Hymyile! Naura!
Ole kaunis, nuori ja ihana.
Juhli! Nauti! Elä ikuisesti!
Pysähtyä et koskaan saa.
Niin opettivat kuvat elämää…
Ja taas peittyivät meikkiin kasvot
lapsen joka halusi olla osa satumaailmaa.
Muovisen auringon neonvalo
tanssitti paperienkeleitä jotka luulivat elävänsä
Hymyillen muuttumattomina ajasta aikaan.
Lihan iloa, ei rakkautta
Valehtelevia sanoja, ei unelmia
saattoi tarjota kaunis maailma
Tanssitaan yöttömässä yössä kunne pyörryttää
Ollaan olevinamme onnellisia.
Todellisuutta ei enää uskalla katsoa silmiin,
eikä sitä kukaan kai löytäisikään.
Sulkemisajan jälkeen sateeseen jäät seisomaan
meikit valuneena poskille
Pimeästä takaisin katsovat kuolleet silmät
lasittuneet, eivät kuitenkaan vuodata
kyyneltäkään.
Silti kuoren takana, kun kukaan ei näe,
Kasoittain masennuslääkkeitä
lohdukseen etsii pieni ihminen,
joka ei löytänyt onnea humalasta,
ei paikkaansa kiiltokuvamaailmasta.
Silpoo kauniit kasvonsa, kätensä viiltää verille.
Nukkua tahtoisi jo pois.
Elämästä satumaailmassa
lopultakin jäi vain paha maku suuhun.
Vasta yksin pimeässä
kun aika meikin turmelee,
huomaa syntinen pyhimys
myyneensä unelmansa pois harhasta.
Mitä väliä, kuolet kuitenkin.
Mustat ristit peittävät taivaan,
ei ole enää paikkaa minne mennä.
Ei yöperhoselle,
joka joi myrkkyä elämän lähteestä.
Ole kaunis, nuori ja ihana.
Juhli! Nauti! Elä ikuisesti!
Pysähtyä et koskaan saa.
Niin opettivat kuvat elämää…
Ja taas peittyivät meikkiin kasvot
lapsen joka halusi olla osa satumaailmaa.
Muovisen auringon neonvalo
tanssitti paperienkeleitä jotka luulivat elävänsä
Hymyillen muuttumattomina ajasta aikaan.
Lihan iloa, ei rakkautta
Valehtelevia sanoja, ei unelmia
saattoi tarjota kaunis maailma
Tanssitaan yöttömässä yössä kunne pyörryttää
Ollaan olevinamme onnellisia.
Todellisuutta ei enää uskalla katsoa silmiin,
eikä sitä kukaan kai löytäisikään.
Sulkemisajan jälkeen sateeseen jäät seisomaan
meikit valuneena poskille
Pimeästä takaisin katsovat kuolleet silmät
lasittuneet, eivät kuitenkaan vuodata
kyyneltäkään.
Silti kuoren takana, kun kukaan ei näe,
Kasoittain masennuslääkkeitä
lohdukseen etsii pieni ihminen,
joka ei löytänyt onnea humalasta,
ei paikkaansa kiiltokuvamaailmasta.
Silpoo kauniit kasvonsa, kätensä viiltää verille.
Nukkua tahtoisi jo pois.
Elämästä satumaailmassa
lopultakin jäi vain paha maku suuhun.
Vasta yksin pimeässä
kun aika meikin turmelee,
huomaa syntinen pyhimys
myyneensä unelmansa pois harhasta.
Mitä väliä, kuolet kuitenkin.
Mustat ristit peittävät taivaan,
ei ole enää paikkaa minne mennä.
Ei yöperhoselle,
joka joi myrkkyä elämän lähteestä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Todellista tunnetta... jos tosiaan oli itse
keksitty ja kirjoitettu.
Kiitos. Omaahan tuo oli...
Mihinkäs muuhun sitä koulutunnit käyttäisi kuin
kirjoittamiseen...*hymy*
omasta elämästäni.
Tuli sellainen tunne kuin sä olisit kirjoittanut
jotenkin musta.
Mulla on alkanut liikkua nuo samat ajatukset
päässä.
Kuin olisit joku jonka tunnen, mutta se kai on
aika mahdottonta.
Kaunista.
Ei mahdotonta, mutta ei kovin todennäköistäkään...
*hymy*
Maailma on loppujen lopuksi pieni.
Olen sen kyllä huomannut. Varsinkin kun asuu
tälläisessä pienessä kaupungissa, tuntuu että
kaikki tuntee toisensa. On tuttuja jotka tuntevat
minun kaverini ja on kavereita jotka tuntevat
tuttuni... sekavaa. kyllä.
Kirjoitatko useasti runojasi tänne?
Itse en ole vielä kertaakaan vaikka runosuoni
sykkiikin kovasti, koko ajan.
Täällä ei sentään tunne jokaista
vastaantulijaa... Kaveritkin niin hajallaan
asuu...
Joo. Olenhan mä kirjoitellut tänne jo jonkin
aikaa. Sitä mukaan kun keksin jotain sopivaa.
Mutta oli se ensimmäinen kynnys aika iso... Tuntui
kuin kaikki muut olis kirjoittaneet niin paremmin.
Mut toisaalta, täällä kukaan ei tunne ketään.:)
Onhan se noinkin. Tai itseasiassa ei edes saa
ajattella että joku tunnistais. Koska se on aika
mahottomuus. Netti on niin laaja juttu.
Mutta en mä silti haluaisinko mä täältä pois.
Siis mun pikku koti kaupungistani. Kun tää on
kuitenkin niin tuttu.
Pitääpä katsastaa jos löydän muitakin sun
tekstejäs.