Korvalappustereoiden matala basso raikui pihassa,
kun Nico käveli Sannan ikkunan alle. Ikkuna oli
hajonnut siististi kolmesta kohtaa. Sirpaleita
oli hujan hajan maata…vieläkin. Tapahtuneesta oli
jo vuosi, ja talokin oli ollut siitä saakka
tyhjillään. Nico huokasi, ja nojasi kädellään
seinään. Hän sulki musiikin pois, ja kuunteli
hiljaisuutta. Maali oli pahasti rapistunut, eikä
kukaan jaksanut taloa hoitaa…mitä kukaan
tälläisellä talolla tekisikään…talossahan oli
murhattu ihminen, ei sellaisessa kukaan haluaisi
enää asua…ei kukaan.
Vuosi sitten, kun tässäkin talossa oli vielä
elämää, kaikki alkoi. Nico oli tutustunut Sannaan
hieman aiemmin, ja tottakai rakastanut tyttöä
paljon. Eräänä päivänä kuitenkin jotain tapahtui,
ja sen jälkeisistä tapahtumista Nico muistaa vain
sen, että Sannan arkkua kannettiin laskettavaksi
hautaan.
Hän ei halua muistaa…mutta tietää kuitenkin, mitä
sinä iltana tapahtui…
Kello oli noin 3 yöllä, kun oven takaa kuului
kauheaa ryminää. Sannan isä palasi baarista,
jälleen huonossa kunnossa. Sannan äitiä ei kotona
ollut näkynyt muutamaan kuukauteen, ja Sanna
kyllä tiesi, missä äiti liikkui, ei vain pitänyt
mitään yhteyttä.
Sannan oli pakko nousta ja lukita ovensa, koska
pelkäsi isän taas lyövän, tai tuhoavan hänen
tavaransa. Liian myöhään hän kuitenkin ehti
ovelle, kun isä jo seisoi sen takana. Sanna
säikähti, ja vetäytyi taakse, mutta isä tarrasi
häntä hiuksista.
”jumalauta kakara! Taas sä oot juonu mun
viinat!!” isä huusi täysin humalassa. Sanna ei
hänen viinojaan juonut, vaan piilotti ne, vaikka
tiesikin mitä tapahtua saattoi.
”mä en oo sun viinoihis koskenu!” Sanna huusi, ja
kiskoutui irti. Hän tunsi, miten tuppo hiuksia
irtosi, ja hän lennähti taaksepäin. Isä läimäytti
oven auki, ja tempaisi tavarat alas ensimmäiseltä
hyllyltä. Sanna sai itkun keskeltä huudettua
hyvästejä posliinisille tavaroilleen. Samalla hän
kirosi isäänsä, kirosi niin, ettei itse uskonut
sitä sanovansa. Tästäkös isä sitten suuttui, otti
Sannaa kädestä ja heitti hänet sängylle. Isä
alkoi lyödä Sannaa, samalla tämän yrittäen potkia
isää pois. Isän psykoottinen ja kuollut ilme
kertoi, että minkäänlaista tunnetilaa hänellä ei
ollut…hän oli sisäisesti kuollut…
yhtäkkiä isä alkoi itkeä, ja irrotti Sannasta.
Sanna tunsi rautaisen verenmaun suussaan, mutta
ei antanut sen haitata, vaan hän vetäytyi sängyn
taakse, toiselle puolelle isästä.
”mitä mä oon tehny sulle, että sun pitää tuhota
mun elämä?” Sanna uikutti hiljaa. Isä huokasi ja
Sanna kuuli, miten se taas suuttui. Isä kömpi
sängyn yli, mutta Sanna oli hivenen nopeampi, ja
konttasi toiselle puolen sänkyä. Isä rojahti alas
lattialle, ja jäi sinne hiljaa istumaan,
nyyhkyttäen samalla kohtaloaan huonosti
kasvatetusta tyttärestä. Päästyään matalaksi
toiselle puolen sänkyä, Sanna hengitti hiljaa ja
toivoi pääsevänsä pois. Pian hän kuitenkin nousi,
katsoakseen olisiko isä mahdollisesti sammunut.
Vaan isä nousikin sängyn takaa, tähtäsi pienellä
käsiaseella Sannaa ja sanoi: ” nyt mun pitää
Sanna päästää susta irti. Vaikka sä ootkin mun
kakara, ni emmä voi sellasta kestää, että sä juot
mun viinat, ja muutenkin, sun takias se Railikin
lähti…” isä sai öristyä. Sanna kalpeni, ja tuskan
hiki nousi hänen otsalleen.
”isä, et sä voi…ei se ollu mun vika, että äiti
lähti…se vaan ei jaksanu enää…anna anteeks…enkä
mä juo sun viinojas, ne on tuolla pesukoneen
takana…älä tapa mua…isä…” Sanna sai sanottua. Hän
ei kuitenkaan voinut pelkonsa takia liikkua.
Samassa Nico ryntäsi sisälle, näki kuin
hidastettuna miten isä kiristi liipasimen, ja
ampui 4 laukausta. 3 osui ikkunaan, Sannan
taakse, mutta yksi suoraa Sannaa kylkiluiden
viereen…sydämen kohdalle. Nico näki, miten Sanna
lyyhistyi maahan, ja samalla, miten hänen isänsä
seisoi tajuamatta siitä, mitä oli tehnyt, vain
paikoillaan, pudottaen aseen maahan…
Ja vain hetki oli kulunut, kun Nico sai Sannasta
otteen. Hän hengitti raskaasti, ja tunsi, miten
Sanna heikkeni hänen käsiinsä.
”Sanna, et sä voi mennä vielä…meijän elämä on
vasta alussa…mä rakastan sua…et sä voi mennä
vielä…” Nico itki samalla pidellen Sallaa
hellästi käsillään.
”Nico, mun aika on mennä…mä…näin oli tarkotuskin
tapahtua…mäkin rakastan sua…aina…me tavataan
vielä Nico…me tavataan vielä…” Sanna sanoi, ja
henkäisi viimeisen, mutta pitkän ja rauhallisen
henkäyksen.
Sanna oli mennyt. Nicon oli sitä vaikea tajuta…
hetki tuntui kestävän ikuisuudelta. Pian sisälle
ampaisi naapuri, joka oli kuullut laukaukset,
sekä poliisi ja ambulanssi.
Kun Sannaa peiteltiin, Nico katsoi häntä
viimeisen kerran. Sellaiset hiussuortuvat, niin
suklaanruskeat…ja huulet…kuin samettia…nyt nekin
olivat vain vaaleat, kuin eivät olisi koskaan
eläneetkään. Silmät olivat kiinni, mutta Nico
tiesi niiden olevan tummat ja syvät. Hän tiesi
niiden olevan sielun peilit…hän katsoi Sannaa…
hengitti raskaasti…sai soitettua Sannan huoneesta
löytyneeseen, Sannan äidin numeroon, ja kerrottua
mitä oli tapahtunut…
Kun kaikki oli ohi, oli niin hiljaista, että oli
vaikea uskoa mitään edes tapahtuneen. Kaikki oli
ohi niin nopeasti…Sanna oli poissa, ja Nico näki
mielessään kaiken uudestaan ja uudestaan…
toistona, kuten Sannan isän juopottelut, tai
turhat soitot Sannan äidille. Hän näki sen, kun
oli tavannut Sannan…hän näki ne kaikki yhteiset
hetket…ja muisti ne…mutta halusi unohtaa sen
kaiken kauhean.
Sanna isä pidätettiin, ja hän joutui vankilaan,
taposta. Vieläkin se siellä istui, ja saikin
istua. Tuntui, kuin pelkkä vankeus ei riittäisi,
isän pitäisi maksaa omalla hengellään Sannalle
takaisin…toisin kuitenkin oli päätetty.
Nyt Nico sai katsottua taloa hymyillen. Hän
muisti sen kaiken hyvän. Nico kävi Sannan talolla
joka päivä…toi kukkia Sannan ikkunan alle…hän
muisti sen kaiken, muisti ja rakasti sitä
kaikkea, Sannaa…hän ei ikinä unohtaisi…
Nico laittoi korvalappustereot takaisin päälle,
ja antoi musiikin soida…niin, ettei piha ollut
enää hiljainen, vaan että siellä olisi elämää,
sitä elämää, minkä Sanna menetti…
Ja aurinko paistoi sinä päivänä ikkunaan, levitti
valoa huoneisiin, tavaroihin ja muistoihin, ei
antanut hetkenkään rauhaa Nicolle, joka siristeli
silmiään, mutta oli onnellinen, sillä hän tiesi,
että tapaisi Sannan vielä…todellakin…hän tapaisi
rakkaansa uudestaan…
-Loppu-
kun Nico käveli Sannan ikkunan alle. Ikkuna oli
hajonnut siististi kolmesta kohtaa. Sirpaleita
oli hujan hajan maata…vieläkin. Tapahtuneesta oli
jo vuosi, ja talokin oli ollut siitä saakka
tyhjillään. Nico huokasi, ja nojasi kädellään
seinään. Hän sulki musiikin pois, ja kuunteli
hiljaisuutta. Maali oli pahasti rapistunut, eikä
kukaan jaksanut taloa hoitaa…mitä kukaan
tälläisellä talolla tekisikään…talossahan oli
murhattu ihminen, ei sellaisessa kukaan haluaisi
enää asua…ei kukaan.
Vuosi sitten, kun tässäkin talossa oli vielä
elämää, kaikki alkoi. Nico oli tutustunut Sannaan
hieman aiemmin, ja tottakai rakastanut tyttöä
paljon. Eräänä päivänä kuitenkin jotain tapahtui,
ja sen jälkeisistä tapahtumista Nico muistaa vain
sen, että Sannan arkkua kannettiin laskettavaksi
hautaan.
Hän ei halua muistaa…mutta tietää kuitenkin, mitä
sinä iltana tapahtui…
Kello oli noin 3 yöllä, kun oven takaa kuului
kauheaa ryminää. Sannan isä palasi baarista,
jälleen huonossa kunnossa. Sannan äitiä ei kotona
ollut näkynyt muutamaan kuukauteen, ja Sanna
kyllä tiesi, missä äiti liikkui, ei vain pitänyt
mitään yhteyttä.
Sannan oli pakko nousta ja lukita ovensa, koska
pelkäsi isän taas lyövän, tai tuhoavan hänen
tavaransa. Liian myöhään hän kuitenkin ehti
ovelle, kun isä jo seisoi sen takana. Sanna
säikähti, ja vetäytyi taakse, mutta isä tarrasi
häntä hiuksista.
”jumalauta kakara! Taas sä oot juonu mun
viinat!!” isä huusi täysin humalassa. Sanna ei
hänen viinojaan juonut, vaan piilotti ne, vaikka
tiesikin mitä tapahtua saattoi.
”mä en oo sun viinoihis koskenu!” Sanna huusi, ja
kiskoutui irti. Hän tunsi, miten tuppo hiuksia
irtosi, ja hän lennähti taaksepäin. Isä läimäytti
oven auki, ja tempaisi tavarat alas ensimmäiseltä
hyllyltä. Sanna sai itkun keskeltä huudettua
hyvästejä posliinisille tavaroilleen. Samalla hän
kirosi isäänsä, kirosi niin, ettei itse uskonut
sitä sanovansa. Tästäkös isä sitten suuttui, otti
Sannaa kädestä ja heitti hänet sängylle. Isä
alkoi lyödä Sannaa, samalla tämän yrittäen potkia
isää pois. Isän psykoottinen ja kuollut ilme
kertoi, että minkäänlaista tunnetilaa hänellä ei
ollut…hän oli sisäisesti kuollut…
yhtäkkiä isä alkoi itkeä, ja irrotti Sannasta.
Sanna tunsi rautaisen verenmaun suussaan, mutta
ei antanut sen haitata, vaan hän vetäytyi sängyn
taakse, toiselle puolelle isästä.
”mitä mä oon tehny sulle, että sun pitää tuhota
mun elämä?” Sanna uikutti hiljaa. Isä huokasi ja
Sanna kuuli, miten se taas suuttui. Isä kömpi
sängyn yli, mutta Sanna oli hivenen nopeampi, ja
konttasi toiselle puolen sänkyä. Isä rojahti alas
lattialle, ja jäi sinne hiljaa istumaan,
nyyhkyttäen samalla kohtaloaan huonosti
kasvatetusta tyttärestä. Päästyään matalaksi
toiselle puolen sänkyä, Sanna hengitti hiljaa ja
toivoi pääsevänsä pois. Pian hän kuitenkin nousi,
katsoakseen olisiko isä mahdollisesti sammunut.
Vaan isä nousikin sängyn takaa, tähtäsi pienellä
käsiaseella Sannaa ja sanoi: ” nyt mun pitää
Sanna päästää susta irti. Vaikka sä ootkin mun
kakara, ni emmä voi sellasta kestää, että sä juot
mun viinat, ja muutenkin, sun takias se Railikin
lähti…” isä sai öristyä. Sanna kalpeni, ja tuskan
hiki nousi hänen otsalleen.
”isä, et sä voi…ei se ollu mun vika, että äiti
lähti…se vaan ei jaksanu enää…anna anteeks…enkä
mä juo sun viinojas, ne on tuolla pesukoneen
takana…älä tapa mua…isä…” Sanna sai sanottua. Hän
ei kuitenkaan voinut pelkonsa takia liikkua.
Samassa Nico ryntäsi sisälle, näki kuin
hidastettuna miten isä kiristi liipasimen, ja
ampui 4 laukausta. 3 osui ikkunaan, Sannan
taakse, mutta yksi suoraa Sannaa kylkiluiden
viereen…sydämen kohdalle. Nico näki, miten Sanna
lyyhistyi maahan, ja samalla, miten hänen isänsä
seisoi tajuamatta siitä, mitä oli tehnyt, vain
paikoillaan, pudottaen aseen maahan…
Ja vain hetki oli kulunut, kun Nico sai Sannasta
otteen. Hän hengitti raskaasti, ja tunsi, miten
Sanna heikkeni hänen käsiinsä.
”Sanna, et sä voi mennä vielä…meijän elämä on
vasta alussa…mä rakastan sua…et sä voi mennä
vielä…” Nico itki samalla pidellen Sallaa
hellästi käsillään.
”Nico, mun aika on mennä…mä…näin oli tarkotuskin
tapahtua…mäkin rakastan sua…aina…me tavataan
vielä Nico…me tavataan vielä…” Sanna sanoi, ja
henkäisi viimeisen, mutta pitkän ja rauhallisen
henkäyksen.
Sanna oli mennyt. Nicon oli sitä vaikea tajuta…
hetki tuntui kestävän ikuisuudelta. Pian sisälle
ampaisi naapuri, joka oli kuullut laukaukset,
sekä poliisi ja ambulanssi.
Kun Sannaa peiteltiin, Nico katsoi häntä
viimeisen kerran. Sellaiset hiussuortuvat, niin
suklaanruskeat…ja huulet…kuin samettia…nyt nekin
olivat vain vaaleat, kuin eivät olisi koskaan
eläneetkään. Silmät olivat kiinni, mutta Nico
tiesi niiden olevan tummat ja syvät. Hän tiesi
niiden olevan sielun peilit…hän katsoi Sannaa…
hengitti raskaasti…sai soitettua Sannan huoneesta
löytyneeseen, Sannan äidin numeroon, ja kerrottua
mitä oli tapahtunut…
Kun kaikki oli ohi, oli niin hiljaista, että oli
vaikea uskoa mitään edes tapahtuneen. Kaikki oli
ohi niin nopeasti…Sanna oli poissa, ja Nico näki
mielessään kaiken uudestaan ja uudestaan…
toistona, kuten Sannan isän juopottelut, tai
turhat soitot Sannan äidille. Hän näki sen, kun
oli tavannut Sannan…hän näki ne kaikki yhteiset
hetket…ja muisti ne…mutta halusi unohtaa sen
kaiken kauhean.
Sanna isä pidätettiin, ja hän joutui vankilaan,
taposta. Vieläkin se siellä istui, ja saikin
istua. Tuntui, kuin pelkkä vankeus ei riittäisi,
isän pitäisi maksaa omalla hengellään Sannalle
takaisin…toisin kuitenkin oli päätetty.
Nyt Nico sai katsottua taloa hymyillen. Hän
muisti sen kaiken hyvän. Nico kävi Sannan talolla
joka päivä…toi kukkia Sannan ikkunan alle…hän
muisti sen kaiken, muisti ja rakasti sitä
kaikkea, Sannaa…hän ei ikinä unohtaisi…
Nico laittoi korvalappustereot takaisin päälle,
ja antoi musiikin soida…niin, ettei piha ollut
enää hiljainen, vaan että siellä olisi elämää,
sitä elämää, minkä Sanna menetti…
Ja aurinko paistoi sinä päivänä ikkunaan, levitti
valoa huoneisiin, tavaroihin ja muistoihin, ei
antanut hetkenkään rauhaa Nicolle, joka siristeli
silmiään, mutta oli onnellinen, sillä hän tiesi,
että tapaisi Sannan vielä…todellakin…hän tapaisi
rakkaansa uudestaan…
-Loppu-
Vastaukset 5
Vanhimmat
..ihan kiva.
siis toi oli ihan mielettömän hyvin kirjotettu!!
ehdottomasti paras novelli jonka oon koskaan
lukenu..onks toi totta vai miten sä keksit
tollasen aiheen?
...ajanvietettä! kirjoittelen novelleja ihan
huvikseni... :) ei perustu tosielämään...tai en
tiedä, toivottavasti ei!
kirjoitan noita vielä lisää...katotaan, että
julkasenko...sitte sen näkee...kiitos kehuista!
Novellien kirjoittaminen on kivaa... *nyökkii*
Helpompaa kuin runojen... Julkase vaan lisää, on
kiva että ois jotain mihin omia tekeleitään
vertaa...
Toi oli erittäin hyvä...ja tosi saman tyylinen
kun mun omatkin, joten siks kai tykkäänkin:)
Tuo oli tosi mahtava!oletko keksinyt sen
itse?...Olen aivan sanaton!!