Tässäpä on lyhyt itse kirjoittamani tarina, josta olisi mukavaa saada kommenttia *vihjaa*:
Vankilan aurinko
Aamu koitti hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin monina aamuina aiemminkin. Aurinko nousi, ja sen ensisäteet täyttivät karun huoneen kirkkaalla valolla, loistaen ruosteisten kalterien lomasta. Valon säteet osuivat soukalla vuoteella makaavan tytön kasvoihin, saaden tämän havahtumaan. Tyttö avasi kirkkaat, vihreät silmänsä ja nousi oitis valppaana ja vilkuillen ympärilleen. Havaitessaan olevansa yksin, nuori nainen nousi ja venytteli. Sitten hän suoristautui ja kävi kiinteällä katseellaan sellin läpi. Kalterit, vaikkakin ruosteiset, hohtivat kylmää rautaa ja seinät olivat jäykkää betonia. Sellissä ainoa elonmerkki tytön lisäksi oli rotta, joka juuri vipelsi läpi huoneen ja katosi nurkan halkeamaan. Sillä hyväkuntoinen tuo huone ei ollut. Lattia oli likainen ja kalterit ruosteessa. Seiniä peittivät merkinnät ja erilaiset rivoudet, joita tyttö tutki ilmeenkään värähtämättä. Sitten tämä lopulta istahti takaisin punkalle ja nojasi päätään käsiinsä, saaden siten pitkät, vaaleat hiuksensa valahtamaan kasvoille. Tyttö pyyhkäisi äreästi selvästi tarkoituksella takkuisen oloisiksi taivutetut hiuksensa pois kasvoilta, jolloin tämän oikeassa kulmakarvassa välähti kultainen rengas auringon osuessa siihen.
Naisen havahdutti ajatuksistaan sellin oven ruosteisten saranoiden kirskunta. Selli ei selvästikään ollut aikoihin ollut käytössä. Oven auetessa ja paljastaessa avaajaksi nuorukaisen vartijan puvussa tyttö hymyili kuivasti.
”Sietäisi pitää sellinne paremmassa kunnossa.” Tämä sanoi selkeällä äänellään. Hän ei todellakaan kuulostanut siltä, että hänen kuuluisi olla siellä.
”Se sitten taas ei kuulu pahaiselle varkaalle hiukkaakaan.” Mies sanoi tyynesti ja kohtasi naisen katseen, josta loisti kylmä viha miehen sanoja kohtaan.
”Ei nyt sentään pahainen varas”, kuului toinen ääni nuorukaisen takaa ja esiin ilmestyi tukeva poliisipäällikkö, ”Vai mitä, neitiseni?”
”Tehän sen sanoitte.” Nuori nainen sanoi, ja hymyili ärsyyntyneelle miehelle. Mies näyttää siltä, kuin olisi kuullut vastaavat sanat aikaisemminkin.
”Niin sanoin. Ja tällä kertaa tiedän, mistä puhun. Tiedän, kuka sinä olet.” Mies sanoi ryhdistäytyen.
”Odotatko kehuja?” Tyttö vastasi pilkallisesti, silittäen vihreiden reisitaskuhousujensa polvia.
”En. Se vain tarkoittaa, että voimme aloittaa oikeudenkäynnin.” Mies vastasi, selvästi tietoisena naisen pilkallisuudesta.
”No. Mikä hänen rikoksensa on? Mikä hänen nimensä on?” Nuorukainen kysyi pomoltaan, pitäen kuitenkin katseensa nuoressa naisessa. Tämä kohottaa katseensa ja kohtaa nuorukaisen katseen vakaana.
”Murha. Usea sellainen. Sekä tietysti lukuisat varkaudet ja kavallukset. Tytön oikea nimi ei ole tiedossa. Vain nimi, jolla hänet tunnettiin jengipiireissä. Siellä hän oli yleisesti Lila Hait.” Tukeva mies vastasi, kohdaten naisen, Lilan, kolean katseen.
”Kuka sinulle kertoi?” Tämä kysyi ääni vakaana, mutta silmät leimuten.
”Kysytkö kostaaksesi?” Mies vastasi.
Lila ei vastaa, katsoo vain.
”Siinä tapauksessa siitä ei olisi sinulle hyötyä. Sinä et pääse täältä vielä aikoihin pois. Nyt on selvitettävä, mikä on sinun oikea nimesi.” Mies lopetti, ja palasi vankilan käytävälle, sellin ulkopuolelle.
Tämän askelten vaiettua, nuorukainen avasi ovea ja varmisti, ettei poliisipäällikkö enää ollut paikalla. Sitten hän palasi selliin ja istui tyttöä vastapäätä, puiselle jakkaralle. Vastattuaan tämän ilmeettömään katseeseen, nuorukainen veti takkinsa sisätaskusta miltei räikeän koristeellisen tikarin ja ojensi sen vakaana naiselle. Tämä katsoi miestä hetken kummissaan, mutta otti sen sitten. Sen jälkeen, nuorukainen veti taskustaan pistoolin ja ojensi myös sen naiselle, joka otti myös sen vastaan ja työnsi aseen vyöhönsä.
”Mitä aiot?” Nainen kysyi mieheltä.
”Auttaa sinut pakoon.” Mies vastasi yhtä ilmeettömänä, ”Ja tulla mukaasi. Olen saanut tarpeekseni tästä huijauksesta. Olen kyllästynyt esittämään hyvistä. Ja sinä et ole mikään surkimus, joka jää kiinni joka käänteessä.”
”No en todellakaan. Minua huijattiin.” Lila tuhahti. ”Mutta. Mikä on sinun taustasi?”
”Pidin parhaana kaikota kaupungin jengipiireistä, suututettuani erään pomon lellikin. Joten hankkiuduin tänne, poliisipiirin nenän alle. He tietävät olinpaikkani, mutta eivät mahda mitään. Entä sinä?” Nuorukainen vastasi olkiaan kohauttaen.
”Vähän samantapainen tarina. Riitaannuin ison kihon tyttären kanssa, mistä isin lellikki ei pitänyt. Joten viimeisimmällä keikalla, poliisijoukot ryntäsivät paikalle ja muut häipyivät. He olivat saaneet varoituksen. Ja sitten löysinkin itseni täältä.” Lila vastasi kysymykseen.
”Jonkun pomon tytär. Viola Fragetto?” Nuorukainen arvasi.
”Kyllä.” Lila vastasi.
”Sama tyyppi siis edelleen. En suostunut hänen suunnitelmiinsa.” Nuorukainen sanoi tuikeasti ja Lila näytti kaivelevan muistiaan.
”Viola saattoi mainita sinut, silloin kun olimme vielä sovussa. Tom Mayhyn?” Nainen sanoi lopulta.
”Tomas Madire nykyään.” Nuorukainen sanoi ja virnisti. Sitten tämä nousi ja riisui poliisin takkinsa. Sen alta häneltä paljastui ruskea pusakka, huomattavan huomiota herättämätön. Tomas virnisti Lilalle, ja sekoitti sitten tukkansa heinäkasan näköiseksi ja tunki nenällään keikkuneet lasit taskuunsa. Nuorukaisen ulkonäkö muuttui huomattavasti.
Tämän jälkeen, mies otti selässään olleen repun ja kaivoi sieltä pitkän tumman farkkutakin ja ojensi sen Lilalle. Samalla kun nainen veti sitä päälleen, nuorukainen kampasi tämän hiukset ja kiinnitti ne ponihännälle selkään. Sitten hän kaivoi repustaan vielä soukkalinssiset aurinkolasit ja antoi ne tytölle. Heitettyään repun nurkkaan Tomas tempaisi taskustaan paperilapun ja kirjoitti siihen:
Tervehdys Viola & Co.
Yrityksenne epäonnistui. Olemme hengissä, ja lisäksi yhdessä. Ja juuri siksi ette mahda meille nyt mitään, et sinä, eivätkä poliisivoimat. Taisit sotkeutua omaan näppäryyteesi, Viola-kulta. Ciao!
Tom & Lila
Tämän kirjoitettuaan Tomas naurahti ja taitettuaan paperin kaksin kerroin, hän kirjoitti sen päälle ”Viola Fragetto” hän laski lapun vuoteelle.
”Poliisit lukevat tuon varmasti”, Lila totesi.
”Tiedän. Pieni lahjani Violalle.” Mies naurahti matalasti ja kääntyi sitten naisen puoleen ja ojensi tälle käsivartensa, ”Menemmekö?”
”Et kai oleta, että saat minusta pienen kisun, joka tottelee sinua?” Lila kysyi mieheltä, arvioiden tätä katseellaan.
”En voisi kuvitellakaan.” Tom naurahti ja he lähtivät yhdessä sellistä, vilkaisten molemmat ovelta vielä huoneeseen, ja sen pieneen paperinpalaan vuoteella. Paperinpalaan, johon aurinko loi säteitään.
Vankilan aurinko
Aamu koitti hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin monina aamuina aiemminkin. Aurinko nousi, ja sen ensisäteet täyttivät karun huoneen kirkkaalla valolla, loistaen ruosteisten kalterien lomasta. Valon säteet osuivat soukalla vuoteella makaavan tytön kasvoihin, saaden tämän havahtumaan. Tyttö avasi kirkkaat, vihreät silmänsä ja nousi oitis valppaana ja vilkuillen ympärilleen. Havaitessaan olevansa yksin, nuori nainen nousi ja venytteli. Sitten hän suoristautui ja kävi kiinteällä katseellaan sellin läpi. Kalterit, vaikkakin ruosteiset, hohtivat kylmää rautaa ja seinät olivat jäykkää betonia. Sellissä ainoa elonmerkki tytön lisäksi oli rotta, joka juuri vipelsi läpi huoneen ja katosi nurkan halkeamaan. Sillä hyväkuntoinen tuo huone ei ollut. Lattia oli likainen ja kalterit ruosteessa. Seiniä peittivät merkinnät ja erilaiset rivoudet, joita tyttö tutki ilmeenkään värähtämättä. Sitten tämä lopulta istahti takaisin punkalle ja nojasi päätään käsiinsä, saaden siten pitkät, vaaleat hiuksensa valahtamaan kasvoille. Tyttö pyyhkäisi äreästi selvästi tarkoituksella takkuisen oloisiksi taivutetut hiuksensa pois kasvoilta, jolloin tämän oikeassa kulmakarvassa välähti kultainen rengas auringon osuessa siihen.
Naisen havahdutti ajatuksistaan sellin oven ruosteisten saranoiden kirskunta. Selli ei selvästikään ollut aikoihin ollut käytössä. Oven auetessa ja paljastaessa avaajaksi nuorukaisen vartijan puvussa tyttö hymyili kuivasti.
”Sietäisi pitää sellinne paremmassa kunnossa.” Tämä sanoi selkeällä äänellään. Hän ei todellakaan kuulostanut siltä, että hänen kuuluisi olla siellä.
”Se sitten taas ei kuulu pahaiselle varkaalle hiukkaakaan.” Mies sanoi tyynesti ja kohtasi naisen katseen, josta loisti kylmä viha miehen sanoja kohtaan.
”Ei nyt sentään pahainen varas”, kuului toinen ääni nuorukaisen takaa ja esiin ilmestyi tukeva poliisipäällikkö, ”Vai mitä, neitiseni?”
”Tehän sen sanoitte.” Nuori nainen sanoi, ja hymyili ärsyyntyneelle miehelle. Mies näyttää siltä, kuin olisi kuullut vastaavat sanat aikaisemminkin.
”Niin sanoin. Ja tällä kertaa tiedän, mistä puhun. Tiedän, kuka sinä olet.” Mies sanoi ryhdistäytyen.
”Odotatko kehuja?” Tyttö vastasi pilkallisesti, silittäen vihreiden reisitaskuhousujensa polvia.
”En. Se vain tarkoittaa, että voimme aloittaa oikeudenkäynnin.” Mies vastasi, selvästi tietoisena naisen pilkallisuudesta.
”No. Mikä hänen rikoksensa on? Mikä hänen nimensä on?” Nuorukainen kysyi pomoltaan, pitäen kuitenkin katseensa nuoressa naisessa. Tämä kohottaa katseensa ja kohtaa nuorukaisen katseen vakaana.
”Murha. Usea sellainen. Sekä tietysti lukuisat varkaudet ja kavallukset. Tytön oikea nimi ei ole tiedossa. Vain nimi, jolla hänet tunnettiin jengipiireissä. Siellä hän oli yleisesti Lila Hait.” Tukeva mies vastasi, kohdaten naisen, Lilan, kolean katseen.
”Kuka sinulle kertoi?” Tämä kysyi ääni vakaana, mutta silmät leimuten.
”Kysytkö kostaaksesi?” Mies vastasi.
Lila ei vastaa, katsoo vain.
”Siinä tapauksessa siitä ei olisi sinulle hyötyä. Sinä et pääse täältä vielä aikoihin pois. Nyt on selvitettävä, mikä on sinun oikea nimesi.” Mies lopetti, ja palasi vankilan käytävälle, sellin ulkopuolelle.
Tämän askelten vaiettua, nuorukainen avasi ovea ja varmisti, ettei poliisipäällikkö enää ollut paikalla. Sitten hän palasi selliin ja istui tyttöä vastapäätä, puiselle jakkaralle. Vastattuaan tämän ilmeettömään katseeseen, nuorukainen veti takkinsa sisätaskusta miltei räikeän koristeellisen tikarin ja ojensi sen vakaana naiselle. Tämä katsoi miestä hetken kummissaan, mutta otti sen sitten. Sen jälkeen, nuorukainen veti taskustaan pistoolin ja ojensi myös sen naiselle, joka otti myös sen vastaan ja työnsi aseen vyöhönsä.
”Mitä aiot?” Nainen kysyi mieheltä.
”Auttaa sinut pakoon.” Mies vastasi yhtä ilmeettömänä, ”Ja tulla mukaasi. Olen saanut tarpeekseni tästä huijauksesta. Olen kyllästynyt esittämään hyvistä. Ja sinä et ole mikään surkimus, joka jää kiinni joka käänteessä.”
”No en todellakaan. Minua huijattiin.” Lila tuhahti. ”Mutta. Mikä on sinun taustasi?”
”Pidin parhaana kaikota kaupungin jengipiireistä, suututettuani erään pomon lellikin. Joten hankkiuduin tänne, poliisipiirin nenän alle. He tietävät olinpaikkani, mutta eivät mahda mitään. Entä sinä?” Nuorukainen vastasi olkiaan kohauttaen.
”Vähän samantapainen tarina. Riitaannuin ison kihon tyttären kanssa, mistä isin lellikki ei pitänyt. Joten viimeisimmällä keikalla, poliisijoukot ryntäsivät paikalle ja muut häipyivät. He olivat saaneet varoituksen. Ja sitten löysinkin itseni täältä.” Lila vastasi kysymykseen.
”Jonkun pomon tytär. Viola Fragetto?” Nuorukainen arvasi.
”Kyllä.” Lila vastasi.
”Sama tyyppi siis edelleen. En suostunut hänen suunnitelmiinsa.” Nuorukainen sanoi tuikeasti ja Lila näytti kaivelevan muistiaan.
”Viola saattoi mainita sinut, silloin kun olimme vielä sovussa. Tom Mayhyn?” Nainen sanoi lopulta.
”Tomas Madire nykyään.” Nuorukainen sanoi ja virnisti. Sitten tämä nousi ja riisui poliisin takkinsa. Sen alta häneltä paljastui ruskea pusakka, huomattavan huomiota herättämätön. Tomas virnisti Lilalle, ja sekoitti sitten tukkansa heinäkasan näköiseksi ja tunki nenällään keikkuneet lasit taskuunsa. Nuorukaisen ulkonäkö muuttui huomattavasti.
Tämän jälkeen, mies otti selässään olleen repun ja kaivoi sieltä pitkän tumman farkkutakin ja ojensi sen Lilalle. Samalla kun nainen veti sitä päälleen, nuorukainen kampasi tämän hiukset ja kiinnitti ne ponihännälle selkään. Sitten hän kaivoi repustaan vielä soukkalinssiset aurinkolasit ja antoi ne tytölle. Heitettyään repun nurkkaan Tomas tempaisi taskustaan paperilapun ja kirjoitti siihen:
Tervehdys Viola & Co.
Yrityksenne epäonnistui. Olemme hengissä, ja lisäksi yhdessä. Ja juuri siksi ette mahda meille nyt mitään, et sinä, eivätkä poliisivoimat. Taisit sotkeutua omaan näppäryyteesi, Viola-kulta. Ciao!
Tom & Lila
Tämän kirjoitettuaan Tomas naurahti ja taitettuaan paperin kaksin kerroin, hän kirjoitti sen päälle ”Viola Fragetto” hän laski lapun vuoteelle.
”Poliisit lukevat tuon varmasti”, Lila totesi.
”Tiedän. Pieni lahjani Violalle.” Mies naurahti matalasti ja kääntyi sitten naisen puoleen ja ojensi tälle käsivartensa, ”Menemmekö?”
”Et kai oleta, että saat minusta pienen kisun, joka tottelee sinua?” Lila kysyi mieheltä, arvioiden tätä katseellaan.
”En voisi kuvitellakaan.” Tom naurahti ja he lähtivät yhdessä sellistä, vilkaisten molemmat ovelta vielä huoneeseen, ja sen pieneen paperinpalaan vuoteella. Paperinpalaan, johon aurinko loi säteitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kunpa minullakin olisi kyky pistää noin paljon asiaa noin lyhyeen tekstinpätkään!
Juttu tarttui heti ja odotan nyt innokkaana jatkoa. Tai edes pientä selvitystä tulevista tapahtumista. :) Lisäksi minua kiinnostaa, mistä tarina sai alkunsa.
Täytyy kyllä myöntää, etten ole mikään "ammattilaisarvostelija" enkä siis osaa sanoa muuta kuin oman mielipiteeni tarinastasi, mutta toivon että silläkin on jotain merkitystä.
En ole itse asiassa ajatellut lainkaan jatkoa, tuo oli eräänlainen harjoitus (harjoittelin lyhyen ja kuvailevan tarinan kirjoittamista, minkä juoni ei rönsyilisi ^^). Mutta mistä sitä tietää...
Idea tuli, kun näin The Crashin musiikkivideon Still Alive. Siinä oli vaalea tyttö, jolla oli hiukset takussa. Tytöstä mietin, että tämä olisi vankilassa, ja sitten tulikin ajatusjohdattelua, mitä tyttö siellä tekee. Täytyy olla todella vääristynyt mieli, jotta tuollaista keksii ^_^
En nyt sanoisi ihan niinkään. ^_^
Musta toi oli aika mielenkiintoista, kuten jo aiemmin sanoin. Itse en ole musavideota nähnyt, valitettavasti.
Ja kerronta on mun mielestä tosi tiivis ja sen lukemisesta voi todella nauttia. Tsemppiä!
Siinä oli pätkä ihan hyvää tekstiä. Tarina oli kiinnostava, koska ei paljastanut liikaa ja jätti kysymyksiä auki. Olisi hauskaa lukea jatkoakin.=)