Vaikka hän ei minuun katsonutkaan.

Satu kirjoitti:

Nainen seisoo pimeässä huoneessa, ympärillään lumoavan sysimustat seinät. Kuin vankityrmä, kallioon kaiverrettu, on hänen huoneensa. Seinät hänen kaarevan kauniin selkänsä takana on verhottu silkkikankain, mutta hänen ilmeensä ei kerro hänen vallastaan. Ehkä hän ei välitä arvokkuudesta, kultakehyksistä, jotka häntä ympäröivät. Hän vain seisoo hievahtamatta, kuin Buddhan patsas temppeliaukiolla – nauttii yhtä suurta suosiota ihmisten tuijotellessa. Käsivarsillaan hän kannattelee pyöreää poikaa, pientä vaaleaan nuttuun käärittyä pienokaista, joka vie hänen kaiken huomionsa. Ilmeensä on kirkas, mutta kuitenkin niin synkkä. Suunpielien voi kuvitella vavahtelevan väsymyksestä, silmien painuvan kiinni millä hetkellä hyvänsä. Hetken kuluttua hän varmaankin istuu ja laskee poikansa sylistään. Hän silittää tämän kultaisia kutreja ja huokaa syvään. Hän on onnellinen, mutta taakka hänen sydämessään on painava. Kalpeat kasvot tuijottavat herkeämättä poikaa; silmät eivät uskalla katsoa muualle. Kuitenkin, jollakin tapaa, hän varmasti tuntee katseeni itsessään. Kuinka silmäni kiertävät hänen pehmeistä hiuksistaan ja koreasta puvustaan lapseen ja aina takaisin noihin syviin kasvoihin. Hän aistii sen, mutta hän ei katso. Hän ei luo minuun toivottua silmäystään edes hetkeksi, joten minä jatkan matkaani.

Otan pitkän mehiläisvahakynttilän kultakourusta, ojennan käteni sytyttääkseni sen ja upotan kynttilän hiekkaan aivan kultakehyksisen kuvan alapuolelle. Kymmenet sirot kynttilät loistavat kirkon valossa kuin sielut pimeydessä. Pehmeät valot peittävät alleen pimeyden, niin kuin pitkä hame peittää minun polveni. Kynttilä palaa tasaisen kauniisti, pienellä, suloisella liekillään. Minä muistan Mariaa, vaikka hän ei minuun katsettaan luonutkaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä