Sadepisarat valuivat pitkin auton ikkunaa. Istuin Rosen autossa hiljaa ja mietin asioita. Ei ollut vaikeaa arvata, ettei Rose ihan sattumalta ajanut taas pelastamaan meitä. Mutta suurin kysymys ei ollut miten vaan miksi?
Kiitin kyllä onneani, että hän oli tullut jällen pelastamaan, muuten olisimme juuri nyt (jos mahdollista) vieläkin enemmän uitetun koiran näköisiä.
-"Kuulkaas tytöt, nyt taidamme mennä ostamaan teille kaakaota ja sitten menemme meille ja syömme jotain." Rose suunnitteli.
-"Lämmin kaakao kyllä kelpaa..." minä sanoin mietteistäni havahtuen. Holly näytti nukkuvan. Minä ravistelin hänet hereille. Holly-parka, hän joutui aina mukaan minun kommelluksiini.
Upposin taas mietteisiini, enkä huomannut, kun käännyimme. Hetken kuluttua hiomasin, että vauhti oli paljon hitaampi.
-"Missä me olemme?" kysyin Roselta.
-"Ihan kohta olemme perillä." hän vastasi.
KUrkistelin ikkunasta ulos. Näin vain joitakin puita ja kapean hiekkatien. Täälläkö Rose asui? Hollykin katseli ympärilleen. Emme voineet muutakaan kuin istua ja odottaa, joten keskityin vain pysymään hereillä ja miettimään sopivaa suunnitelmaa.
Hetken kuluttua auto pysähtyi.
-"Ai niin." Rose sanoi ja heitti muovipussin minulle. Avasin sen ja otin omat kenkäni sen sisältä. Katsoin yllättyneenä Hollyyn, joka otti varovasti omat kenkänsä pussista.
-"Ajattelin vain, että teidän on helpompi kävellä kengät jalassa." Rose sanoi.
Minun olisi tehnyt mieli esittää pari suoraa kysymystä, mutta päätin jättää asian sikseen.
-"Mitä nyt tapahtuu?" Holly suhisi minulle, kun Rose nousi ulos autosta.
-"Älä pelkää." minä sanoin ja avasin oven.
Kohta seisoimme kaikki kolme auton vieressä. Yritin saada silmäni tottumaan pimeyteen. Pian pystyin erottamaan ison talon vasemmalta puoleltani. Osoitin taloa ja näin Hollyn ilmeen muuttuvan vieläkin pelokkaammaksi. Pakko myöntää, että oli se aika pelottavan näköinen, suuri ja musta talo. Mutta kyllä tällekin täytyi löytyä jokin looginen selitys. Tai sitten ei. Rose vain käveli taloa kohti ja me seurasimme. Miten olimmekaan tulleet tänne korpeen? Miten pääsemme takaisin?
Siinä taloani ihmetellessä katselin muallekin lähimaastoon. Talo oli ison aukion laidassa, muita taloja ei näkynyt missään. Ainoa tie oli pieni hiekkatie, jota pitkin olimme tulleet. Siinä katsellessani tie yhtäkkiä hävisi näkyvistä. Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin. Autokin katosi muutaman sekunnin kuluttua. Yritin estää itseäni kirkumasta.
-"Tulkaa sisään, minä teen teille jotain syötävää." Rose sanoi ja meni itse edellä. Juuri, kun olin astumaisillani sisälle, kuulin jotain outua. Siipien havinaa.
-"Holly, se on ansa!" minä huudahdin ja yritin vetää Hollyn takaisin ulos. Joku tai jokin oli kuitenin minua vahvempi. Holly vedettiin sisälle mustaan taloon. Näin monien silmien katselevan minua. Lähin silmäpari tuli lähemmäs. Pidättelin hengitystäni valmiina pyrähtämään juoksuun.
Yhtäkkiä huomasin jo juoksevani. Kiihdytin vauhtiani, kun kuulin jonkun seuraavan minua. Se juoksi hyvin lujaa, ei se paremminkin lensi perässäni. Yli kantojen ja kivien. Minä taas kompastelin. Onneksi kuu oli tullut jälleen näkyviin, se helpotti pakomatkaani.
Yhtäkkiä tulin todella tiheään metsään. Kuulin takaani tömähdyksen ja sen jälkeen askeleita. Minun oli päästävä jonnekin piiloon. Maassa oli kaatuneita puun runkoja joiden alle minä ryömin. Siellä minä sitten makasin, kasvot kiinni märässä sammaleessa ja pelkäsin, että minut löydetään. Kuulin askeleiden lähestyvän. Ne hyppäsivät kuitenkin ylitseni. Ehdin nähdä vilauksen Rosesta, joka juoksi etsimään minua.
Ryömin pois puunrunkojen alta vain hetkeä myöhemmin. Minulla ei ollut aikaa hukattavana, Holly oli pakko pelastaa.
Juoksin pois metsästä, takaisn talolle. Näin aukiolla mustan hahmon, joka oli seliksi minuun. Hiivin lähemmäs ja näin tutun ihmisen.
-"Isä!" ihmettelin puoliääneen. Kerrankin isästä voisi olla jotain hyötyä. Oliko hän tullut pelastamaan minua? Jostain syystä tuntui, että isä oli tullut tänne aivan toisesta syystä. Mutta halusin tietysti jutella hänen kanssaan, ehkä hän veisi minut kotiin.
Hiivin lähemmäs, mutta kun näin, että aukiolla oli muitakin miehiä, minä päätin sittenkin maastoutua. Isä kääntyi minuun päin ja näin hänen mustat, kiiltävät silmänsä kuunvalossa. Minua pelotti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kutsua apua. Kaivelin kännykän taskustani ja valitsin Jackin numeron. Hänhän halusi aina mukaan johonkin jännittävään, nyt hän tosiaan pääsisi.
Jack vastasi melkein heti, ihme kyllä.
-"Jack, minä täällä. En ehdi nyt selittää, mutta tarvitsen apuasi."
-"Mistä on kysymys? Miksi kuiskaat?" Jack kysyi.
-"Holly on vaarassa, sinun on tultava auttamaan."
-"Miten niin? Missä olette?" Olimpa minä tyhmä, en itsekään tiennyt missä olemme. Etsin jotain keinoa kertoa Jackille olinpaikastamme. En keksinyt mitään.
-"Jack, sinun täytyy soittaa poliisille. Sano, että heidän täytyy etsiä kaikista lähellä olevista metsistä."
-"Mistä tiedän, ettei tämä ole huiputusta?"
-"Jack, ole nyt vain kiltti ja soita." minä sanoin ja laitoin puhelimen kiinni.
Ryömin talon taakse ja kuuntelin. Ei kettään lähistöllä. Kurkistin ikkunasta sisään. Vain pelkää pimeyttä, ei edes kuu valaissut pimeitä huoneita.
Jokin peitti ylhäältä tulevan kuunvalon. Katsoin ylös ja näin suuren, kotkan tai jonkin vastaavanlaisen linnun liitelevän katon yläpuolella. Se laskeutui koko ajan alaspäin. Painauduin kiinni seinään ja toivoin, ettei minua huomattaisi. Lintu laskeutui katolle räminällä. Se pudotti jotain, irtonaisen kattotiilen varmaankin. Viimeinen asia, jonka muistin vähään aikaan, oli jokin kovannäköinen putoava esine matkalla alaspäin. Suoraan minua kohti.
Kiitin kyllä onneani, että hän oli tullut jällen pelastamaan, muuten olisimme juuri nyt (jos mahdollista) vieläkin enemmän uitetun koiran näköisiä.
-"Kuulkaas tytöt, nyt taidamme mennä ostamaan teille kaakaota ja sitten menemme meille ja syömme jotain." Rose suunnitteli.
-"Lämmin kaakao kyllä kelpaa..." minä sanoin mietteistäni havahtuen. Holly näytti nukkuvan. Minä ravistelin hänet hereille. Holly-parka, hän joutui aina mukaan minun kommelluksiini.
Upposin taas mietteisiini, enkä huomannut, kun käännyimme. Hetken kuluttua hiomasin, että vauhti oli paljon hitaampi.
-"Missä me olemme?" kysyin Roselta.
-"Ihan kohta olemme perillä." hän vastasi.
KUrkistelin ikkunasta ulos. Näin vain joitakin puita ja kapean hiekkatien. Täälläkö Rose asui? Hollykin katseli ympärilleen. Emme voineet muutakaan kuin istua ja odottaa, joten keskityin vain pysymään hereillä ja miettimään sopivaa suunnitelmaa.
Hetken kuluttua auto pysähtyi.
-"Ai niin." Rose sanoi ja heitti muovipussin minulle. Avasin sen ja otin omat kenkäni sen sisältä. Katsoin yllättyneenä Hollyyn, joka otti varovasti omat kenkänsä pussista.
-"Ajattelin vain, että teidän on helpompi kävellä kengät jalassa." Rose sanoi.
Minun olisi tehnyt mieli esittää pari suoraa kysymystä, mutta päätin jättää asian sikseen.
-"Mitä nyt tapahtuu?" Holly suhisi minulle, kun Rose nousi ulos autosta.
-"Älä pelkää." minä sanoin ja avasin oven.
Kohta seisoimme kaikki kolme auton vieressä. Yritin saada silmäni tottumaan pimeyteen. Pian pystyin erottamaan ison talon vasemmalta puoleltani. Osoitin taloa ja näin Hollyn ilmeen muuttuvan vieläkin pelokkaammaksi. Pakko myöntää, että oli se aika pelottavan näköinen, suuri ja musta talo. Mutta kyllä tällekin täytyi löytyä jokin looginen selitys. Tai sitten ei. Rose vain käveli taloa kohti ja me seurasimme. Miten olimmekaan tulleet tänne korpeen? Miten pääsemme takaisin?
Siinä taloani ihmetellessä katselin muallekin lähimaastoon. Talo oli ison aukion laidassa, muita taloja ei näkynyt missään. Ainoa tie oli pieni hiekkatie, jota pitkin olimme tulleet. Siinä katsellessani tie yhtäkkiä hävisi näkyvistä. Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin. Autokin katosi muutaman sekunnin kuluttua. Yritin estää itseäni kirkumasta.
-"Tulkaa sisään, minä teen teille jotain syötävää." Rose sanoi ja meni itse edellä. Juuri, kun olin astumaisillani sisälle, kuulin jotain outua. Siipien havinaa.
-"Holly, se on ansa!" minä huudahdin ja yritin vetää Hollyn takaisin ulos. Joku tai jokin oli kuitenin minua vahvempi. Holly vedettiin sisälle mustaan taloon. Näin monien silmien katselevan minua. Lähin silmäpari tuli lähemmäs. Pidättelin hengitystäni valmiina pyrähtämään juoksuun.
Yhtäkkiä huomasin jo juoksevani. Kiihdytin vauhtiani, kun kuulin jonkun seuraavan minua. Se juoksi hyvin lujaa, ei se paremminkin lensi perässäni. Yli kantojen ja kivien. Minä taas kompastelin. Onneksi kuu oli tullut jälleen näkyviin, se helpotti pakomatkaani.
Yhtäkkiä tulin todella tiheään metsään. Kuulin takaani tömähdyksen ja sen jälkeen askeleita. Minun oli päästävä jonnekin piiloon. Maassa oli kaatuneita puun runkoja joiden alle minä ryömin. Siellä minä sitten makasin, kasvot kiinni märässä sammaleessa ja pelkäsin, että minut löydetään. Kuulin askeleiden lähestyvän. Ne hyppäsivät kuitenkin ylitseni. Ehdin nähdä vilauksen Rosesta, joka juoksi etsimään minua.
Ryömin pois puunrunkojen alta vain hetkeä myöhemmin. Minulla ei ollut aikaa hukattavana, Holly oli pakko pelastaa.
Juoksin pois metsästä, takaisn talolle. Näin aukiolla mustan hahmon, joka oli seliksi minuun. Hiivin lähemmäs ja näin tutun ihmisen.
-"Isä!" ihmettelin puoliääneen. Kerrankin isästä voisi olla jotain hyötyä. Oliko hän tullut pelastamaan minua? Jostain syystä tuntui, että isä oli tullut tänne aivan toisesta syystä. Mutta halusin tietysti jutella hänen kanssaan, ehkä hän veisi minut kotiin.
Hiivin lähemmäs, mutta kun näin, että aukiolla oli muitakin miehiä, minä päätin sittenkin maastoutua. Isä kääntyi minuun päin ja näin hänen mustat, kiiltävät silmänsä kuunvalossa. Minua pelotti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kutsua apua. Kaivelin kännykän taskustani ja valitsin Jackin numeron. Hänhän halusi aina mukaan johonkin jännittävään, nyt hän tosiaan pääsisi.
Jack vastasi melkein heti, ihme kyllä.
-"Jack, minä täällä. En ehdi nyt selittää, mutta tarvitsen apuasi."
-"Mistä on kysymys? Miksi kuiskaat?" Jack kysyi.
-"Holly on vaarassa, sinun on tultava auttamaan."
-"Miten niin? Missä olette?" Olimpa minä tyhmä, en itsekään tiennyt missä olemme. Etsin jotain keinoa kertoa Jackille olinpaikastamme. En keksinyt mitään.
-"Jack, sinun täytyy soittaa poliisille. Sano, että heidän täytyy etsiä kaikista lähellä olevista metsistä."
-"Mistä tiedän, ettei tämä ole huiputusta?"
-"Jack, ole nyt vain kiltti ja soita." minä sanoin ja laitoin puhelimen kiinni.
Ryömin talon taakse ja kuuntelin. Ei kettään lähistöllä. Kurkistin ikkunasta sisään. Vain pelkää pimeyttä, ei edes kuu valaissut pimeitä huoneita.
Jokin peitti ylhäältä tulevan kuunvalon. Katsoin ylös ja näin suuren, kotkan tai jonkin vastaavanlaisen linnun liitelevän katon yläpuolella. Se laskeutui koko ajan alaspäin. Painauduin kiinni seinään ja toivoin, ettei minua huomattaisi. Lintu laskeutui katolle räminällä. Se pudotti jotain, irtonaisen kattotiilen varmaankin. Viimeinen asia, jonka muistin vähään aikaan, oli jokin kovannäköinen putoava esine matkalla alaspäin. Suoraan minua kohti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo, nyt alkaa mennä vielä jännemmäks. Aiotko kenties kirjottaa koko jutun tänne, haluaisin nimittäin kuulla lopun. =) Aika hyvä jatko-osa.