*peikkoseni*

nupsu kirjoitti:

sade tuli sitten vihdoinkin. sä istut pienen
kiven päällä, kädet kasvoilla ja hiukset
läpimärkinä. sä vain istut.
sade tunkee läpi sun farkkutakin, sä et välitä.
maailma riepottelee mun pientä peikkopoikaa.
rakkaus saa niin voimakkaan ilon aikaan, että
mikään ei tunnu sitä häiritsevän.

sä tuijotat käsies välistä sun ruosteista pyörää,
joka makaa maassa, sun jalkojen edessä.
puu, joka sun yläpuolella kasvaa, suojaa sua
hieman sateelta...aurinko alkaa vähitellen
paistaa...sä nostat pääsi, katselet hieman
ympärilles...huokaat...istut vielä hetken
kivellä, ajattelet sitä pahaa maailmaa, joka
peikkopoikani pitäis ottaa vastaan, katsot sitä
ruosteista pyöräparkaa...

kivi saa sut muistamaan meidän yhteiset hetket.
mä halusin nyt istuu siinä sun kanssa. aurinko
lämmittäis sun poskia, pieni tumma hiuspehko sais
niin syksyisen tuoksun, tummat silmät
tuijottaisivat valppaina maailmaa...mä rakastuin
suhun heti kun sut näin. mun pieni peikkopoika.

pian sä nouset, ärähdät hieman, mutta sun
kasvoilla on se sama virne, joka niillä aina on.
nostat vanhan pyörän vierelles ja kävelet kohti
kotia. se hetki, jonka sä kivellä istuit, oli
meidän yhteinen. mä vain en päässyt sitä sun
kanssa jakamaan...mutta se hetki tulee
aikanaan...taas pian.

aurinko paistaa jo niin lämpimästi, tie on sateen
jäljiltä tumman sametin sininen, metsässä tuoksuu
syksy. mun pieni peikkopoika kävelee pyörä
vierellään kohti maailmaa...kohti jotain, jonka
toivottavasti pian koen sun kanssas...pian
nähdään rakkaani...pieni peikkoseni.

ja kun pääset sisälle kotiin, alkaa taas
hiljalleen sataa...

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä