Pitkillä ja synkillä vaellusretkilläni winukan uumenissa löysin tälläisen kummallisen ja sekavan tarinanpätkän, jonka nyt tänne ihmisten kiusaksi.. Jos etsit tuskallista ja hidasta tapaa tehdä itsemurha, lue tämä ihmeessä..
TUOMION YÖ
Tummanharmaassa syysyössä käveli musta hahmo mutaisen kantturapolun reunaa pitkin pahaa enteilevin, laahaavin askelin. Kuului kovaa huminaa ja ropinaa, kun valtavat vesipisarat piiskasivat tiuhaan Ethanorin tasaisia aroja viuhuvassa tuulessa. Jokaisella askeleella hahmon työsuhdesaapas upposi syvälle mutaan jättäen selvän jäljen, joka kuitenkin huuhtoutui sateen ansiosta nopeasti pois.
Drûnazgal oli Belgorin pahamaineisimpia palkkamurhaajia, yksi viimeisimmistä Sen Maailman viikatemiehistä. Drûnazgalin korkea arvo näkyi viikatteen terästä; sillä se oli taottu ruostumattomasta teräksestä. Pitkään oli viikatemiesten kilta valittanut Belgorille ruostuvien terien haitoista, miten ruostuneet terät näyttivät naurettavilta ja vievät heiltä uskottavuuden.
Maasto oli tasaista heinäaromaata, siellä täällä oli puskia ja pienistä puista koostuvia metsäkkeitä. Polun itäpuolella oli kivikkoa, ja kantturapolku kiemurteli kivikon reunaa Andrastin ihmisvaltakuntaa kohti. Ethanorin näissä osissa ei satanut usein, mutta silloin kuin satoi, vettä tuli kunnolla.
Kuten nytkin.
Drûnazgal manasi ääneen. Alkoi ukkostaa. Tälläiset olot kävivät korkea-arvoisen viikatemiehen hermoon. Sää ei kerta kaikkiaan kunnioittanut häntä. Se osoitti julmaa ivaansa, eikä osoittanut tyyntymisen merkkejä.
"Tulisi edes vastaan joku. Saisi päästellä paineita", Drûnazgal
ajatteli, "mutta ei tälläisellä seudulla ketään liiku."
Kuului syvä molskahdus. Drûnazgalin uusi työsuhdesaapas upposi kokonaan mutaan, imaisten samalla sisuksiinsa korkea-arvoisen viikatemiehen koko toisen raajan (tai millä ne sitten liikkuivatkaan, luultavimmin raajoilla, koska he käyttivät saappaita). Drûnazgal manasi raskaasti, tiputti viikatteensa sivulleen maahan, ja alkoi kiskoa jalkaansa mudasta.
Yön pimeys syveni huippuunsa. Oli täysikuu. Sudet rikkoivat hiljaisuutta ulvomalla täydellekuulle, ja tunnelma oli aavemainen. Sade vain yltyi.
Kirkas salama välähti, ja leimautti Andrastista parin virstan päässä olevalta kukkulalta puun karrelle. Sää oli uhkaavaa pahuutta enteilevä, ja näytti, että vesi olisi ollut mustaa, tai peräti tummanpunaista.
Kaupungin asukkaat pelkäsivät tätä pahaa myrskyä. Andrastissa oli totuttu koviin myrskyihin ja myräköihin, mutta tälläistä ei oltu nähty sitten suuren Cerendorin (ihmiset tuppasivat nimeämään suurimpia myrskyjä, jotta saattoivat sitten vertailla niitä nimillä). Kuu oli tumman ja paksun pilviverhon takana kiltisti piilossa, eikä edes osoittanut halukkuutta siirtyä otollisemmalle paikalle valaisemisen suhteen.
Tuomion yö oli tullut.
Drûnazgal oli joutunut kyhjöttämään mudassa pitkän tovin, ennen kuin oli saanut jalkansa mutakuopasta. Viikatemies manasi, kirosi, ja jälleen manasi säätä, tehtäväänsä, ja kaikkea muutakin. "Annan sinulle erittäin vaativan ja tärkeän tehtävän, Drûnazgal", Belgor oli sanonut. "Tärkeän tehtävän! Pah!" Drûnazgal ajatteli, "hanttihommia joudun taas tekemään!"
Viikatemiehen askel alkoi jo painaa. Hän oli murhaaja, eikä matkamies. Noin kuudenkymmenen virstan matka oli hänelle jo paha vastus.
Drûnazgal pysähtyi levätäkseen hieman, ja hieroakseen väsyneitä jänteitään (hyväksyttäköön siis, että heillä on raajat). Hän saattoi jo nähdä Andrastin kaupungin, sillä viikatemiesten elottomat silmät näkevät loistavasti pimeydessä.
Drûnazgal ohitti kaksi valtavaa tammea, ja kaarsi polun mukana, kun se teki kaarroksen kiertääkseen kallionjyrkänteen, minkä jälkeen polku yhtyi päätiehen. Tämä Länsi-Ethanorin päätie kulki Andrastista suoraan Nogrostiin, jonne oli Andrastista miltei tuhannen virstan matka.
Tie kaarsi vielä pienen mäen ohi, ja alkoi myötäillä sen jälkeen puron reunaa, ja johti Drûnazgalin koko ajan lähemmäs Andrastia.
ANDRAST
Andrastin porteilla oli mustapukuinen hahmo. Drûnazgal pysäyhtyi portin eteen, ja mittaili massiivista rautaporttia kuolemaa uhkuvalla katseellaan. Hän alkoi kaivaa jotain pitkän kaapunsa poimuista. Silloin muurilla oleva vartija huomasi hänet.
"Kuka helkkari siellä tähän aikaan on?!" muurilta huudettiin.
Kuolema nosti katseensa viikatemiehen muodossa, ja tuijotti vartijaa silmiin. Tummanpunainen välähdys kävi Drûnazgalin silmissä, ja vartija kaatui kuolleena maahan.
Drûnazgal jatkoi etsimistään, ja pian löysi jostain kaapunsa poimusta likaisen ja vanhan, puisen pääkallon, ja katseli sitä innoissaan. Drûnazgal teki sormillaan merkkejä pääkallon päälle, ja lausui syvällä, kalmankylmällä äänellä muinaisia loitsusanoja. Kallo alkoi hohtaa. Drûnazgal teki äkkinäisen liikkeen, joka selvästikin vaati ponnisteluja raihnaiselta viikatemieheltä, ja heitti pääkallon kohti porttia. Kuului kova jysähdys, ja tummansinistä savua nousi osumakohdasta. Kun savu hälveni, muurissa oli valtava aukko, koko porttia ei näkynyt enää missään.
Drûnazgal käveli sisään, uhkaavana, ja syvä pelko ja kalmankylmyys seurasivat häntä. Ihmiset kirkuivat ja juoksentelivat, paniikki oli täydellinen. Vain muutamat rohkeimmisa sotureista asettuivat tätä kauhua vastaan.
Drûnazgal katsahti sotureihin. Katse oli kylmä, ja uhkui pahuutta. Syvällä mustissa silmäkuopissa oli punaiset pisteet, jotka tarkkailivat hetkeksikään herpaantumatta vihollisiaan. Drûnazgal astui lähemmäs, ja kalmankylmyys ja pelko syveni. Yksi sotureista valahti polvilleen, jääden paikoilleen, muut juoksivat pakoon. Drûnazgal käveli lähemmäs, ja tuli polvillaan olevan soturin eteen. Viikatemies kohotti viikatteensa. Kuului vain kylmä suhahdus pimeydessä, kun mihen pää tippui maahan. Ruumis tömähti maahan, ja tuoretta verta pulppusi päästä ja kaulasta.
Samalla Viikatemiestä lähellä olevan suuren puurakennuksen takaa asteli mies. Tällä oli hohtava, hopeainen haarniska ja kullattu kypärä, sekä sininen viitta. Hän oli Enderon. Paladiini.
Drûnazgal käänsi katseensa kohti tulijaa. Hänen pimeät aistinsa havaitsivat tämän hyvyyden puolustajan tulon. Se tuntui piikkinä hänen tajunnassaan, ärsykkeenä, joka piti tuhota mitä pikimmin. Mutta hän ei välittänyt, sillä hän tiesi, että myös hänen läsnäolonsa tuotti tuskaa hänen vastustajalleen.
"Drûnazgal, tämä on oleva loppusi", paladiini sanoi.
Drûnazgalin katse värähti. Hänen vastustajansa tahto oli suuri. Taistelusta oli tuleva tuhoisa.
TAISTELU - PIMEYDEN RIITIT
Paladiini veti miekkansa. Se leimahti liekkiin. Kuului pitkä, rahiseva ulvaisu. Drûnazgal kavahti askeleen taaemmas pidellen kättään silmillään. Paladiini astui edemmäs miekka koholla.
"Kirottu paladiini, tuosta saat maksaa!" Drûnazgal huusi syvällä äänellään.
"Pelkäät valoa, jota kannan. Se ei ole suurin aseeni. Miten sinusta olisi vastusta minulle?" paladiini kysyi.
Drûnazgal päästi tuhahtamiselta kuulostavan äännähdyksen, mutta se muistutti lähinnä ihmisen pärskähdystä. Sitten sen pupillit kapenivat.
Pimeys tiheni heidän ympärillään. Viikatemies kohotti kätensä, ja katso; se loisti epäpyhää valoa, niellen miekasta tulevat valonsäteet varjoihin. Oli paladiinin vuoro kavahtaa.
Sade alkoi tyyntyä. Mutta paksu pilviverho ei väistynyt, eikä pimeys väistynyt. Oli aamu, mutta auringonvalo ei läpäissyt sakeaa pilviverhoa. Tuomion yö ei väistynyt.
Andrastin ydinseudulla heräsi juuri nuori tyttö. Yulia oli hänen nimensä, ja hän täytti piakkoin kuudentoista.
Yulia nousi tokkuraisena vuoteestaan, ja hämmästyi pimeyttä. Katsoessaan ulos ikkunasta hän kauhistui. Pimeys oli täydellinen. Hän ei nähnyt mitään.
Samalla hän huomasi, että isän hopeasta taottu haarniska oli hävinnyt paikaltaan...
Drûnazgal kohotti kätensä korkealle. Epäpyhä pimeys kieppui viikatemiehen kämmenen ympärillä. Paladiini katsoi hämmentyneenä tätä pimeän magian näytettä, ja tiesi, ettei pystyisi voittamaan viikatemiestä mahdissa. Oli nopeiden päätösten aika.
Paladiini nosti miekkansa ylös, karjaisi sotahuutonsa, ja loikkasi eteenpäin. Miekka leimahti uudelleen. Enderon iski miekallaan laajassa kaaressa.
Drûnazgal kavahti taaemmas. Samalla musta, epäpyhä salama välähti viikatemiehen kädestä kohti Enderonia. Kävi kullanvärinen välähdys, ja salama kimposi taivaisiin. Drûnazgal kohotti viikatteensa. Gradûr, pimeä viikate, iski, ja Delon, pyhä miekka vastasi. Liekki leimahti, ja kuului kova kalahdus. Drûnazgal kavahti taaemmas, silmät täynnä mustaa vihaa ja kostonhalua.
"Häivy täältä! Häivy täältä kiusaamasta kansaani!", Enderon huusi uhkaavalla äänellä. Pimeys Drûnazgalin silmissä tiivistyi. Aivan kuin kaikki pimeys olisi kulkenut spiraaleina, joiden keskipisteet olivat Drûnazgalin silmissä. Enderon hämmentyi. Viiatemiehen tumma hahmo näytti häälyvältä.
Yhtäkkiä paladiinin elämä ja ajantaju tuntui pysähtyvän, kun hän tunsi jotain kylmää ristiselässään. Kalmankylmyys ei ollut fyysistä, vaan henkistä kylmyyttä, ja se tuntui monta kertaa kauheammalta. Muinainen terä lävisti paladiinin pyhän haarniskan, ja Enderon näki terän tulevan läpi vatsastaan, ja veren pulppuavan haavastaan, sekä tuskan, jota ei tiennyt ennen olleen edes olemassa, ja hän vajosi polvilleen. Tuska riipi koko sielua ja ruumista, saaden paladiinin ulvomaan ja värisemään kivusta.
"Miksen minä jo kuole!", paladiini ajatteli. Hän hengitti yhä.
Terä vetäistiin pois. Drûnazgal kiersi paladiinin takaa tämän eteen, ja toi luisen kätensä lähelle Enderonin rintaa, sitä kohtaa, jossa sydän oli. Enderon tunsi maailman pysähtyvän. Silmissä sumeni, kuulo katosi, hän ei aistinut enää mitään. Paitsi sen hirvittävän tuskan, kun viikatemies lävisti sormellaan haarniskan, ja raastoi kaikilla toisen kätensä kynsillä paladiinin rintaa sydämen kohdalta. Se työnsi kyntensä syvemmälle, syvemmälle. Silloin, Enderonin aistien kadottamisesta johtuen yksinkertaistuneempikin tajunta arvasi, mitä oli tulossa. Drûnazgal repi irti hänen sydäntään, johon tämä kiinnittäisi hänen sielunsa. Enderon tiesi, mikä olisi edessä.
Pimeistä riiteistä mahtavin, sielunvanginta. Se oli pahinta, mitä kuolevaiselle saattoi tapahtua, ellei jumalten keinoja lasketa. Kuolevaisen sydän revittiin hirveiden tuskien saattelemana irti, ja tämän sielu riistettiin kehosta, ja se asetettiin valtavien tuskien saattelemana uhrin sydämeen. Tämän jälkeen riitin suorittaja vei sydämen mustan mestarinsa luo, eikä ole yleisessä tiedossa, mihin hirveihin riitteihin ja rituaaleihin tuo kuolevainen sielu joutuu sen jälkeen vielä osalliseksi.
Sieluntuska on erilaista kuin fyysinen, eikä sitä ole sanoin kuvaileminen, sillä ihmiskielen adjektiivit eivät siihen riitä.
Mustat, luiset kynnet raastivat hiljalleen ihoa. Enderon tunsi hirveää tuskaa, kun viikatemiehen kynnet, vähä vähältä, tunkeutuivat miehen rintaan. Tuska oli sanoinkuvaamattoman suurta, ja Enderon tiesi, että tämä oli vasta alkua.
Drûnazgalin käsi yhytti lopulta sydämen. Kuului valtava riipaisu, kun muinaisten, pimeän mahdin voimasanojen saattelemana sydän kiskaistiin irti hyvyyden palvelijan ruumiista. Ja vaikka Enderon ei sitä enää kuullut, hän karjaisi, karjaisi kovemmin kuin koskaan aiemmin olisi saattanut karjaista. Karjaisu kaikui pitkään kukkuloilla, ja metsänolennot ja ihmisetkin säikähtivät tuota karjaisua.
Drûnazgal nauroi kylmää nauruaan, voitonriemua, ja kohotti verisen sydämen korkealle ilmaan.
Yulia kuuli kirkunaa ja huutoja. Oliko kaupunkiin hyökätty?
Yulia avasi oven ja katsoi kadulle. Hän näki ihmisten tummia hahmoja juoksevan keskemmälle kaupunkia pelonsekaisen kauhun vallassa. Sotilaat antoivat määräyksiä. Huutoja kuului.
"Hakekaa papit!" Kuului voimakas huuto.
"Missä on Enderon?" Kuului toinen,"tarvitsemme häntä!"
"Hän meni jo pidättelemään sitä." Kuului heikko vastaus.
"Mitä? Haluaako hän hengestään?" Kuului säikähtänyt älähdys.
Samassa kuului kauhea karjaisu. Se oli pitkä, kumea ja jotenkin tuttu, Yulia ajatteli. Siinä oli pahuuden riivaama sointu, mutta Yulia tunnisti äänen.
"Isä!" Tyttö huudahti, ja lähti juoksemaan ääntä kohti.
Viikatemies käänsi katseensa takaisin polvillaan olevaan paladiiniin. Hän aloitti sielunriistoon tarvittavat rituaalit. Drûnazgal poltti maahan katseellaan riimuja. Riimut kaarsivat Enderonia, joka oli niiden keskellä. Drûnazgal alkoi lausua syvällä äänellä mahtisanoja, ja äkkiä maa Enderonin alla mustui, ja alkoi hiljattain palaa, ja katso; liekki oli mustaa!
Tuska Enderonin sisällä kasvoi, kun epäpyhät liekit nuolivat hänen ruumistaan. Haarniska ei suojannut häntä yhtään. Drûnazgal tuli Enderonin eteen, ja piti kaksin käsin sydäntä Enderonin pään päällä. Sanat, jotka hän lausui, olivat hirmuiset, ne uhkuivat tuskaa ja pahuutta. Sielu kirjaimellisesti alkoi repeytyä irti Erendorin ruumiista, ja kaikki tietoisuus ja ajattelemiskyky katosivat Erendorista.
Ja samalla, kun sielu irtosi Erendorista, ilmestyi Yulia erään rakennuksen takaa näkemään tuon noidantyön tapahtuvan.
Drûnazgal oli nähnyt monien urheiden ja pelottomien sotureiden kuolevan pelkoon ja vähintään karkaavan nähdessään viikatemiehen koko olemuksen. Viikatemiehet olivat pitkiä, ja Drûnazgal tavallistakin pidempi, lähes yhdeksän jalkaa. Ja Yulia, paladiinin tytär, seisoi pakoon lähtemättä, kavahtamatta, kirkaisematta, vaikka näki isänsä raadeltuna edessään, ja tämän sielun riistäytyvän ruumiista ja asettuvan tämän sydämeen.
"Ei!" Tyttö huusi lopulta.
Äänettömät kyyneleet valuivat tytön poskilla.
Drûnazgal kääntyi tyttöä kohti, ja nauroi hirvittävää nauruaan. Monet ovat tuon naurun kuulleet, mutta harvat ovat jääneet eloon siitä kertomaan.
Viha ja kostonhalu nousi Yulian sisällä. Äidittä kasvaneena hän oli välillä varsin poikamainen. Hänen äitinsä oli kuollut ruttoon tämän ollessa kahden.
"Mitä sinä olet tehnyt isälleni!" Tyttö huusi.
"Tieto olisi sinulle liikaa, tyttöseni", Kauhea ääni sanoi.
"Ikäänkuin sinä minusta välittäisit!" Tyttö parkaisi, ja alkoi itkeä.
"Aistin paljon voimakkaita tunteia sisälläsi, ja niiden ristiriita sekoittaa sinut. Tuo suuri kuolevaisten heikkous", Drûnazgal sanoi suurella inholla.
"Häivy täältä!" Yulia huusi raivoissaan, vaikka tiesi, ettei tämä tottelisi. Samassa viha ja kostonhalu kasvoivat Yuliassa yli muiden tunteiden, kun hän vilkaisi yhä isänsä kuollutta ruumista.
Hän tiesi nyt mitä halusi - hän halusi tehdä jotain, mihin kukaan ei ollut pystynyt moneen vuosisataan.
Hän halusi tappaa viikatemiehen.
Viikatemies lähestyi tyttöä.
"Kaipaatko paljonkin isääsi? Haluatko hänen luokseen?" Drûnazgal kysyi ivaavalla äänellä. Hän olisi valmis viemään tytönkin sielun.
"Sinä et voi viedä minua hänen luokseen", Yulia sanoi tuimasti.
"Väärin", Drûnazgal sanoi.
"Valehtelet."
Yulia oli suunnattoman raivon vallassa. Että se vielä kehtasi! Hän teki nopean päätöksen. Hän taistelisi tätä olentoa vastaan, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt.
"Päästä minut edes hetkeksi isäni ruumiin luo", tyttö sanoi, "sitten saat minut."
Viikatemies näytti ajattelevan.
"Mene, ja katso kuollutta ja murtunutta isääsi! Minä en estä", Drûnazgal sanoi.
"Mutta sen jälkeen, olet oleva minun. Haistan kuolevaisen lihasi ja veresi tuoksun, miten ihanilta ne tuntuvatkaan."
Yulia katsahti viikatemiestä silmät suurta inhoa täynnä, ja käveli isänsä ruumiin luo. Ja katso; Yulia nosti ylös isänsä miekan, ja kohotti sen korkealle ilmaan. Ja siinä samassa heräsi tuo muinainen miekka eloon, sillä se havaitsi sen saman veren joka virtasi Yulian suonissa, ja se leimahti pirteään liekkiin uhmaten viikatemiehen varjojomaista olemusta.
"Mitä tämä on olevinaan?" Drûnazgal puuskahti.
"Pakene vielä kun voit - ellet ole kuolematon", Yulia sanoi uhmakkaalla äänellä.
Drûnazgal naurahti.
"Ärsyttävä kakara. Luulet itsestäsi liikoja", Drûnazgal tuhahti.
"Kuolen tai en, aion kostaa, vaikka se olisi viimeinen tekoni", Yulia sanoi.
Ja niin tapahtui, että Yulia kävi taistoon Drûnazgalin, viikatemiehistä suurimman, kanssa. Hän ei näyttänyt tuntevan pelkoa, hän teki hurjapäisiä ratkaisuja, raivon sokaisemana.
Liekehtivä miekka iski, musta viikate torjui. Pimeys tiivistyi, ja Yulia puristi miekkaansa kovemmin, ja liekki virkistyi. Liekki taisteli pimeyttä vastaan sitkeästi, sillä miekalla oli oma tahto, ja se tiesi, että tyttö oli viimeinen Enderonin suvusta, eikä hän saisi kuolla.
Kauan kesti tuo taisto, pitkälle keskipäivään. Yulian viha ei sammunut, ja viikatemies oli tyrmistynyt tytön asekunnosta. Sillä Yulia oli harjoitellut isänsä johdolla miekan käyttöä, ja lumottu miekka tuntui kädessä höyhenenkevyeltä. Yulia pakotti Drûnazgalin perääntymään edellään, mikä oli raskas koettelemus ylimieliselle viikatemiehelle.
Keskipäivällä arinko yleensä kohosi keskelle taivasta. Pilviverho oli yhä paksu, mutta katso; se alkoi repeillä!
Sade lakkasi kokonaan, pimeys vaihtui hiljalleen hämärään, ja kirkas auringonpaiste päästi valonsa pilviverhon välistä Andrastiin.
Se oli viimeinen pisara Drûnazgalille. Se päästi pitkän, valittavan ulvaisun, ja kääntyi poispäin tytöstä kävellen nopeasti pakoon kohti porttia, ja Belgorin tornia.
Yulia oli väsynyt. Hän uuvahti maahan, ja elämä tuntui taas tulvivan hänen suonissaan, pimeys oli väistynyt, ja pahuus voitettu.
Pian hänen luokseen tuli sotureita, pappeja ja muuta kansaa suremaan Enderonin kuolemaa, ja juhlimaan ja ihmettelemään Yulian voittoa Drûnazgalista.
Tuomion yö oli väistynyt.
TUOMION YÖ
Tummanharmaassa syysyössä käveli musta hahmo mutaisen kantturapolun reunaa pitkin pahaa enteilevin, laahaavin askelin. Kuului kovaa huminaa ja ropinaa, kun valtavat vesipisarat piiskasivat tiuhaan Ethanorin tasaisia aroja viuhuvassa tuulessa. Jokaisella askeleella hahmon työsuhdesaapas upposi syvälle mutaan jättäen selvän jäljen, joka kuitenkin huuhtoutui sateen ansiosta nopeasti pois.
Drûnazgal oli Belgorin pahamaineisimpia palkkamurhaajia, yksi viimeisimmistä Sen Maailman viikatemiehistä. Drûnazgalin korkea arvo näkyi viikatteen terästä; sillä se oli taottu ruostumattomasta teräksestä. Pitkään oli viikatemiesten kilta valittanut Belgorille ruostuvien terien haitoista, miten ruostuneet terät näyttivät naurettavilta ja vievät heiltä uskottavuuden.
Maasto oli tasaista heinäaromaata, siellä täällä oli puskia ja pienistä puista koostuvia metsäkkeitä. Polun itäpuolella oli kivikkoa, ja kantturapolku kiemurteli kivikon reunaa Andrastin ihmisvaltakuntaa kohti. Ethanorin näissä osissa ei satanut usein, mutta silloin kuin satoi, vettä tuli kunnolla.
Kuten nytkin.
Drûnazgal manasi ääneen. Alkoi ukkostaa. Tälläiset olot kävivät korkea-arvoisen viikatemiehen hermoon. Sää ei kerta kaikkiaan kunnioittanut häntä. Se osoitti julmaa ivaansa, eikä osoittanut tyyntymisen merkkejä.
"Tulisi edes vastaan joku. Saisi päästellä paineita", Drûnazgal
ajatteli, "mutta ei tälläisellä seudulla ketään liiku."
Kuului syvä molskahdus. Drûnazgalin uusi työsuhdesaapas upposi kokonaan mutaan, imaisten samalla sisuksiinsa korkea-arvoisen viikatemiehen koko toisen raajan (tai millä ne sitten liikkuivatkaan, luultavimmin raajoilla, koska he käyttivät saappaita). Drûnazgal manasi raskaasti, tiputti viikatteensa sivulleen maahan, ja alkoi kiskoa jalkaansa mudasta.
Yön pimeys syveni huippuunsa. Oli täysikuu. Sudet rikkoivat hiljaisuutta ulvomalla täydellekuulle, ja tunnelma oli aavemainen. Sade vain yltyi.
Kirkas salama välähti, ja leimautti Andrastista parin virstan päässä olevalta kukkulalta puun karrelle. Sää oli uhkaavaa pahuutta enteilevä, ja näytti, että vesi olisi ollut mustaa, tai peräti tummanpunaista.
Kaupungin asukkaat pelkäsivät tätä pahaa myrskyä. Andrastissa oli totuttu koviin myrskyihin ja myräköihin, mutta tälläistä ei oltu nähty sitten suuren Cerendorin (ihmiset tuppasivat nimeämään suurimpia myrskyjä, jotta saattoivat sitten vertailla niitä nimillä). Kuu oli tumman ja paksun pilviverhon takana kiltisti piilossa, eikä edes osoittanut halukkuutta siirtyä otollisemmalle paikalle valaisemisen suhteen.
Tuomion yö oli tullut.
Drûnazgal oli joutunut kyhjöttämään mudassa pitkän tovin, ennen kuin oli saanut jalkansa mutakuopasta. Viikatemies manasi, kirosi, ja jälleen manasi säätä, tehtäväänsä, ja kaikkea muutakin. "Annan sinulle erittäin vaativan ja tärkeän tehtävän, Drûnazgal", Belgor oli sanonut. "Tärkeän tehtävän! Pah!" Drûnazgal ajatteli, "hanttihommia joudun taas tekemään!"
Viikatemiehen askel alkoi jo painaa. Hän oli murhaaja, eikä matkamies. Noin kuudenkymmenen virstan matka oli hänelle jo paha vastus.
Drûnazgal pysähtyi levätäkseen hieman, ja hieroakseen väsyneitä jänteitään (hyväksyttäköön siis, että heillä on raajat). Hän saattoi jo nähdä Andrastin kaupungin, sillä viikatemiesten elottomat silmät näkevät loistavasti pimeydessä.
Drûnazgal ohitti kaksi valtavaa tammea, ja kaarsi polun mukana, kun se teki kaarroksen kiertääkseen kallionjyrkänteen, minkä jälkeen polku yhtyi päätiehen. Tämä Länsi-Ethanorin päätie kulki Andrastista suoraan Nogrostiin, jonne oli Andrastista miltei tuhannen virstan matka.
Tie kaarsi vielä pienen mäen ohi, ja alkoi myötäillä sen jälkeen puron reunaa, ja johti Drûnazgalin koko ajan lähemmäs Andrastia.
ANDRAST
Andrastin porteilla oli mustapukuinen hahmo. Drûnazgal pysäyhtyi portin eteen, ja mittaili massiivista rautaporttia kuolemaa uhkuvalla katseellaan. Hän alkoi kaivaa jotain pitkän kaapunsa poimuista. Silloin muurilla oleva vartija huomasi hänet.
"Kuka helkkari siellä tähän aikaan on?!" muurilta huudettiin.
Kuolema nosti katseensa viikatemiehen muodossa, ja tuijotti vartijaa silmiin. Tummanpunainen välähdys kävi Drûnazgalin silmissä, ja vartija kaatui kuolleena maahan.
Drûnazgal jatkoi etsimistään, ja pian löysi jostain kaapunsa poimusta likaisen ja vanhan, puisen pääkallon, ja katseli sitä innoissaan. Drûnazgal teki sormillaan merkkejä pääkallon päälle, ja lausui syvällä, kalmankylmällä äänellä muinaisia loitsusanoja. Kallo alkoi hohtaa. Drûnazgal teki äkkinäisen liikkeen, joka selvästikin vaati ponnisteluja raihnaiselta viikatemieheltä, ja heitti pääkallon kohti porttia. Kuului kova jysähdys, ja tummansinistä savua nousi osumakohdasta. Kun savu hälveni, muurissa oli valtava aukko, koko porttia ei näkynyt enää missään.
Drûnazgal käveli sisään, uhkaavana, ja syvä pelko ja kalmankylmyys seurasivat häntä. Ihmiset kirkuivat ja juoksentelivat, paniikki oli täydellinen. Vain muutamat rohkeimmisa sotureista asettuivat tätä kauhua vastaan.
Drûnazgal katsahti sotureihin. Katse oli kylmä, ja uhkui pahuutta. Syvällä mustissa silmäkuopissa oli punaiset pisteet, jotka tarkkailivat hetkeksikään herpaantumatta vihollisiaan. Drûnazgal astui lähemmäs, ja kalmankylmyys ja pelko syveni. Yksi sotureista valahti polvilleen, jääden paikoilleen, muut juoksivat pakoon. Drûnazgal käveli lähemmäs, ja tuli polvillaan olevan soturin eteen. Viikatemies kohotti viikatteensa. Kuului vain kylmä suhahdus pimeydessä, kun mihen pää tippui maahan. Ruumis tömähti maahan, ja tuoretta verta pulppusi päästä ja kaulasta.
Samalla Viikatemiestä lähellä olevan suuren puurakennuksen takaa asteli mies. Tällä oli hohtava, hopeainen haarniska ja kullattu kypärä, sekä sininen viitta. Hän oli Enderon. Paladiini.
Drûnazgal käänsi katseensa kohti tulijaa. Hänen pimeät aistinsa havaitsivat tämän hyvyyden puolustajan tulon. Se tuntui piikkinä hänen tajunnassaan, ärsykkeenä, joka piti tuhota mitä pikimmin. Mutta hän ei välittänyt, sillä hän tiesi, että myös hänen läsnäolonsa tuotti tuskaa hänen vastustajalleen.
"Drûnazgal, tämä on oleva loppusi", paladiini sanoi.
Drûnazgalin katse värähti. Hänen vastustajansa tahto oli suuri. Taistelusta oli tuleva tuhoisa.
TAISTELU - PIMEYDEN RIITIT
Paladiini veti miekkansa. Se leimahti liekkiin. Kuului pitkä, rahiseva ulvaisu. Drûnazgal kavahti askeleen taaemmas pidellen kättään silmillään. Paladiini astui edemmäs miekka koholla.
"Kirottu paladiini, tuosta saat maksaa!" Drûnazgal huusi syvällä äänellään.
"Pelkäät valoa, jota kannan. Se ei ole suurin aseeni. Miten sinusta olisi vastusta minulle?" paladiini kysyi.
Drûnazgal päästi tuhahtamiselta kuulostavan äännähdyksen, mutta se muistutti lähinnä ihmisen pärskähdystä. Sitten sen pupillit kapenivat.
Pimeys tiheni heidän ympärillään. Viikatemies kohotti kätensä, ja katso; se loisti epäpyhää valoa, niellen miekasta tulevat valonsäteet varjoihin. Oli paladiinin vuoro kavahtaa.
Sade alkoi tyyntyä. Mutta paksu pilviverho ei väistynyt, eikä pimeys väistynyt. Oli aamu, mutta auringonvalo ei läpäissyt sakeaa pilviverhoa. Tuomion yö ei väistynyt.
Andrastin ydinseudulla heräsi juuri nuori tyttö. Yulia oli hänen nimensä, ja hän täytti piakkoin kuudentoista.
Yulia nousi tokkuraisena vuoteestaan, ja hämmästyi pimeyttä. Katsoessaan ulos ikkunasta hän kauhistui. Pimeys oli täydellinen. Hän ei nähnyt mitään.
Samalla hän huomasi, että isän hopeasta taottu haarniska oli hävinnyt paikaltaan...
Drûnazgal kohotti kätensä korkealle. Epäpyhä pimeys kieppui viikatemiehen kämmenen ympärillä. Paladiini katsoi hämmentyneenä tätä pimeän magian näytettä, ja tiesi, ettei pystyisi voittamaan viikatemiestä mahdissa. Oli nopeiden päätösten aika.
Paladiini nosti miekkansa ylös, karjaisi sotahuutonsa, ja loikkasi eteenpäin. Miekka leimahti uudelleen. Enderon iski miekallaan laajassa kaaressa.
Drûnazgal kavahti taaemmas. Samalla musta, epäpyhä salama välähti viikatemiehen kädestä kohti Enderonia. Kävi kullanvärinen välähdys, ja salama kimposi taivaisiin. Drûnazgal kohotti viikatteensa. Gradûr, pimeä viikate, iski, ja Delon, pyhä miekka vastasi. Liekki leimahti, ja kuului kova kalahdus. Drûnazgal kavahti taaemmas, silmät täynnä mustaa vihaa ja kostonhalua.
"Häivy täältä! Häivy täältä kiusaamasta kansaani!", Enderon huusi uhkaavalla äänellä. Pimeys Drûnazgalin silmissä tiivistyi. Aivan kuin kaikki pimeys olisi kulkenut spiraaleina, joiden keskipisteet olivat Drûnazgalin silmissä. Enderon hämmentyi. Viiatemiehen tumma hahmo näytti häälyvältä.
Yhtäkkiä paladiinin elämä ja ajantaju tuntui pysähtyvän, kun hän tunsi jotain kylmää ristiselässään. Kalmankylmyys ei ollut fyysistä, vaan henkistä kylmyyttä, ja se tuntui monta kertaa kauheammalta. Muinainen terä lävisti paladiinin pyhän haarniskan, ja Enderon näki terän tulevan läpi vatsastaan, ja veren pulppuavan haavastaan, sekä tuskan, jota ei tiennyt ennen olleen edes olemassa, ja hän vajosi polvilleen. Tuska riipi koko sielua ja ruumista, saaden paladiinin ulvomaan ja värisemään kivusta.
"Miksen minä jo kuole!", paladiini ajatteli. Hän hengitti yhä.
Terä vetäistiin pois. Drûnazgal kiersi paladiinin takaa tämän eteen, ja toi luisen kätensä lähelle Enderonin rintaa, sitä kohtaa, jossa sydän oli. Enderon tunsi maailman pysähtyvän. Silmissä sumeni, kuulo katosi, hän ei aistinut enää mitään. Paitsi sen hirvittävän tuskan, kun viikatemies lävisti sormellaan haarniskan, ja raastoi kaikilla toisen kätensä kynsillä paladiinin rintaa sydämen kohdalta. Se työnsi kyntensä syvemmälle, syvemmälle. Silloin, Enderonin aistien kadottamisesta johtuen yksinkertaistuneempikin tajunta arvasi, mitä oli tulossa. Drûnazgal repi irti hänen sydäntään, johon tämä kiinnittäisi hänen sielunsa. Enderon tiesi, mikä olisi edessä.
Pimeistä riiteistä mahtavin, sielunvanginta. Se oli pahinta, mitä kuolevaiselle saattoi tapahtua, ellei jumalten keinoja lasketa. Kuolevaisen sydän revittiin hirveiden tuskien saattelemana irti, ja tämän sielu riistettiin kehosta, ja se asetettiin valtavien tuskien saattelemana uhrin sydämeen. Tämän jälkeen riitin suorittaja vei sydämen mustan mestarinsa luo, eikä ole yleisessä tiedossa, mihin hirveihin riitteihin ja rituaaleihin tuo kuolevainen sielu joutuu sen jälkeen vielä osalliseksi.
Sieluntuska on erilaista kuin fyysinen, eikä sitä ole sanoin kuvaileminen, sillä ihmiskielen adjektiivit eivät siihen riitä.
Mustat, luiset kynnet raastivat hiljalleen ihoa. Enderon tunsi hirveää tuskaa, kun viikatemiehen kynnet, vähä vähältä, tunkeutuivat miehen rintaan. Tuska oli sanoinkuvaamattoman suurta, ja Enderon tiesi, että tämä oli vasta alkua.
Drûnazgalin käsi yhytti lopulta sydämen. Kuului valtava riipaisu, kun muinaisten, pimeän mahdin voimasanojen saattelemana sydän kiskaistiin irti hyvyyden palvelijan ruumiista. Ja vaikka Enderon ei sitä enää kuullut, hän karjaisi, karjaisi kovemmin kuin koskaan aiemmin olisi saattanut karjaista. Karjaisu kaikui pitkään kukkuloilla, ja metsänolennot ja ihmisetkin säikähtivät tuota karjaisua.
Drûnazgal nauroi kylmää nauruaan, voitonriemua, ja kohotti verisen sydämen korkealle ilmaan.
Yulia kuuli kirkunaa ja huutoja. Oliko kaupunkiin hyökätty?
Yulia avasi oven ja katsoi kadulle. Hän näki ihmisten tummia hahmoja juoksevan keskemmälle kaupunkia pelonsekaisen kauhun vallassa. Sotilaat antoivat määräyksiä. Huutoja kuului.
"Hakekaa papit!" Kuului voimakas huuto.
"Missä on Enderon?" Kuului toinen,"tarvitsemme häntä!"
"Hän meni jo pidättelemään sitä." Kuului heikko vastaus.
"Mitä? Haluaako hän hengestään?" Kuului säikähtänyt älähdys.
Samassa kuului kauhea karjaisu. Se oli pitkä, kumea ja jotenkin tuttu, Yulia ajatteli. Siinä oli pahuuden riivaama sointu, mutta Yulia tunnisti äänen.
"Isä!" Tyttö huudahti, ja lähti juoksemaan ääntä kohti.
Viikatemies käänsi katseensa takaisin polvillaan olevaan paladiiniin. Hän aloitti sielunriistoon tarvittavat rituaalit. Drûnazgal poltti maahan katseellaan riimuja. Riimut kaarsivat Enderonia, joka oli niiden keskellä. Drûnazgal alkoi lausua syvällä äänellä mahtisanoja, ja äkkiä maa Enderonin alla mustui, ja alkoi hiljattain palaa, ja katso; liekki oli mustaa!
Tuska Enderonin sisällä kasvoi, kun epäpyhät liekit nuolivat hänen ruumistaan. Haarniska ei suojannut häntä yhtään. Drûnazgal tuli Enderonin eteen, ja piti kaksin käsin sydäntä Enderonin pään päällä. Sanat, jotka hän lausui, olivat hirmuiset, ne uhkuivat tuskaa ja pahuutta. Sielu kirjaimellisesti alkoi repeytyä irti Erendorin ruumiista, ja kaikki tietoisuus ja ajattelemiskyky katosivat Erendorista.
Ja samalla, kun sielu irtosi Erendorista, ilmestyi Yulia erään rakennuksen takaa näkemään tuon noidantyön tapahtuvan.
Drûnazgal oli nähnyt monien urheiden ja pelottomien sotureiden kuolevan pelkoon ja vähintään karkaavan nähdessään viikatemiehen koko olemuksen. Viikatemiehet olivat pitkiä, ja Drûnazgal tavallistakin pidempi, lähes yhdeksän jalkaa. Ja Yulia, paladiinin tytär, seisoi pakoon lähtemättä, kavahtamatta, kirkaisematta, vaikka näki isänsä raadeltuna edessään, ja tämän sielun riistäytyvän ruumiista ja asettuvan tämän sydämeen.
"Ei!" Tyttö huusi lopulta.
Äänettömät kyyneleet valuivat tytön poskilla.
Drûnazgal kääntyi tyttöä kohti, ja nauroi hirvittävää nauruaan. Monet ovat tuon naurun kuulleet, mutta harvat ovat jääneet eloon siitä kertomaan.
Viha ja kostonhalu nousi Yulian sisällä. Äidittä kasvaneena hän oli välillä varsin poikamainen. Hänen äitinsä oli kuollut ruttoon tämän ollessa kahden.
"Mitä sinä olet tehnyt isälleni!" Tyttö huusi.
"Tieto olisi sinulle liikaa, tyttöseni", Kauhea ääni sanoi.
"Ikäänkuin sinä minusta välittäisit!" Tyttö parkaisi, ja alkoi itkeä.
"Aistin paljon voimakkaita tunteia sisälläsi, ja niiden ristiriita sekoittaa sinut. Tuo suuri kuolevaisten heikkous", Drûnazgal sanoi suurella inholla.
"Häivy täältä!" Yulia huusi raivoissaan, vaikka tiesi, ettei tämä tottelisi. Samassa viha ja kostonhalu kasvoivat Yuliassa yli muiden tunteiden, kun hän vilkaisi yhä isänsä kuollutta ruumista.
Hän tiesi nyt mitä halusi - hän halusi tehdä jotain, mihin kukaan ei ollut pystynyt moneen vuosisataan.
Hän halusi tappaa viikatemiehen.
Viikatemies lähestyi tyttöä.
"Kaipaatko paljonkin isääsi? Haluatko hänen luokseen?" Drûnazgal kysyi ivaavalla äänellä. Hän olisi valmis viemään tytönkin sielun.
"Sinä et voi viedä minua hänen luokseen", Yulia sanoi tuimasti.
"Väärin", Drûnazgal sanoi.
"Valehtelet."
Yulia oli suunnattoman raivon vallassa. Että se vielä kehtasi! Hän teki nopean päätöksen. Hän taistelisi tätä olentoa vastaan, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt.
"Päästä minut edes hetkeksi isäni ruumiin luo", tyttö sanoi, "sitten saat minut."
Viikatemies näytti ajattelevan.
"Mene, ja katso kuollutta ja murtunutta isääsi! Minä en estä", Drûnazgal sanoi.
"Mutta sen jälkeen, olet oleva minun. Haistan kuolevaisen lihasi ja veresi tuoksun, miten ihanilta ne tuntuvatkaan."
Yulia katsahti viikatemiestä silmät suurta inhoa täynnä, ja käveli isänsä ruumiin luo. Ja katso; Yulia nosti ylös isänsä miekan, ja kohotti sen korkealle ilmaan. Ja siinä samassa heräsi tuo muinainen miekka eloon, sillä se havaitsi sen saman veren joka virtasi Yulian suonissa, ja se leimahti pirteään liekkiin uhmaten viikatemiehen varjojomaista olemusta.
"Mitä tämä on olevinaan?" Drûnazgal puuskahti.
"Pakene vielä kun voit - ellet ole kuolematon", Yulia sanoi uhmakkaalla äänellä.
Drûnazgal naurahti.
"Ärsyttävä kakara. Luulet itsestäsi liikoja", Drûnazgal tuhahti.
"Kuolen tai en, aion kostaa, vaikka se olisi viimeinen tekoni", Yulia sanoi.
Ja niin tapahtui, että Yulia kävi taistoon Drûnazgalin, viikatemiehistä suurimman, kanssa. Hän ei näyttänyt tuntevan pelkoa, hän teki hurjapäisiä ratkaisuja, raivon sokaisemana.
Liekehtivä miekka iski, musta viikate torjui. Pimeys tiivistyi, ja Yulia puristi miekkaansa kovemmin, ja liekki virkistyi. Liekki taisteli pimeyttä vastaan sitkeästi, sillä miekalla oli oma tahto, ja se tiesi, että tyttö oli viimeinen Enderonin suvusta, eikä hän saisi kuolla.
Kauan kesti tuo taisto, pitkälle keskipäivään. Yulian viha ei sammunut, ja viikatemies oli tyrmistynyt tytön asekunnosta. Sillä Yulia oli harjoitellut isänsä johdolla miekan käyttöä, ja lumottu miekka tuntui kädessä höyhenenkevyeltä. Yulia pakotti Drûnazgalin perääntymään edellään, mikä oli raskas koettelemus ylimieliselle viikatemiehelle.
Keskipäivällä arinko yleensä kohosi keskelle taivasta. Pilviverho oli yhä paksu, mutta katso; se alkoi repeillä!
Sade lakkasi kokonaan, pimeys vaihtui hiljalleen hämärään, ja kirkas auringonpaiste päästi valonsa pilviverhon välistä Andrastiin.
Se oli viimeinen pisara Drûnazgalille. Se päästi pitkän, valittavan ulvaisun, ja kääntyi poispäin tytöstä kävellen nopeasti pakoon kohti porttia, ja Belgorin tornia.
Yulia oli väsynyt. Hän uuvahti maahan, ja elämä tuntui taas tulvivan hänen suonissaan, pimeys oli väistynyt, ja pahuus voitettu.
Pian hänen luokseen tuli sotureita, pappeja ja muuta kansaa suremaan Enderonin kuolemaa, ja juhlimaan ja ihmettelemään Yulian voittoa Drûnazgalista.
Tuomion yö oli väistynyt.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onko tekstiä tarkoitus kommentoida? No, jos ei niin voi voi, sillä juuri niin minä aion nyt tehdä.
Alku oli mielestäni ihanan synkkä ja jo siinä vaiheessa nousivat niskavillat pystyyn. Olet tainnut lukea Tolkienia? Nimissä huomasi jotain yhdennäköisyyttä ja tapa käyttää välillä sanaa "katso" vaikutti myös tutulta.
Sisältö on mielenkiintoinen ja siitä riittäisi varmasti paljon pitempäänkin kertomukseen. Asia, joka minulle on kirjoittaessa kaikkein vaikein, vaikuttaa olevan sinulle hyvinkin helppo, nimittäin miljöön suunnittelu ja todentuntuiseksi luominen. Tuota lukiessa ihan tunsi olevansa, oliko se nyt "Siinä Maailmassa"? :)
Kerrassaan upeeta, sanon minä.
Aika hyvä... =) Kuullosti vähän pelottelulta, sait kyllä tuon tarinan tuntumaan pelottavalta, mutta oli se silti aika, miten sen nyt sanoisi, sellainen, ettei siinä sitten kuitenkaan tapahtunut mitään... mutta hyvä kirjoitus ehdottomasti.
Hui,aika pelottava. Vähän tosiaan niinku tolkienin kirjoissa. Tarkasti kuvatut jutut sun muuta. Miranda, ehit taas kommentoimaan ennen mua, älä sitte luule, että kopsaan aina sun jujut. Tälläsista jutuista mä tykkään, pelottavista fantasiakertomuksista. Niissä on jotain taianomaista...
Joo, piti lukee vielä uudestaan joitakin parhaita kohtia... Onhan toi ihan hyvä, toivoisin kuitenkin jatkoa, ehkä voisit kertoa tarkemmin henkilöiden taustoista. (vaikka sellaiset tarinat on kyllä parhaita, missä kirjoittaja jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle...) =)
Jaksoinpas lukea kokonaan! Teksti oli ihmeellisen tylsää, toistoa oli yli puolet. Laskitko ite, kuinka monta kertaa kirjotit "pimeys tiivistyi"? Juonellisesti ei mitenkään erikoinen, kuvaus oli paikoittain pitkäpiimäistä ja turhaa, niissä kohdissa, joissa olisit voinut vähän värittää tekstiä, et ollut sitä tehnyt. Vähän väkisin vängätty liian pitkäksi.
Tämä sitten oli vain mun mielipiteeni, eikä se tarkota, että olisit huono kirjottamaan tai teksti olis ollu läpimätä. Lisää harjotusta niin siitä se lähtee! :)