Ystävyys
Kaikki muistutti sillä hetkellä vain mustan ja
punaisen sekoitusta. Päähän sattui niin, etten
tiennyt, mitä se kipu oli. Tunsin, että asfaltti
allani oli pelkkää mutaa ja minä vain makasin
siinä.
Minuun hetki sitten osunut auto vain kiisi ohi,
kuski sen kummempaa välittämättä miten minulle
oli käynyt. Se vain pakeni paikalta, pelkuroi ja
lähti. Makasin maassa vielä paljon sen
jälkeenkin, kun aurinko oli laskenut. Pystyin
vaivoin nousemaan ja päähän koski edelleen. Jalat
tuntuivat pettävän alta, kun hoipertelin niin
pitkän matkaa, kuin vain pystyin. Nojatessani
puuhun, tunsin jonkun kylkiluistani varmasti
murskaantuneen.
Matka tuntui odottamattoman pitkältä. Silmissä
sumeni välillä niin, että oli pakko kysähtyä ja
hengittää. Minua oksetti ja kipu oli sellaista,
mitä en ole ennen tuntenut. Naama mustelmilla ja
suu verta valuen sain taas pian itseni
liikkeelle. Pakko, pakottava tarve. Kotiin olisi
vielä pitkä matka, enkä edes kunnolla tiennyt,
missä olin.
Noin tunnin vaellettuani takaani tuli auto, juuri
oikeaan suuntaan menossa. Kuski pysähtyi aivan
viereeni ja sain kyydin. Luultavasti hän oli
kuskin tytär, ja ojensi minulle viltin. Vavisin
kylmästä ja kun pääsin autoon sisälle, alkoi
sataa kaatamalla.
Pian pääsinkin sinne, minne oli tarkoituskin, ja
kun kotiovi avattiin, lysähdin sen eteen ja
nukahdin saman tien.
Kun sitten seuraavana päivänä heräsin, minua
vastassa olivat emäntä, isäntä, perheen tytär ja
isoveli. Makasin rätti väsyneenä, mutta
paremmassa kunnossa, ja kylkeeni oli sidottu
side. Tunsin vielä suussani veren rautaisen maun,
mutta se ei ollut enää niin vahva, ja saatoin
varovasti nousta istumaan.
Lihakset täristen sain syötyä ja kuinka jokin voi
tuntua niin hyvältä, kuin takkatuli vieressäni ja
täysi vatsa. Isäntä katseli minua hellästi ja
tyttären silittäessä varovasti jalkojani ja
päätäni, sain uudestaan unesta kiinni.
Seuraavana aamuna sitten asiat olivat kuten
ennen, kylki kipeänä laahustin omalle pedilleni
ja katselin maatessani muitten puuhia. Isoveli
tuli luokseni, tarkisti että kylki oli sopivasti
tuettuna ja rapsutti sitten päätäni, huokaisi ja
istahti viereeni:
- Missä oikein olit poika. Miksi lähdit? Et voi
ymmärtää, miten huolissani olin! Isoveli sanoi ja
katsoi minuun surullisena.
Voi jos voisinkin vastata. Huokasin ja laskin
pääni isoveljen syliin. Voi jos voisinkin
vastata…
(tämä ei kuulu enää novelliin: jos tiedät, mistä
novellissa on kyse, kerro...katotaan, arvaako
kukaan...)
Kaikki muistutti sillä hetkellä vain mustan ja
punaisen sekoitusta. Päähän sattui niin, etten
tiennyt, mitä se kipu oli. Tunsin, että asfaltti
allani oli pelkkää mutaa ja minä vain makasin
siinä.
Minuun hetki sitten osunut auto vain kiisi ohi,
kuski sen kummempaa välittämättä miten minulle
oli käynyt. Se vain pakeni paikalta, pelkuroi ja
lähti. Makasin maassa vielä paljon sen
jälkeenkin, kun aurinko oli laskenut. Pystyin
vaivoin nousemaan ja päähän koski edelleen. Jalat
tuntuivat pettävän alta, kun hoipertelin niin
pitkän matkaa, kuin vain pystyin. Nojatessani
puuhun, tunsin jonkun kylkiluistani varmasti
murskaantuneen.
Matka tuntui odottamattoman pitkältä. Silmissä
sumeni välillä niin, että oli pakko kysähtyä ja
hengittää. Minua oksetti ja kipu oli sellaista,
mitä en ole ennen tuntenut. Naama mustelmilla ja
suu verta valuen sain taas pian itseni
liikkeelle. Pakko, pakottava tarve. Kotiin olisi
vielä pitkä matka, enkä edes kunnolla tiennyt,
missä olin.
Noin tunnin vaellettuani takaani tuli auto, juuri
oikeaan suuntaan menossa. Kuski pysähtyi aivan
viereeni ja sain kyydin. Luultavasti hän oli
kuskin tytär, ja ojensi minulle viltin. Vavisin
kylmästä ja kun pääsin autoon sisälle, alkoi
sataa kaatamalla.
Pian pääsinkin sinne, minne oli tarkoituskin, ja
kun kotiovi avattiin, lysähdin sen eteen ja
nukahdin saman tien.
Kun sitten seuraavana päivänä heräsin, minua
vastassa olivat emäntä, isäntä, perheen tytär ja
isoveli. Makasin rätti väsyneenä, mutta
paremmassa kunnossa, ja kylkeeni oli sidottu
side. Tunsin vielä suussani veren rautaisen maun,
mutta se ei ollut enää niin vahva, ja saatoin
varovasti nousta istumaan.
Lihakset täristen sain syötyä ja kuinka jokin voi
tuntua niin hyvältä, kuin takkatuli vieressäni ja
täysi vatsa. Isäntä katseli minua hellästi ja
tyttären silittäessä varovasti jalkojani ja
päätäni, sain uudestaan unesta kiinni.
Seuraavana aamuna sitten asiat olivat kuten
ennen, kylki kipeänä laahustin omalle pedilleni
ja katselin maatessani muitten puuhia. Isoveli
tuli luokseni, tarkisti että kylki oli sopivasti
tuettuna ja rapsutti sitten päätäni, huokaisi ja
istahti viereeni:
- Missä oikein olit poika. Miksi lähdit? Et voi
ymmärtää, miten huolissani olin! Isoveli sanoi ja
katsoi minuun surullisena.
Voi jos voisinkin vastata. Huokasin ja laskin
pääni isoveljen syliin. Voi jos voisinkin
vastata…
(tämä ei kuulu enää novelliin: jos tiedät, mistä
novellissa on kyse, kerro...katotaan, arvaako
kukaan...)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joo mä en tiiä, mistä novellista on kyse,mut
kerro!
en kerro vielä, mikä novellissa on
kyseessä...haluan muitakin vastauksia...kerron
sen kyllä, jos sitä ei kukaan arvaa... :)
..arvata.. Eiköhän me puhuta jostain elukasta
joka jäi auton alle.. KOIRA? Tämä arvaus siksi
että olen koiraihminen, ja kissat ei vissiinkään
sääli itseään? En tiedä.. Mutta sellainen arvaus..
hyvä! koirasta on tosiaan kyse!
kaveri sano, että kaippa tuossa kaksi poikaa
on...heh...eli tosiaan, koirasta on kyse! :)
koira karkuteillä...