Lumi narskui kenkieni alla kun kävelin kaupungilla. Astelin nopeasti ja tuijotin eteeni, sillä halusin ihmisillä olevan mielikuva minusta. Tavallisesta tytöstä, joka kävelee soittotunnille tai vaateliikkeeseen. Inhosin sitä jos ihmiset oppisivat tuntemaan minut, Minua ei kukaan ollut koskaan tuntenut. Ei kukaan. Ei yksikään elävä persoona osannut kulkea sydämeni syvimpiin syövereihin tutkimaan millainen minä todellisuudessa olin. Se oli mahdottomuus, sillä minä en päästänyt ketään niin lähelle. Eikä kukaan halunnut tullakaan. Se oli hyvä, sillä oli pelottava ajatus, että joku osaisi ajatella mitä minä ajattelen.
Yritin näyttää mahdollisimman määrätietoiselta. En kiinnittänyt mitään huomiota vastaan tuleviin ihmisiin. Ei minun tarvinnut, koska hekään eivät luoneet minuun yhtään ylimääräistä silmäystä. Äiti sanoi aina, että elän kuin toisessa todellisuudessa. Ehkä hän oli oikeassa. Saatan paeta todellisuutta mielessäni johonkin paikkaan, jonne ei ajan hammas ylety eikä kohtalon kolea viima puhalla. Mutta nyt elin täysin tässä hetkessä. Todellisuus oli kuitenkin kylmä ja ankea paikka. Itse asiassa se oli paljon epätodellisempi, kuin mieleni maailma. Siksi tulin usein kaupunkiin vain tarkistaakseni, että maailma jossa olin oli todellinen.
Puistossa oli penkki johon oli helppo istua. Sen puinen pinta ei ollut melkein lainkaan lumessa ja sen väri kauniin lämpöisen ruskea. Se oli suoraan, kuin mieleni maailmasta. Sen lähelle astuessa nenääni tulvahti kesän lämmin tuoksu. Sehän oli luonnollisesti täysi mahdottomuus. Nythän oli keskitalvi.
Laskin käteni penkin selkänojalle. Sen epätäydellinen pinta rauhoitti minua. Se oli kylmä, koska ympärillä leijaileva hyytävä ilma jäädytti sen. Epäröin. Tämä ei ollut todellista. Minulle todellisuuden ja fiktion eron selvittäminen ja selvä rajaaminen oli tärkeää, mutta mitä tehdä tilanteessa jossa todellinen ja epätodellinen kohtaavat? Jossa kaikki sekoittuu suureksi mössöksi ja muodostuu joksikin aivan muuksi? Riski. Siinä on Riski. Riski siihen, että kaikki menee sekaisin. Riski ,että todellisuuden raja häviää ja jokin aivan muu tulee sen tilalle. Mutta äiti sanoi aina ,että elämässä pitää ottaa riskejä.
Istuin penkille. Oli riski mikä hyvänsä, sen olin valmis ottamaan. Tuulenhenkäys kävi naamallani. Se oli kylmä ja pureva, mutta ei pistävä, niin kuin pakkanen. Se oli kylmä, mutta kylmyys oli pehmeää, kuin joku olisi hengittänyt naamalleni. Hengitin hetken kuin olisin säästänyt happea, ja tunsin sydämeni pomppivan lujaa. Rauhoituin kuitenkin, kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan.
Istuin hiljaa. Olin salaa mielessäni toivonut, että jotain olisi tapahtunut. Edes jotain. Jotain joka olisi kertonut minulle kuka minä olen tai mihin minä kuulun. Tilanteessa oli jotain koomista. Minä olin pettynyt ,kun hetkenä jolloin en odottanut mitään tapahtuvan ,mitään ei tapahtunut.
”Tavallaan se on aika surullista”, ääni kuului aivan vierestäni. Säpsähdin, mutta en kääntänyt päätäni. ”Joka vuosi talvi tulee ja vie kaiken elävän ja kauniin mennessään”, ääni jatkoi mietteliäänä. Ääni oli sointuva ja sen täytyi kuulua suunnilleen itseni ikäiselle pojalle. En ollut yleensäkään tottunut puhumaan kenenkään kanssa. Siksi tuntui oudolta, kun joku puhuu aivan vierelläni ja osoittaa sanansa juuri minulle.
”Ei kai sinua haittaa jos istun tässä?” poika kysyi. Silloin käännyin ja katsoin poikaa suoraan silmiin. Ne olivat jäänsiniset. Aivan kuin tammikuun kirpeä pakkaspäivä. Hänellä oli ruskeat hiukset, jotka oli leikattu suloisesti. Kasvot olivat muutenkin pehmeäpiirteiset. ”Ei”, vastasin hänelle. Ääneni tuntui kuivalta ja karkealta. Poika ei kääntänyt katsettaan silmistäni. Silmien pistävä tuijotus sai minut tuntemaan itseni alastomaksi, joten jouduin kääntämään omani pois. Katsoin ylös mäkeä pääkadulle, jossa autot jatkoivat ikuista kulkuaan todistaen, todistamasta päästyään maailman todellisuuden.
”Taidat olla eksynyt…”, poika sanoi. Mietin mitä hän tarkoitti. Ja jotenkin hänen äänensä kertoi, ettei hän tarkoittanut, että olisin hukannut kadun tai talon. ”Saatanpa ollakin”, vastasin. Tuulenvire siveli taas kasvojani. ”Tiedätkös meissä on jotain samaa. Kuvittele nyt. Kuinka moni meidän ikäinen nuori istuisi täällä juuri tällä penkillä tuijottamassa elämän vilinää?” poika jatkoi mietteliäästi. Miten joku saattoi sanoa noin? Kukaan ei ole samanlainen kuin minä kenessäkään ei ole mitään samaa kuin minussa! Kukaan ei tunne minua!, pääni väitti vastaan, mutta se osa minua, joka todella oli minä, tiesi että poika oli oikeassa.
”Mistä sinä tulet?” poika kysyi. Mietin mitä vastaisin. Mistä minä tulen? ”En oikeastaan usko, että se on tässä kovin olennaista. Eikö paremminkin kannattaisi miettiä minne on menossa?” sanoin viimein. ”Hyvä pointti!” poika sanoi ja hymyili. Hymy sai hänen silmäkulmiinsa ilmestymään suloiset rypyt. ”Se taitaa olla sinulle aikamoinen mysteeri”, poika totesi. Naurahdin. Hän oli oikeassa. Kuinka moni nuori tosiaan tuli tänne vain istumaan? En olisi täällä jos tietäisin minne olisin menossa tai mistä tulossa.
Olimme hetken aivan hiljaa. Korjasin istuma-asentoani ja laskin käteni vahingossa pojan käden päälle. Säpsähdin tuntiessani pojan kosketuksen. Me molemmat säpsähdimme ja siirsin käteni hiukan kauemmaksi. Pojan ihon lämpö jäi kummittelemaan somieni pintaan.
Hämmästyksekseni sisällä alkoi kasvaa tunne. Se tuntui lähtevän sormien päistä, jossa tunsin vieläkin pojan kosketuksen lämmön. Sieltä tunne säteili ylös kättä ja lopulta se valtasi koko ruumiin. Se oli lämmin ja positiivinen tunne. Ei tämä ole todellista! Ei tämä voi…, pääni alkoi jälleen kapinoimaan. Käännyin katsomaan poikaa. Hän hymyili minulle ja hänen jäänsiniset silmät kertoivat minulle, että hän tunsi jotain samankaltaista. Se oli todella pelottavaa. En voinut uskoa, että olin päästänyt jonkun näin lähelle itseäni. Poika tiesi, että tunsin samalla tavalla. Joku siis osasi ajatella mitä minä ajattelin. Pakokauhu iski minuun kuin salama pitkään koivuun.
Nousin ylös penkiltä, ja ilma tuntui välittömästi kylmemmältä. Poika katsoi minua taas pistävällä katseella, ja minusta tuntui että hänellä ei ole minusta mielikuvaa. En ollut hänen mielestä mikään tavallinen tyttö, joka meni soittotunnille tai vaatekauppaan. Olin jotain muuta.
Heilautin kättäni hyvästiksi ja hymyilin. Poikakin hymyili. Uskoin hänen ymmärtäneen minua. Hän tiesi miksi lähdin. Äiti oli oikeassa, kun väitti minun elävän joskus kuin toisessa todellisuudessa. Ehkä niin, mutta tämä toinen todellisuus oli minulle pakopaikka. Tapa selviytyä.
Oma maailmani oli liian monimutkainen, jotta joku näin yksinkertainen asia sinne voisi sulautua.
Kotimatkalla mietin, että oliko kohtalo käskenyt minun istua juuri tuolle penkille. Oliko koko tämänpäiväinen suunniteltu etukäteen. Mutta enhän minä usko kohtaloon. Todellisuuden ja fiktion eron selvä rajaaminenhan on minulle tärkeää, pääni yritti. Ehkä olin oikeassa, mutta nyt pitkästä aikaa tunsin, että elämässä oli jokin tarkoitus. Sillä tiesin minne olin menossa. Huomenna menisin sisään totuuden ja fiktion väliseen mössöön, puistoon samalle penkille odottamaan, jos vaikka kohtaloni ilmestyisi taas viereeni.
Yritin näyttää mahdollisimman määrätietoiselta. En kiinnittänyt mitään huomiota vastaan tuleviin ihmisiin. Ei minun tarvinnut, koska hekään eivät luoneet minuun yhtään ylimääräistä silmäystä. Äiti sanoi aina, että elän kuin toisessa todellisuudessa. Ehkä hän oli oikeassa. Saatan paeta todellisuutta mielessäni johonkin paikkaan, jonne ei ajan hammas ylety eikä kohtalon kolea viima puhalla. Mutta nyt elin täysin tässä hetkessä. Todellisuus oli kuitenkin kylmä ja ankea paikka. Itse asiassa se oli paljon epätodellisempi, kuin mieleni maailma. Siksi tulin usein kaupunkiin vain tarkistaakseni, että maailma jossa olin oli todellinen.
Puistossa oli penkki johon oli helppo istua. Sen puinen pinta ei ollut melkein lainkaan lumessa ja sen väri kauniin lämpöisen ruskea. Se oli suoraan, kuin mieleni maailmasta. Sen lähelle astuessa nenääni tulvahti kesän lämmin tuoksu. Sehän oli luonnollisesti täysi mahdottomuus. Nythän oli keskitalvi.
Laskin käteni penkin selkänojalle. Sen epätäydellinen pinta rauhoitti minua. Se oli kylmä, koska ympärillä leijaileva hyytävä ilma jäädytti sen. Epäröin. Tämä ei ollut todellista. Minulle todellisuuden ja fiktion eron selvittäminen ja selvä rajaaminen oli tärkeää, mutta mitä tehdä tilanteessa jossa todellinen ja epätodellinen kohtaavat? Jossa kaikki sekoittuu suureksi mössöksi ja muodostuu joksikin aivan muuksi? Riski. Siinä on Riski. Riski siihen, että kaikki menee sekaisin. Riski ,että todellisuuden raja häviää ja jokin aivan muu tulee sen tilalle. Mutta äiti sanoi aina ,että elämässä pitää ottaa riskejä.
Istuin penkille. Oli riski mikä hyvänsä, sen olin valmis ottamaan. Tuulenhenkäys kävi naamallani. Se oli kylmä ja pureva, mutta ei pistävä, niin kuin pakkanen. Se oli kylmä, mutta kylmyys oli pehmeää, kuin joku olisi hengittänyt naamalleni. Hengitin hetken kuin olisin säästänyt happea, ja tunsin sydämeni pomppivan lujaa. Rauhoituin kuitenkin, kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan.
Istuin hiljaa. Olin salaa mielessäni toivonut, että jotain olisi tapahtunut. Edes jotain. Jotain joka olisi kertonut minulle kuka minä olen tai mihin minä kuulun. Tilanteessa oli jotain koomista. Minä olin pettynyt ,kun hetkenä jolloin en odottanut mitään tapahtuvan ,mitään ei tapahtunut.
”Tavallaan se on aika surullista”, ääni kuului aivan vierestäni. Säpsähdin, mutta en kääntänyt päätäni. ”Joka vuosi talvi tulee ja vie kaiken elävän ja kauniin mennessään”, ääni jatkoi mietteliäänä. Ääni oli sointuva ja sen täytyi kuulua suunnilleen itseni ikäiselle pojalle. En ollut yleensäkään tottunut puhumaan kenenkään kanssa. Siksi tuntui oudolta, kun joku puhuu aivan vierelläni ja osoittaa sanansa juuri minulle.
”Ei kai sinua haittaa jos istun tässä?” poika kysyi. Silloin käännyin ja katsoin poikaa suoraan silmiin. Ne olivat jäänsiniset. Aivan kuin tammikuun kirpeä pakkaspäivä. Hänellä oli ruskeat hiukset, jotka oli leikattu suloisesti. Kasvot olivat muutenkin pehmeäpiirteiset. ”Ei”, vastasin hänelle. Ääneni tuntui kuivalta ja karkealta. Poika ei kääntänyt katsettaan silmistäni. Silmien pistävä tuijotus sai minut tuntemaan itseni alastomaksi, joten jouduin kääntämään omani pois. Katsoin ylös mäkeä pääkadulle, jossa autot jatkoivat ikuista kulkuaan todistaen, todistamasta päästyään maailman todellisuuden.
”Taidat olla eksynyt…”, poika sanoi. Mietin mitä hän tarkoitti. Ja jotenkin hänen äänensä kertoi, ettei hän tarkoittanut, että olisin hukannut kadun tai talon. ”Saatanpa ollakin”, vastasin. Tuulenvire siveli taas kasvojani. ”Tiedätkös meissä on jotain samaa. Kuvittele nyt. Kuinka moni meidän ikäinen nuori istuisi täällä juuri tällä penkillä tuijottamassa elämän vilinää?” poika jatkoi mietteliäästi. Miten joku saattoi sanoa noin? Kukaan ei ole samanlainen kuin minä kenessäkään ei ole mitään samaa kuin minussa! Kukaan ei tunne minua!, pääni väitti vastaan, mutta se osa minua, joka todella oli minä, tiesi että poika oli oikeassa.
”Mistä sinä tulet?” poika kysyi. Mietin mitä vastaisin. Mistä minä tulen? ”En oikeastaan usko, että se on tässä kovin olennaista. Eikö paremminkin kannattaisi miettiä minne on menossa?” sanoin viimein. ”Hyvä pointti!” poika sanoi ja hymyili. Hymy sai hänen silmäkulmiinsa ilmestymään suloiset rypyt. ”Se taitaa olla sinulle aikamoinen mysteeri”, poika totesi. Naurahdin. Hän oli oikeassa. Kuinka moni nuori tosiaan tuli tänne vain istumaan? En olisi täällä jos tietäisin minne olisin menossa tai mistä tulossa.
Olimme hetken aivan hiljaa. Korjasin istuma-asentoani ja laskin käteni vahingossa pojan käden päälle. Säpsähdin tuntiessani pojan kosketuksen. Me molemmat säpsähdimme ja siirsin käteni hiukan kauemmaksi. Pojan ihon lämpö jäi kummittelemaan somieni pintaan.
Hämmästyksekseni sisällä alkoi kasvaa tunne. Se tuntui lähtevän sormien päistä, jossa tunsin vieläkin pojan kosketuksen lämmön. Sieltä tunne säteili ylös kättä ja lopulta se valtasi koko ruumiin. Se oli lämmin ja positiivinen tunne. Ei tämä ole todellista! Ei tämä voi…, pääni alkoi jälleen kapinoimaan. Käännyin katsomaan poikaa. Hän hymyili minulle ja hänen jäänsiniset silmät kertoivat minulle, että hän tunsi jotain samankaltaista. Se oli todella pelottavaa. En voinut uskoa, että olin päästänyt jonkun näin lähelle itseäni. Poika tiesi, että tunsin samalla tavalla. Joku siis osasi ajatella mitä minä ajattelin. Pakokauhu iski minuun kuin salama pitkään koivuun.
Nousin ylös penkiltä, ja ilma tuntui välittömästi kylmemmältä. Poika katsoi minua taas pistävällä katseella, ja minusta tuntui että hänellä ei ole minusta mielikuvaa. En ollut hänen mielestä mikään tavallinen tyttö, joka meni soittotunnille tai vaatekauppaan. Olin jotain muuta.
Heilautin kättäni hyvästiksi ja hymyilin. Poikakin hymyili. Uskoin hänen ymmärtäneen minua. Hän tiesi miksi lähdin. Äiti oli oikeassa, kun väitti minun elävän joskus kuin toisessa todellisuudessa. Ehkä niin, mutta tämä toinen todellisuus oli minulle pakopaikka. Tapa selviytyä.
Oma maailmani oli liian monimutkainen, jotta joku näin yksinkertainen asia sinne voisi sulautua.
Kotimatkalla mietin, että oliko kohtalo käskenyt minun istua juuri tuolle penkille. Oliko koko tämänpäiväinen suunniteltu etukäteen. Mutta enhän minä usko kohtaloon. Todellisuuden ja fiktion eron selvä rajaaminenhan on minulle tärkeää, pääni yritti. Ehkä olin oikeassa, mutta nyt pitkästä aikaa tunsin, että elämässä oli jokin tarkoitus. Sillä tiesin minne olin menossa. Huomenna menisin sisään totuuden ja fiktion väliseen mössöön, puistoon samalle penkille odottamaan, jos vaikka kohtaloni ilmestyisi taas viereeni.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tässä oli hyviä juttuja ja ei niin hyviä. Vähän teiniangstia, vähän romantiikkaa, vähän kaihomieltä. Tuo replikointi, se on kauhean vaikeaa, minusta tarina jäi tälläkin kertaa siitä kiinni. Poika puhui vain jotenkin epäaidosti. Sitä mieltä minä olen.
Ja vähän kliseitäkin sekoiteltu joukkoon... Tarinankertojan tehtävä on saada viikon vanha pulla maistumaan taas tuoreelta. Sen takia kliseet ovat niin rampauttavia. No mitäkö sitten? Jäänsinisiä silmiä, minusta tuo penkki-ideakaan ei ollut kovin ainutlaatuinen - ja siihenhän kirjoittaja pyrkii, ainutlaatuisuuteen!
Mutta oli tässä jotain omintakeistakin, minkä takia oikeastaan suvaitsinkin korkeassa persoonassani kumartua arvostelemaan tämän. (hymiö, joka iskee silmää)
"Pakokauhu iski minuun kuin salama pitkään koivuun."
Riemastuttavaa!
"Tuulenvire siveli taas kasvojani."
Pohjanoteeraus. Eikä se kohtalojuttukaan mennyt minusta ihan nappiin.
"poika jatkoi mietteliäästi", ei, älä, ei, jätä tuo mietteliäästi pois, perussääntö on, että täsmentävät adjektiivit tai mitä ne nyt ovat heikentävät ilmaisua.
Minä olen humaani arvostelija. Rakastan teidän kaikkien tekstejä.
Ajatus on minusta aivan ihana, romanttinen luonne kun olen. Tapaaminen puiston penkillä ei varmaankaan ole kovin harvinaista, mutta se jännite pojan ja tytön välillä puri minuun. Kovaa. Juttu olisi ihan hyvin voinut lähteä myös minusta, sen verran se vastasi omia kuvitelmiani päivästä, jolloin oma kohtaloni tulee vastaani. :)
En voi muuta kuin sanoa, että "upeata, upeata!"
Jatka toki kirjoittamista, Dice!
>Tapaaminen puiston penkillä ei varmaankaan ole kovin harvinaista<
Kuinka monesti olet itse yllättäen kohdannut rakastettavan puistonpenkillä? Kyllä ne toddelisuudessa yleensä kuvitelmaa on =)
Ihan totta puhut, Romantikko. Ehkä se onkin niin vahvana omassa päässäni, että se vaikuttaa kuluneelta. Anteeksi. Ja pyydän anteeksi myös sinulta, Dice.
Kiitos positiivisista ja rohkaisevista palautteistanne! Ihanaa että piditte!
=)
oikein hyvä idea ja tarina. Voisit kuitenkin kiinnittää vähän lisää huomiota jaksotukseen.
Ja jättää ainakin yksi rivi väliin kun uusi jakso alkaa..Olisi helpompaa lukea!=)
Jatka ihmeessä!
Aloitin tarinasi lukemisen, luin ja hämmästyin: Tarinan tyttö olisin voinut olla minä, niin samantapaisia ajatuksia itsestä. Sitten minua iskettiin päin pläsiä: Poika tallustelee paikalle syvällisyyden lausuen, ja muistankin, että kaiken yläpuolella ovatkin hormonit. Kiitoksia, Dice, kiitoksia.
Yhdyn Satuun ja eriän chaepausta. Teksti oli selvästi tyylilajiltaan realistinen jolloin voidaan käyttää vaisuja ilmaisuja ja tarinan tapahtumien ei pidä olla millään tavalla erikoisia.
Ensinnäkään, en nää tekstissä mitään romantiikkaa. Tekstihän on loistava kuvaus nykyisistä tytöistä ja ehkä pojistakin. Kaikki kuvittelevat olevansa jotenkin erikoisia eikä kukaan ymmärrä. Odotetaan tylsistyneenä ihmettä joka tapahtuu jossain yllättäen mutta ei uskalleta tarttua siihen, koska se olisi niin erikoista ja sekoittaa realismin tajun, josta seuraa pakeneminen koska olo tuntuu uhatulta. Hassua sinäänsä että mun elämä on täynnä just tollasia juttuja... oisin hyvin voinu olla tarinan poika. Viime uutenavuotena olin keinumassa lapsuudenystäväni kanssa vanhan lastentarhan pihalla. Ei olla nähty vuosiin ja törmättiin baarissa. Se vaan tuntu oikeelta ja nyt siitä on mukava muisto... vai oliko se sittenkin fiktiota =P
Kyllä elämästä saa mielenkiintoista kun vaan elää sen mukaan "Face Your Fears, Live Your Dreams" ja loppuun pieni paljastus: Se oli fiktiota, mutta vaan sen takia että oli pirun kylmä ja kaveri halus valomerkin ja ehdotukseni jälkeen taksilla himaan... jotku ei vaan osaa arvostaa elämää suurempia muistoja...