Seurustelin ex-mieheni kanssa 5 vuotta ennenkuin mentiin naimisiin. Asuimme yhdessä ihan alusta asti ja kun minua kosittiin en suoraan sanottuna keksinyt yhtään hyvää syytä sanoa ei. Ehdimme olla vain muutaman kuukauden aviossa kun minulle alkoi selviämään mitä tämä "rakas" mieheni oli puuhaillut koko yhdessäolomme aikana. Karusti voisi kai sanoa että minua petettiin kaikissa mahdollisissa muodoissa ja olin vain ollut niin sinisilmäinen että uskoin kaikki valeet mitä minulle kerrottiin. Ehkä toisaalta halusinkin vain uskoa että kaikki on hyvin...
Puoli vuotta avioitumisemme jälkeen tein sitten päätökseni ja lopetin suhteen ja laitoin eron vireille hiukan myöhemmin.
Nyt tästä kaikesta on kulunut reilu vuosi ja elämäni on muuten erittäin hyvällä mallilla, mutta häpeä erosta on yhä läsnä. Löysin uuden miehen joka tuntuu olevan kaikilla mahdollisilla tavoilla täydellinen minulle, uskallanpa jopa sanoa että hän on se oikea!
Ongelmani tällä hetkellä on se, että edellisestä liitostani huolimatta haluan joskus mennä naimisiin miehen kanssa joka tulee olemaan lasteni isä, mutta en pääse eroon häpeän tunteesta joka tulee kun ajattelenkin että minun pitäisi kutsua uudelleen sukulaiseni jne. häihini. Toisaalta en kyllä halua mitään maistraattivihkimistäkään...
Pääsenköhän tästä tunteesta koskaan eroon? En kuitenkaan mennyt avioon kevytkenkäisesti, mikäli mieheni olisi ollut sellainen ihminen kuin hän antoi minun ymmärtää, olisin ollut hänen kanssaan lopun elämäni. Rakastin häntä yli kaiken ja eroaminen oli elämäni vaikein tehtävä. Tavallaan en siis kuitenkaan osaa syyttää itseäni tästä, ainakaan kokonaan.
Tiedän uuden mieheni haluavan aikanaan "kunnon" häät, kirkkoineen, kukkineen ja kaikkineen ja haluan sitä itsekin. Tahtoisin vain päästä tästä tunteesta eroon jotta se ei ainakaan olisi varjostamassa tuota tärkeää päivää.
Olisiko siellä joku jolla olisi neuvoja?
Puoli vuotta avioitumisemme jälkeen tein sitten päätökseni ja lopetin suhteen ja laitoin eron vireille hiukan myöhemmin.
Nyt tästä kaikesta on kulunut reilu vuosi ja elämäni on muuten erittäin hyvällä mallilla, mutta häpeä erosta on yhä läsnä. Löysin uuden miehen joka tuntuu olevan kaikilla mahdollisilla tavoilla täydellinen minulle, uskallanpa jopa sanoa että hän on se oikea!
Ongelmani tällä hetkellä on se, että edellisestä liitostani huolimatta haluan joskus mennä naimisiin miehen kanssa joka tulee olemaan lasteni isä, mutta en pääse eroon häpeän tunteesta joka tulee kun ajattelenkin että minun pitäisi kutsua uudelleen sukulaiseni jne. häihini. Toisaalta en kyllä halua mitään maistraattivihkimistäkään...
Pääsenköhän tästä tunteesta koskaan eroon? En kuitenkaan mennyt avioon kevytkenkäisesti, mikäli mieheni olisi ollut sellainen ihminen kuin hän antoi minun ymmärtää, olisin ollut hänen kanssaan lopun elämäni. Rakastin häntä yli kaiken ja eroaminen oli elämäni vaikein tehtävä. Tavallaan en siis kuitenkaan osaa syyttää itseäni tästä, ainakaan kokonaan.
Tiedän uuden mieheni haluavan aikanaan "kunnon" häät, kirkkoineen, kukkineen ja kaikkineen ja haluan sitä itsekin. Tahtoisin vain päästä tästä tunteesta eroon jotta se ei ainakaan olisi varjostamassa tuota tärkeää päivää.
Olisiko siellä joku jolla olisi neuvoja?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ajan myötä häpeän tunne häviää. Mielestäni sinun ei tarvitsisi hävetä koska miehesi oli sellainen kun oli. Varmasti helpottaisi jos sukulaiset tietäisivät eron syyn. Itse peruin hääni viime tingassa. Kortit oli jo lähetetty ym. Sukulaiset varmasti ihmettelivät. Kerroin avoimesti,että mieheni oli henkisesti sairas ja uhkasi tehdä jotain pahaa jos jättäisin hänet. Kaikki kyllä ymmärsivät. Ymmärrän tunteesi sillä samoja tunteita oli minullakin. Avioiduin ihanan miehen kanssa pari vuotta sitten. Häät olivat ihanat samoin sukulaiset.Vielä sellanen juttu ettei kannata liikaa ajatella mitä muut ajattelevat. Tämä on sinun elämäsi. Teet vain niin kuin sydän sanoo. Mukavaa alkavaa kevättä :)
On helppo sanoa, ettei sinun todellakaan tulisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä avioerostasi. En kuitenkaan usko, että se pelkästään auttaa. Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat asioita eritavoilla, toiset voimakkaammin kuin toiset.
On varmasti normaalia tuntea häpeää, syyllisyyttä ja yleensäkin pahaa oloa noin rankan henkisen kokemuksen jälkeen. Minusta sinun tulisi käsitellä asiat, miettiä mistä pahan olon tunteet johtuvat jne., mahdollisimman nopeasti vaikka ammattilaisen avustuksella, jotta pääset nauttimaan elämästäsi täysin mitoin ilman epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita.
Hei!!
Mikä sinua avioerossasi hävettää??sekö että oisit voinut toimia toisin ja tunnet tehneesi myös itse väärin miestäsi kohtaan??
Hei nainen, missä sinun ylpeytesi on?? jos entinen miehesi petti sinua ja käyttäytyi noin sikamaisesti nii ei sinun tarvitse mitään häpeää tuntea jos ollaan tuollaisesta syystä eroon päädytty ja jos miehesi ei edes kadu eikä häpeä itse tekemisiään!! HÄNEN tässä pitäisi hävetä!!
Ymmärrän kyllä että hävettää tavata sukulaisia joilla on selkeä kielteinen käsitys avioerosta..mutta tietävätkö he syyn avioeroon??heistä ei tarvitse kai kovin paljoa välittää jos itse hyväksyisivät aviopuolisonsa pettämisen puolison katumatta..se osoittaa ihmisessä alistumista ja mielestäni sellaista ei tarvitse kestää!
Minun neuvoni on että jos todellakin rakastat nykyistä miestäsi ja hän on uskollinen ja oikea niin naimisiin vaan!! kannattaa myös miettiä jonkun auttajan luona näitä asioita jos niistä ei pääse eroon ja häpeä vain jatkuu..
Miksi katkeroiduit siitä mitä oli tapahtunut esiaviollisena aikana?
Aviossa olitte vasta papin aamenen jälkeen.
En sano että seurustelukumppanin pettäminen olisi ihailtavaa.
Mutta eikös mielensä saa muuttaa?
Avioliiton rikkominen on sitten eri asia.
Ja eikös ole mahdollista että tämä epärehellinen eksäsi katuisi tekojaan. Miksi ette sopineet?
Ja vielä siitä totuuden selviämisestä:
Miten sait selville, tuliko joku kertomaan?
Papin aamenen jälkeen? Miksi ei ennen?
Oliko tämä kertoja Sinua kohtaan reilu?
Vai olisiko pitänyt jättää kertomatta?
Oletko nyt tyytyväinen kun tiedät totuuden?
Olisiko ollut helpompaa olla tietämätön?
Onko tällä kertojalla mahdollisesti jotain motiiveja?
Voihan sitä pitää pienetkin kirkkohäät. Nekös vasta onkin idylliset!