Mulla oli ikävä. Niin sairas ikävä. Mun oli pakko
laittaa pyyhekumi hampaitteni väliin, etten mä
olisi huutanut ja pilannut ranskanmaikan huolella
valmistelemaa tuntia. Mun kynnet puristui
kämmeneen. Ei minä en itke, selittelin itselleni,
mutta ei auttanut. Se oli Janne, joka oli
itkemisen taidon mulle opettanut. Janne tuu
takas! sadannen kerran mä kelasin mielessäni sitä
tuskan päivää, kun mä olin kävellyt hautausmaan
polkua kappelille. Mun mielestä kirkossa on aina
haissut pelko ja epätoivo ja ennenkaikkea
kuolema. Mutta en mä silti ollut uskonu, että
Janne olisi voinut kuolla. Mä olin kai nostanu
Jannen ylemmälle pallille kuin muut, se oli mun
Elämäni sankari. Mä olin kai kuvitellu, että se
eläisi ikuisesti. Mun teräsmies. Siinä
valkoisessa arkussa Janne oli ollut hirveän pieni
ja sillä oli ollut kasvot mustelmilla, mutta
kuitenkin ne olivat niin valkoiset.
Mutta pakko mun oli ollut vähitellen uskoa se:
Jannea ei enää ollut. Mutta hyväkyä mä en sitä
voinut. Miten joku, joka on niin kiinni elämässä,
voi joutua kuolemaan? jannehan oli opettanut
mutkin elämään. Ennen kuin mä olin tavannut sen,
mä olin luullut elämän olevan sitä, että käydään
koulussa, ja kikatetaan tyttöjen kanssa pojille
ja tehdään läksyjä. Mutta Janne oli kuitenkin
sanattomasti opettanut mulle miten Eletään, miten
otetaan ilo irti aivan arjen tavallisista
asioistakin. Miten eletään jokainen päivä sielua
myöten, kuin se päivä olisi viimeinen. Janne oli
kertonut silmillään, että elämästä ei pidä tehdä
onnellista, vaan rikasta ja värikästä. janne oli
ainoa mun tuntema ihminen joka ei valittanut
turhista vaan pureutui elämään täysillä.
Kai mä vihdoin uskallan uskoa myös vanhan
viisauden, jonka mukaan aika parantaa kaikki
haavat. Vaikka arvet mulle jäisikin, niin mä
tiedän että olkoon se sitten kuinka dramaattista
tahansa, niin mä pystyisin vielä joskus
rakastamaan jotakuta yhtä paljon kuin mä olin
Jannea rakastanut.Mä olen Jannelle velkaa sen,
että teen elämästäni ikimuistoisen ja eläisin sen
opetusten mukaisesti. Mä muistin vielä sen päivän
kun Janne sanoi mulle "Ei saa koskaa´n jäädä
elämään menneisyyteen. siitä voi ottaa opikseen,
mutta silti täytyy elää eteenpäin ja aina
täysillä.
Ei tä nyt mikään runo ollu, mut laitoin kuiteski
nyt tänne...kiva jos joku jakso edes lukea.:)
laittaa pyyhekumi hampaitteni väliin, etten mä
olisi huutanut ja pilannut ranskanmaikan huolella
valmistelemaa tuntia. Mun kynnet puristui
kämmeneen. Ei minä en itke, selittelin itselleni,
mutta ei auttanut. Se oli Janne, joka oli
itkemisen taidon mulle opettanut. Janne tuu
takas! sadannen kerran mä kelasin mielessäni sitä
tuskan päivää, kun mä olin kävellyt hautausmaan
polkua kappelille. Mun mielestä kirkossa on aina
haissut pelko ja epätoivo ja ennenkaikkea
kuolema. Mutta en mä silti ollut uskonu, että
Janne olisi voinut kuolla. Mä olin kai nostanu
Jannen ylemmälle pallille kuin muut, se oli mun
Elämäni sankari. Mä olin kai kuvitellu, että se
eläisi ikuisesti. Mun teräsmies. Siinä
valkoisessa arkussa Janne oli ollut hirveän pieni
ja sillä oli ollut kasvot mustelmilla, mutta
kuitenkin ne olivat niin valkoiset.
Mutta pakko mun oli ollut vähitellen uskoa se:
Jannea ei enää ollut. Mutta hyväkyä mä en sitä
voinut. Miten joku, joka on niin kiinni elämässä,
voi joutua kuolemaan? jannehan oli opettanut
mutkin elämään. Ennen kuin mä olin tavannut sen,
mä olin luullut elämän olevan sitä, että käydään
koulussa, ja kikatetaan tyttöjen kanssa pojille
ja tehdään läksyjä. Mutta Janne oli kuitenkin
sanattomasti opettanut mulle miten Eletään, miten
otetaan ilo irti aivan arjen tavallisista
asioistakin. Miten eletään jokainen päivä sielua
myöten, kuin se päivä olisi viimeinen. Janne oli
kertonut silmillään, että elämästä ei pidä tehdä
onnellista, vaan rikasta ja värikästä. janne oli
ainoa mun tuntema ihminen joka ei valittanut
turhista vaan pureutui elämään täysillä.
Kai mä vihdoin uskallan uskoa myös vanhan
viisauden, jonka mukaan aika parantaa kaikki
haavat. Vaikka arvet mulle jäisikin, niin mä
tiedän että olkoon se sitten kuinka dramaattista
tahansa, niin mä pystyisin vielä joskus
rakastamaan jotakuta yhtä paljon kuin mä olin
Jannea rakastanut.Mä olen Jannelle velkaa sen,
että teen elämästäni ikimuistoisen ja eläisin sen
opetusten mukaisesti. Mä muistin vielä sen päivän
kun Janne sanoi mulle "Ei saa koskaa´n jäädä
elämään menneisyyteen. siitä voi ottaa opikseen,
mutta silti täytyy elää eteenpäin ja aina
täysillä.
Ei tä nyt mikään runo ollu, mut laitoin kuiteski
nyt tänne...kiva jos joku jakso edes lukea.:)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuli ihan itku silmään,kun luin..Tosi surullinen
juttu..Ja vaik se ei nyt runo ollutkaan,niin mä
en ainakaan pystyny jättää kesken.Mut voimia
sulle,aika ihan oikeesti parantaa haavat,usko
pois!!Äläkä yritä pakottaa ittees unohtamaan,sun
ei tartte eikä se onnistu.Unohdat sit kun
unohdat.Tsemppiä!!
..sun elämään!
Sulla tuntuu olevan sitä samaa
asennetta, minkä sun kirjotuksen perusteella
ymmärsin Jannella olleen. Menneeseen ei
todellakaan saa jäädä elämään, viisaita sanoja!
Silti menneitä ei voi unohtaa, niistä täytyy
tehdä muistoja. Moni niistä koskettaa ja saa
tunteet heräämään! Elämä koostuu pienistä
palasista, oikein elettynä palasista muodostuu
iso kokonaisuus, tunteita, ajatuksia, ne on niitä
mitä kannattaa kerätä. Janne oli varmasti iso osa
sun elämän palapelistä, käytä niitä paloja niin
kuin itsestäs parhaalta tuntuu, ehkä myös niin
kuin Janne olisi halunnut sun niitä käyttävän..
Todellakin, ota ilo irti elämästä, elä päivä
kerrallaan. Suru saattaa muuttua kaipaukseksi ja
kultaisiksi muistoiksi, ne on kuin lahja sulle!
Tsemppiä!!!
en nyt tuosta asenteesta tiedä...kukaan ei voi
olla samanlainen kuin Janne, ei missään asiassa.
Janne oli aivan erilainen kuin muut. Mutta
kiitos.:)Piristit ainakin vähän päivääni!
Munkin tuli tippa silmään kun luin sun runos..
kauheeta.. ei kuolemaa vaan voi ymmärtää... Se
vaan tulee, ja sitten kun läheinen menee tajuaa
että se tulee todella äkkiä, sille ei voi mitään,
se voi tulla kenelle vaan ja ihan kohta. Eli
tajuaa, että elämä on todella lyhyt hukattavaksi.
Kannattaa nauttia elämästä niin kauan vain kuin
voi.
Mäkin löysin juhannuksena 2000 rakkaan appiukkoni
sängystä kuolleena, ja en ole siitä vieläkään
päässyt yli, se oli vain niin kuolleen näköinen,
vaikka oli vasta ollut tunnin kuolleena, ja kun
yritin sitä herättää, se oli niin kylmä. Sitä oli
kamala ymmärtää, ja olen sen jälkeen saanut
paniikkikohtauksia asioista mitkä hiukankin
muistuttaa, joten jos sulle tulee yhtä vaikeeta
ja tosi hengenahdistava olo, kerro tässä mulle,
niin vastaan parhaani mukaan, voin auttaa, kun
itsekin pääsin siitä yli.
Elämä jatkuu tapahtu mitä tahansa kamalaa, ei ole
vielä meidän aika lähteä.
*jaksamishali*
mä olen käynyt pari kertaa jopa jollain
kallonkutistajalla, mut ei se mitään helpottanu
enkä mä halunnu käydä siellä. Terkkari mut
koulussa määräs sinne, koska mä kävelin
koulussakin eteenpäin ihankuin joku zombie, mä en
välittänyt mistään, mä en kuunnellu tunnilla
yhtäkkiä vaan saatto tulla vedet silmistä, mut mä
istuin vaan ihan ilmeettömänä.
mutta kyllä se alkaa jo vähitellen helpottaa,
vain harvoinkin tulee enää sitä että sydän alkaa
hakkaa mielettömästi ja tuntuu kuin repisi
sydäntä irti ja alkaa pyörryttää tuntuu kuin
henki ei kulkisi. Mutta tosiaan ei enää ole
vähään aikaan ollut vakavampaa, välillä yöllä
herää siihen kun itkee...kai se tästä ajan myötä
helpottaa!:)
Kyllä tämä tästä... Aika ja kaikkien muitten
elämä jatkuu... vaikka tekiskin mieli lopettaa
tää mahdoton kipu... katoin just tänään ton
elokuvan "miksi jimmy" ja siinä ku käsiteltiin
kokoajan kuolemaa, niin sain taas
paniikkikohtauksen... kamalaa, ei vaan meinaa
jaksaa.. sydän takoo aina... ja yrittää vaan
kätkee kaikkensa kuoren sisälle...
Toi oli oikeesti kaunis ja koskettava kirjoitus
jopa tällaisen "karun miehenkin"
mielestä.Silmäthän siinä kostui..