Pikkujoulut

Tämän kertomuksen tapahtumat sijoittuvat joulukuulle 2002, vaikkakin tietyllä tavalla voidaan ajatella tapahtumien käynnistyneen jo 80-luvun alkupuolella, kun sekä minä, että Pirjo opiskelimme Jyväskylän yliopistolla, tosin eritiede kunnissa. Minä Humanistisessa, josta valmistuin 1985 ja Pirjo Luonnontieteellisessä.
   Voitaisiin myös ajatella, että yksi tärkeimmistä käännekohdista - tapahtuma joka johti vääjäämättömään lopputulokseen - oli myös se kun annoin valinta ääneni Pirjolle kesällä 2000, kun valitsimme - minä ja koulumme rehtori, sekä johtokunta - uutta biologian opettajaamme.
   Mutta itse kertomukseen, pieneen anekdoottiin omassa elämässäni, millä ei sinänsä ole minkäänlaista merkitystä missään muussa kuin omassa henkilöhistoriassani.
   Joulujuhla oli päättynyt ja yhtenä koulumme perinteenä oli, että opettajakunta viettää pikkujoulunsa heti joulujuhlan päätyttyä. Ohjelmistoon kuului käynti katsomassa naapuri Lukion Abien teatteri-esitys, jonka tarkoituksena oli kerätä varoja Abi-risteilylle. Esityksen ainoiksi meriiteiksi voidaan lukea, että se oli kohtalaisesti kirjoitettu, ja että se häpeilemättä toi julki kapitalistisen tavoitteensa. Niin kuin ajanhenkeen jo silloin kuului, tämä taidehistoriallisesti mitään sanomaton teos, markkinoi itseään erotiikalla. Liekö tämä sitten vielä edesauttanut tulevia tapahtumia.
   Esitys oli katsottu ja olimme jatkoilla käyttöömme vuokratulla saunalla, johon kuului kohtuullisen iso sosiaalitila. Palvelu myös ansaitsee kiitoksen. Musiikki soi ja jo hieman humaltuneet kollegani heiluivat salin keskelle raivatulla tanssilattialla. Itse siemailin kolmatta konjakkiani ja katsoin heitä hieman säälien. Mikseivät ihmiset - varsinkaan opettajat - osaa vanhentua tyylillä ja hyväksyä vuosien karttumista. Näitä miettiessäni aloin myös huomaamatta sääliä itseäni. Vaimo oli hankittu, perhe perustettu, olin jo saavuttanut työssä sen aseman - vararehtoriuden - johon voisin nousta, toki nousisin rehtoriksi, heti kuin edeltäjäni jäisi eläkkeelle - tämä yksityiskohta oli kaikkien tietämä salaisuus - ja asuntolaina oli jo käytännöllisesti katsoen maksettu. Näitä miettiessäni ahdistuin hieman, siemaisin loput konjakista, kävin hakemassa uuden ja vetäydyin mahdollisimman huomaamatta terassille tupakalle. Mielenkiintoista sinänsä, että vaikka jokainen kollegani tietääkin minun tupakoivan pyrin silti tekemään sen aina niin vaivihkaa kuin mahdollista.
   Siinä istuessani ja sytyttäessäni toista tupakkia toisen natsasta istuutui Pirjo viereeni. En muista keskustelumme kulkua, mutta muistan sen eksoottisen hajuveden tuoksun - vaimoni käytti kerran samaa, sen nimi on muistaakseni Marokon ruusu - ne kieltämättä hyvin meikatut kasvot ja sen aseista riisuvan hymyn, kun hän painautui lähemmäs.
   Ja muistan kuinka ensin siirryin hieman kauemmas yrittäen pitää vaimoa mielessäni. Ja yrittäen ajatella mahdollisia seurauksia. Liekö sitten ollut syynä Pirjon itsepintaisuus, vai oman elämäni tyhjyydentuntu, mutta lopulta antauduin suuteluun.
   Sydämeni löi kuin irtipäässyt, kun tunsin menettäväni tilanteen hallinnan täysin tuolle - sillä hetkellä aivan ihmeelliselle - opiskeluaikojeni tutulle. Yritin kuitenkin suhtautua tilanteeseen Relandermaisen viileästi.
   Omat periaatteeni tuntuivat täysin turhilta, kun Pirjon kasvava kiihko veti minua mukaansa. Jopa vaimoni kuva häipyi mielestäni, ei taka-alalle, vaan kokonaan pois. Tuntui kuin minulla ei mitään vaimoa olisikaan. Pirjo - jo hieman yli 30-vuotias - nuortui sylissäni siksi 20-vuotiaaksi nuoreksi, seksiä tihkuvaksi neidoksi, joka oli vieraillut muutamia kertoja nuoruuteni päiväunissa.
   Vaikka yritin kekkosmaisen peräänantamattomasti siirtää Pirjon käden - yhä uudelleen ja uudelleen - pois housuiltani, niin jouduin lopulta tekemään sen saman päätöksen jonka Tanskan kuningas teki Marraskuussa 1939 ja antautumaan minua suurempien voimien edessä. Olisihan vastarinta tuntunut naurettavalta, kun kerran hän oli jo uskomatonta sisua käyttäen riistänyt minulta suorat housut jaloista.
   Vastarinnan lopettaminen mahdollisti keskittymiseni pelkästään nautintoon, jota Pirjon tiedustelua suorittavat sormet ihollani aiheuttivat, hänen painuessaan yhä alemmas ja alemmas. Huomaamattani olin jo menettänyt kaikki vaatteeni, eikä hyökkäävällä osapuolellakaan ollut kuin alusvaatteet yllä.
   Mietin vielä viimeisen kerran miten tästä kiinnijäänti vaikuttaisi elämäni. Kariutuisiko avioliittoni, menettäisinkö jo täysin varman rehtoriksi ylentymiseni. Mutta sitten ihana tuhmuuden ja syntisyyden tunto valtasi mielen, nuorruin 21-vuotiaaksi opiskelijaksi, joka tärisevin käsin kääntää ensimmäistä sätkäänsä jota terästää vihreävitamiini.
   Voittoisuuden ensimmäinen tae on aina ollut aloitteen saavuttaminen, niinpä tyhjensin mieleni turhista ajatuksista ja kävin hyökkäykseen. tartuin Pirjoa käsistä kiinni ja käänsin hänet alleni, en muista milloinkaan tunteneeni sellaista kiihkoa ja varmuutta omasta seksuaalisesta kyvykkyydestäni, kuin tunsin työntyessäni voimakkaana ja kovempana kuin koskaan Pirjon sisälle. Pirjo värähti, tuskasta vai nautinnosta, en tiedä, enkä silloin välittänyt, olin alkuihminen, olin alkusyy. Eikä maailmassani ollut mitään muuta kuin nautinto, himo ja allani värähtelevä suloinen nautinnon antaja.
   Painoin huuleni hänen kaulalleen, suutelin kiihkeästi, pyöräytin - yhtäkkiä suunnattoman vahvoiksi kasvaneilla - käsilläni meidät pyörivään liikkeeseen. Pöytä kaatui päällemme ja sen mukana tuhkakuppi, mutta huomasin sen vasta paljon myöhemmin. Yhtäkkiä Pirjo jäykistyi, hänen päänsä nytkähti taakse ja kyntensä upposivat selkääni. Orgasmiko, en välittänyt.
   Ja sitten minä laukesin. Koko selkärankani värähti rajusti, käteni vetivät tuon allani olevan olennon - tahattomasti - erittäin lujasti itseäni vasten. Tunsin kuinka siittiöt syöksähtivät liikkeelle, jokin osa aivoissani - se mikä ei ollut brutaalin alkuihmisen vallassa - kyseenalaisti tekoni järkevyyden, hetken mielessäni välähti aviottoman lapsen mukanaan tuomat ongelmat, mutta nautinnon toinen aalto pyyhkäisi unohduksenmereen ja brutaali alkuihminen otti minut taas haltuunsa.
   Makasimme kauan, tai sitten vain vähän aikaa, minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä ajasta, eikä kiinnostusta aikaa kohtaan. Mutta sitten, jonkin aikaa myöhemmin, Pirjo nousi, kiitti pukeutui ja poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Brutaali alkuihminen aivoissani tunsi raivoa, mutta se väistyi käytännöllisen historianopettajan tieltä. Historianopettajan, joka tiesi että näin oli paras, näin ei seuraamukset koituisi liian rankoiksi.
   Ja niin aika kului. Pirjo ei synnyttänyt lapsia, mutta astui avioon. Oma avioliittoni kestää vieläkin, enkä ole jäänyt tapahtuneesta kiinni. Olen nyt virkaanastumista vaille rehtori.
   Mutta toisaalta en ole kokenut enää - tapahtuneen jälkeen - samanlaista voiman ja kiihkon tunnetta.