Nyt tulee paskaa...Tää on vähän niinlku jatkoo tolle Jonain päivänä stoorille.... Perustuu myös löyhästi tosielämään...
Monta sataa sattumaa…
II
”Mä oon alottanu taas tupakan polton, mä oon tosi pahoillani, mut mä en voi sille mitään”, se selitti ja katto meitä sillä kuvottavalla teinikana ilmeellä. Kaikki hetket, koko mun elämä pyöri mun päässä. Kaikki tutut biisit. Yhtäkkiä mä aloin miettiin miten Yön Likaiset Legendat-biisin sanat meni. Kun mä älysin tilanteen karmeen koomisuuden mä aloin nauraan. Mä nauroin onttoo, hysteeristä, typerää naurua. Sitten tuli itku. Mä näin, että mun vieressä seisova Anna oli tienny jo meitä aikasemmin. Sen silmät oli turvonnu, mutta se ei sanonu mitään. Ronja ja Sonja katto mua, mutta hiljaa. Mun nauru ja itku vaimeni hiljaseks muminaks. Mä häpesin itteeni. Mä vihasin Miraa. Miks se oli tehny tän meille? Miks se oli tehny tän Annalle? Kaikista eniten mä säälin Annaa, se oli sentään ollu Miran paras kaveri. Hiljasuus rikkoutu kun Ronja alko kaivaan nenäliinaa mulle ja sen reppu kolahti lattialle. Ronja ei kestäny kattella, jos joku itki. Mira tähyili Suvia, sen isosiskoo, kaiken pahan alkua. Se esitti tyyntä ja rauhallista, mutta sen ruskeista silmistä näki, että se oli pelästyny mun reaktiota. Ronja anto mulle nenäliinan ja alko peittään peitepuikolla ja puuterilla mun punasia kasvoja. Anna juoksi ulos välituntipihalle sukkuloiden ihmisten ohi. Joku huusi sen perään jotain huorittelua. Mä juoksin perässä. Ronja jäi Sonjan kanssa jutteleen jotain Miran kanssa.
Mä hengitin syvään ja yritin rauhottua. Anna tuijotti ihmisten ohi vaahterapuuta, joka kasvo orpona keskellä opettajien parkkipaikkaa. Ruskee, kuivunu lehti leijaili hiljaa lumelle. Me tiedettiin, ettei Miraan voi luottaa täydellisesti. Silti me luotettiin. Se petti meiät. Lehmä. Kellot soi. Me vaihdettiin Annan kanssa paljon puhuva katse. Tästä puhuttaisiin vielä. Me alettiin kävellä hitaasti omia luokkiamme kohti. Hiljaa, ihan liian hiljaa.
Ruokailussa Miraa ei näkyny. Ei seuraavalla tunnilla, eikä sitä seuraavallakaan. Se lintsas taas. Se idiootti. Se luuli, ettei se jää kiinni, vaikka totta kai se jäis. Mä aloin katua sitä mun purkaustani. Mä oon luonteeltani impulsiivinen ja tunneherkkä, ei sille voi mitään. Mutta tupakan poltolle voi. Mirakin tiesi sen. Niin monta kertaa se oli vannonu meille, ettei se koskaan seuraa isosiskonsa esimerkkiä. Ihmiset on laumaeläimiä ja seuraa tosiaan. Se tietää senkin. Mutta silti se teki sen, sen mitä me kaikkein eniten pelättiin.
Seuraavana päivänä, me pidettiin kriisikokous ruokalassa. Se vanno, et se on pahoillaan, eikä aio jättää meitä. Ja et se yrittää lopettaa. ”Älä jauha paskaa”, mun teki mieli sanoo, mutta tietenkään mä en voinu sanoo sitä, vaan ajattelin, että on helpompi antaa muitten hoitaa puhumispuoli. Mä keskityin tuijottaan kattoon. Laskeen kattopaneelissa olevia reikiä. Harmi, ettei ne ollu missään logistisessa järjestyksessä. 834. Anna selitti Miralle Sonjan ja Ronjan kanssa, mitä mieltä ne on tästä koko jutusta, ne vei sanat mun suusta. Ronja ja Sonja pyöritteli lihapulliaan lautasella ja tuijotti platonisella katseella eteenpäin. Siinä vaiheessa kun Anna sano, et me ollaan pettyneitä Miraan mä sain tarpeekseni. Mä lähdin vaan yksinkertasesti käveleen. Mä olin vaan niin helvetin pettyny. Matkalla ulos ruokalasta, mä näin kun Jukka tuijotti mua. Näytin sille kansainvälistä käsimerkkiä ja heitin tarjottimen ruokalavalvojan eteen. Tää päivä olis mun osalta ohi.
Seuraavina päivinä Mira yritti seurata meitä, aina sillon kun se ei ollu röökillä tai Suvin ja Janin kanssa. Se seuras meitä ja yritti olla niinku mitään ei olis tapahtunu. Rasittava lehmä. Me oltiin päätetty, että aina sen ollessa lähellä, me näytellään, ettei meitä kiinnosta paljon paskaakaan, miten sillä menee. Vaikka tottakai meitä kiinnosti. Mutta me ei voida antaa anteeks sille sitä mitä se teki meille. Meidän välit viileni. Kyllä me moikataan, muttei sen enempää, enää koskaan.
Mä astuin ulos kirjaston ovesta. Viima otti mun pitkästä kaulahuivista kiinni ja yritti vetää mennessään. Mä keskityin laittaan kaulahuivia solmuun, jottei se karkais multa, mutta sitten mun tumput tippu maahan. Mä manasin hiljaa koko sen päivän helvettiin. Kun mä nousin, mun näkökenttään pisti valo kuusikosta tien toiselta puolelta. Mira oli pienessä kuusikossa joittenkin tyyppien kanssa polttamassa. Se oli niitten vakio paikka, siä ne oli aina röökillä. Kaikki opettajat tiesi sen, mutta kukaan ei tehny mitään. Se katto muhun päin, läpi sen talven iltapäivän pimeyden. Kukaan muu ei huomannu mua. Me tuijotettiin toisiamme hetki, toinen ja kolmas, kunnes mä käänsin katseeni pois. Joku huusi Miraa ja alko nauraan. Mirakin nauro. Se oli selvästi kännissä. Keskellä viikkoo, iltapäivällä. Moneltahan se oli alottanu? Tosi ystävää, ei voi korvata mikään. Sillä oli tuplasti tosi ystäviä, mutta se menetti ne. Mä toivoin, että se olis nyt onnellinen. Vaikka mä tiesin, ettei se oo.
…ihmislapsen onneen tarvitaan.
Monta sataa sattumaa…
II
”Mä oon alottanu taas tupakan polton, mä oon tosi pahoillani, mut mä en voi sille mitään”, se selitti ja katto meitä sillä kuvottavalla teinikana ilmeellä. Kaikki hetket, koko mun elämä pyöri mun päässä. Kaikki tutut biisit. Yhtäkkiä mä aloin miettiin miten Yön Likaiset Legendat-biisin sanat meni. Kun mä älysin tilanteen karmeen koomisuuden mä aloin nauraan. Mä nauroin onttoo, hysteeristä, typerää naurua. Sitten tuli itku. Mä näin, että mun vieressä seisova Anna oli tienny jo meitä aikasemmin. Sen silmät oli turvonnu, mutta se ei sanonu mitään. Ronja ja Sonja katto mua, mutta hiljaa. Mun nauru ja itku vaimeni hiljaseks muminaks. Mä häpesin itteeni. Mä vihasin Miraa. Miks se oli tehny tän meille? Miks se oli tehny tän Annalle? Kaikista eniten mä säälin Annaa, se oli sentään ollu Miran paras kaveri. Hiljasuus rikkoutu kun Ronja alko kaivaan nenäliinaa mulle ja sen reppu kolahti lattialle. Ronja ei kestäny kattella, jos joku itki. Mira tähyili Suvia, sen isosiskoo, kaiken pahan alkua. Se esitti tyyntä ja rauhallista, mutta sen ruskeista silmistä näki, että se oli pelästyny mun reaktiota. Ronja anto mulle nenäliinan ja alko peittään peitepuikolla ja puuterilla mun punasia kasvoja. Anna juoksi ulos välituntipihalle sukkuloiden ihmisten ohi. Joku huusi sen perään jotain huorittelua. Mä juoksin perässä. Ronja jäi Sonjan kanssa jutteleen jotain Miran kanssa.
Mä hengitin syvään ja yritin rauhottua. Anna tuijotti ihmisten ohi vaahterapuuta, joka kasvo orpona keskellä opettajien parkkipaikkaa. Ruskee, kuivunu lehti leijaili hiljaa lumelle. Me tiedettiin, ettei Miraan voi luottaa täydellisesti. Silti me luotettiin. Se petti meiät. Lehmä. Kellot soi. Me vaihdettiin Annan kanssa paljon puhuva katse. Tästä puhuttaisiin vielä. Me alettiin kävellä hitaasti omia luokkiamme kohti. Hiljaa, ihan liian hiljaa.
Ruokailussa Miraa ei näkyny. Ei seuraavalla tunnilla, eikä sitä seuraavallakaan. Se lintsas taas. Se idiootti. Se luuli, ettei se jää kiinni, vaikka totta kai se jäis. Mä aloin katua sitä mun purkaustani. Mä oon luonteeltani impulsiivinen ja tunneherkkä, ei sille voi mitään. Mutta tupakan poltolle voi. Mirakin tiesi sen. Niin monta kertaa se oli vannonu meille, ettei se koskaan seuraa isosiskonsa esimerkkiä. Ihmiset on laumaeläimiä ja seuraa tosiaan. Se tietää senkin. Mutta silti se teki sen, sen mitä me kaikkein eniten pelättiin.
Seuraavana päivänä, me pidettiin kriisikokous ruokalassa. Se vanno, et se on pahoillaan, eikä aio jättää meitä. Ja et se yrittää lopettaa. ”Älä jauha paskaa”, mun teki mieli sanoo, mutta tietenkään mä en voinu sanoo sitä, vaan ajattelin, että on helpompi antaa muitten hoitaa puhumispuoli. Mä keskityin tuijottaan kattoon. Laskeen kattopaneelissa olevia reikiä. Harmi, ettei ne ollu missään logistisessa järjestyksessä. 834. Anna selitti Miralle Sonjan ja Ronjan kanssa, mitä mieltä ne on tästä koko jutusta, ne vei sanat mun suusta. Ronja ja Sonja pyöritteli lihapulliaan lautasella ja tuijotti platonisella katseella eteenpäin. Siinä vaiheessa kun Anna sano, et me ollaan pettyneitä Miraan mä sain tarpeekseni. Mä lähdin vaan yksinkertasesti käveleen. Mä olin vaan niin helvetin pettyny. Matkalla ulos ruokalasta, mä näin kun Jukka tuijotti mua. Näytin sille kansainvälistä käsimerkkiä ja heitin tarjottimen ruokalavalvojan eteen. Tää päivä olis mun osalta ohi.
Seuraavina päivinä Mira yritti seurata meitä, aina sillon kun se ei ollu röökillä tai Suvin ja Janin kanssa. Se seuras meitä ja yritti olla niinku mitään ei olis tapahtunu. Rasittava lehmä. Me oltiin päätetty, että aina sen ollessa lähellä, me näytellään, ettei meitä kiinnosta paljon paskaakaan, miten sillä menee. Vaikka tottakai meitä kiinnosti. Mutta me ei voida antaa anteeks sille sitä mitä se teki meille. Meidän välit viileni. Kyllä me moikataan, muttei sen enempää, enää koskaan.
Mä astuin ulos kirjaston ovesta. Viima otti mun pitkästä kaulahuivista kiinni ja yritti vetää mennessään. Mä keskityin laittaan kaulahuivia solmuun, jottei se karkais multa, mutta sitten mun tumput tippu maahan. Mä manasin hiljaa koko sen päivän helvettiin. Kun mä nousin, mun näkökenttään pisti valo kuusikosta tien toiselta puolelta. Mira oli pienessä kuusikossa joittenkin tyyppien kanssa polttamassa. Se oli niitten vakio paikka, siä ne oli aina röökillä. Kaikki opettajat tiesi sen, mutta kukaan ei tehny mitään. Se katto muhun päin, läpi sen talven iltapäivän pimeyden. Kukaan muu ei huomannu mua. Me tuijotettiin toisiamme hetki, toinen ja kolmas, kunnes mä käänsin katseeni pois. Joku huusi Miraa ja alko nauraan. Mirakin nauro. Se oli selvästi kännissä. Keskellä viikkoo, iltapäivällä. Moneltahan se oli alottanu? Tosi ystävää, ei voi korvata mikään. Sillä oli tuplasti tosi ystäviä, mutta se menetti ne. Mä toivoin, että se olis nyt onnellinen. Vaikka mä tiesin, ettei se oo.
…ihmislapsen onneen tarvitaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Siis otsikon pitäisi olla Monta sataa sattumaa. Ilman siis sitä N:ää...
Jatkuu...X)
...haluaisi tietää että mikä on platoninen katse? Tai puhua platonisesti, niinkuin toisessa tekstissäsi oli. Olenkos nyt sivistymätön, mutta en totisesti ole tuollaista ilmausta kuullut.
Muutenkaan en oikein tavoittanut tekstisi pointtia. Tämä nyt on tällaista nuorison elämän kuvausta, joka ei ihan kympillä iske tajuntaani. Mikä henkilöiden ongelma oikein on? Aiis ihan kirjaimellisesti. Eli häiritseekö heitä se, että kaveri on ruvennut tupakoimaan, vai onko kyseessä joku taustalta kumpuava ongelma... Meniköhän multa jotaikin ohitse.
Hyvin pihalla lumikinoksessa ja kohmeessa, aivotoimintaa vailla: Ivana^^03 joka toivoo ettei tätä otettaisi varsinaisena kritiikkinä, koska se ei sitä ole, vaan ainoastaan väsyneen mielen yritys ymmärtää.