Sä olit se naapurin pikkupoika,
mä se pieni tyttö kukkamekossa
Tuskin sä niitä leikkejä enää muistaisitkaan
Kun veit mut metsään ja näytit,
Miten majaa rakennetaan, tai miten aurinkokellon
saa toimimaan.
Niin usein iltaisin me juostiin karkuun sun
faijaa.
Se kun halusi poikaansa nyrkeillä mieheks
opettaa..
Me maattiin käsi kädessä mun sängyn alla ihan
hiljaa
Ja annettiin ukon huutaa.
Sun mutsi itki aina, en koskaan nähnyt sen
hymyilevän.
Ja kun faijas vei se musta maija, se tabletein
nukkui pois.
Äiti sanoi aina:
" Pysy erossa siitä pojasta, ei se ole sulle hyvää
seuraa.
Vanhemmatkin on mitä on."
En mä sitä uskonut, mut niin mä kuitenkin tein.
Sä sanoit aina,
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa.
Valon kai näit sä jossakin ja katsoit mua kuollein
silmin.
Nauroit. Näin mä sun silmissäs kyyneleitäkin.
Sä olit se koulun paha poika,
Mä se tyttö merkkivaatteissaan.
Yläaste alkoi, me muutettiin pois.
Kai tahtoi äiti meidät lopullisesti erottaa.
Samaan kouluun me jouduttiin kuitenkin.
Et vaan tullut enää juttelemaan, vaikka kyllä mä
sua joskus kaipasin.
Sun elämääs vaan sivusta mä katselin.
Bileissä riehuit, ryyppäsit, jäit kiinni ja sua
rankaistiin.
Ja kuulin kuinka faijas huusi, kai turpiin sait sä
siltäkin.
Mutta sä aina nauroit vain, kainalossa uusi mimmi.
Mä läksyjä luin iltaisin.
Äiti sanoi usein:
" Katso nyt mitä siitäkin tuli, lapsijuoppo,
luokallekin jäi."
Käski unohtaa ja elää omaa elämää.
En mä silloinkaan uskonut, mutta niin mä kuitenkin
tein.
Sä sanoit aina
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa.
Kai valon kai näit sä jossakin ja katsoit mua
kuollein silmin.
Nauroit. Näin mä sun silmissäs vihaakin.
Sä olit lopulta pelkkä ihmisraunio, elämäsi
elänyt.
Mä se kukoistava neito, nuppu joka kukkaan
puhkesi.
Mä jatkoin lukiossa, sitten yliopistossa.
Sä jäit matkanvarrelle jonnekin.
Kyllä mä sut joskus näin, katsoit kaipaavasti.
Mut mä en enää katsonut takaisin.
Kadullakin ohitin, kuin en olis sua koskaan
tavannutkaan.
Sä ajauduit viimein elämässäsi siihen ikuiseen
juhlaan,
Jossa kuoleman tahtiin tanssittiin.
Luurangon maalasit huoneesi seinälle.
Ja mä kuulin, faijas heitti sut kotoa pois.
Silloin mä hetken vuoksesi itkin.
Äiti sanoi usein:
"Sen matka loppuu sinne minne muidenkin."
Sä hukuit siihen valkoiseen onnenpilveen ja
ruumisautolla vietiin pois.
Silloin mä kai viimein uskoin.
Sä sanoit aina,
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa
Valon kai näit sä jossakin ja katsoit mua kuollein
silmin
Näin mä sun silmissäs kai ripauksen onneakin.
Sä sanoit aina
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa
Sä uskoit tähän pirun kauniiseen maailmaan.
Ja tähän merkilliseen ihmiselämään.
Valon sä kai näit jossakin
Ja lähdit sitä kirkkautta etsimään…
mä se pieni tyttö kukkamekossa
Tuskin sä niitä leikkejä enää muistaisitkaan
Kun veit mut metsään ja näytit,
Miten majaa rakennetaan, tai miten aurinkokellon
saa toimimaan.
Niin usein iltaisin me juostiin karkuun sun
faijaa.
Se kun halusi poikaansa nyrkeillä mieheks
opettaa..
Me maattiin käsi kädessä mun sängyn alla ihan
hiljaa
Ja annettiin ukon huutaa.
Sun mutsi itki aina, en koskaan nähnyt sen
hymyilevän.
Ja kun faijas vei se musta maija, se tabletein
nukkui pois.
Äiti sanoi aina:
" Pysy erossa siitä pojasta, ei se ole sulle hyvää
seuraa.
Vanhemmatkin on mitä on."
En mä sitä uskonut, mut niin mä kuitenkin tein.
Sä sanoit aina,
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa.
Valon kai näit sä jossakin ja katsoit mua kuollein
silmin.
Nauroit. Näin mä sun silmissäs kyyneleitäkin.
Sä olit se koulun paha poika,
Mä se tyttö merkkivaatteissaan.
Yläaste alkoi, me muutettiin pois.
Kai tahtoi äiti meidät lopullisesti erottaa.
Samaan kouluun me jouduttiin kuitenkin.
Et vaan tullut enää juttelemaan, vaikka kyllä mä
sua joskus kaipasin.
Sun elämääs vaan sivusta mä katselin.
Bileissä riehuit, ryyppäsit, jäit kiinni ja sua
rankaistiin.
Ja kuulin kuinka faijas huusi, kai turpiin sait sä
siltäkin.
Mutta sä aina nauroit vain, kainalossa uusi mimmi.
Mä läksyjä luin iltaisin.
Äiti sanoi usein:
" Katso nyt mitä siitäkin tuli, lapsijuoppo,
luokallekin jäi."
Käski unohtaa ja elää omaa elämää.
En mä silloinkaan uskonut, mutta niin mä kuitenkin
tein.
Sä sanoit aina
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa.
Kai valon kai näit sä jossakin ja katsoit mua
kuollein silmin.
Nauroit. Näin mä sun silmissäs vihaakin.
Sä olit lopulta pelkkä ihmisraunio, elämäsi
elänyt.
Mä se kukoistava neito, nuppu joka kukkaan
puhkesi.
Mä jatkoin lukiossa, sitten yliopistossa.
Sä jäit matkanvarrelle jonnekin.
Kyllä mä sut joskus näin, katsoit kaipaavasti.
Mut mä en enää katsonut takaisin.
Kadullakin ohitin, kuin en olis sua koskaan
tavannutkaan.
Sä ajauduit viimein elämässäsi siihen ikuiseen
juhlaan,
Jossa kuoleman tahtiin tanssittiin.
Luurangon maalasit huoneesi seinälle.
Ja mä kuulin, faijas heitti sut kotoa pois.
Silloin mä hetken vuoksesi itkin.
Äiti sanoi usein:
"Sen matka loppuu sinne minne muidenkin."
Sä hukuit siihen valkoiseen onnenpilveen ja
ruumisautolla vietiin pois.
Silloin mä kai viimein uskoin.
Sä sanoit aina,
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa
Valon kai näit sä jossakin ja katsoit mua kuollein
silmin
Näin mä sun silmissäs kai ripauksen onneakin.
Sä sanoit aina
Et hei ihmiset, elämä on mahtavaa.
Sä sanoit aina, hei eläkää, nauttikaa
Sä uskoit tähän pirun kauniiseen maailmaan.
Ja tähän merkilliseen ihmiselämään.
Valon sä kai näit jossakin
Ja lähdit sitä kirkkautta etsimään…
Vastaukset 6
Vanhimmat
oliks toi sun oma? tuli ihan kylmät väreet ku mä
luin ton...muistuttaa omaa elämää...sitä
vanhaa...
mäki sain kylmiä väreitä ja pari tippaakin tuli!
ihmiset ei nuin surullisia!mun meikit leviää!)=)
Oma kylläkin. Kummallisessa mielentilassa
kirjoitettu, mutta oma kuitenkin. *hymähtää
kaverilleen, joka sen käski tänne pistää*
Olipas.. heroiinia?
Mulla on samantapainen kokemus hyvän kaverin
kanssa.
Ainoa jotenkin häiritsevä juttu runossa oli mulle
se, että toistosäkeessä oli lopussa vasta "ripaus
onnea" - koska jos on niin kuin musta näytti, eli
valkoinen hevonen vei miehen, on jotenkin hankala
uskoa että olisi silloin ollut onnellinen, jollei
sitten lopun tulosta, kuitenkin.
Koskettavaa!
koskettavaa... muuta sanaa en keksi tätä kuvamaan.
TOI OLI NIIN IHANA RUNO.. :)
MÄKIN AJATTELIN ETTÄ ALOITTAISIN KIRJOTTAA RUNOJA
KOSKA MULLA ON NIIN PALJON JUTTUJA MISTÄ
HALUAISIN SISIMMISSÄNI PÄÄSTÄ POIS.. :)