Ihmiset eivät halua että heidän elämässään muuttuisi mikään.
Toiset menevät nopeasti naimisiin, hankkivat lapsia, talon, susihurtan ja auton vain jotta pääsisivät vakiintuneeseen tilanteeseen: illuusioon siitä että kaikki on aina samoin eli niinsanotusti "hyvin" ja ollaan "onnellisia".
Toiset eivät mene ikinä naimisiin, tai hanki lapsia, tai kuka nyt tee/ole tekemättä mitäkin, koska he ovat vakiintuneet toisella tavoin.
On aivan sama miten ihminen elää, hän kuitenkin pyrkii vakiintuneeseen tilaan, tilaan jossa mitään ei tapahdu. Ne jotka harrastavat extreme-lajeja ovat vakioineet elämänsä sellaiseksi jossa harrastetaan extreme-lajeja. Mikäli he jäisivät kotiin tai harrastaisivat vaikkapa retriittiä, se olisi muutos, ja vakiointi olisi pilalla. Sama koskee niitä jotka ottavat parisuhteessaan tuon tuostakin turpaansa. Heille väkivaltainen suhde on eräs tapa vakioitua, pysyä paikoillaan. Ehdotapa heille irtautumista, niin huomaat että kyllä sitä aggressiota heistäkin löytyy.
Mikään ei kohtaa niin paljon vastusta ihmisessä kuin ajatuskin muutoksesta.
No miksipä sitten muutosta tarvittaisikaan? Kuolemme kuitenkin kaikki lopulta, sama kai se miten sitä on päivänsä käyttänyt ennenkuin raato ihmiskaatopaikalle viskataan?
Vastalauseita?
Toiset menevät nopeasti naimisiin, hankkivat lapsia, talon, susihurtan ja auton vain jotta pääsisivät vakiintuneeseen tilanteeseen: illuusioon siitä että kaikki on aina samoin eli niinsanotusti "hyvin" ja ollaan "onnellisia".
Toiset eivät mene ikinä naimisiin, tai hanki lapsia, tai kuka nyt tee/ole tekemättä mitäkin, koska he ovat vakiintuneet toisella tavoin.
On aivan sama miten ihminen elää, hän kuitenkin pyrkii vakiintuneeseen tilaan, tilaan jossa mitään ei tapahdu. Ne jotka harrastavat extreme-lajeja ovat vakioineet elämänsä sellaiseksi jossa harrastetaan extreme-lajeja. Mikäli he jäisivät kotiin tai harrastaisivat vaikkapa retriittiä, se olisi muutos, ja vakiointi olisi pilalla. Sama koskee niitä jotka ottavat parisuhteessaan tuon tuostakin turpaansa. Heille väkivaltainen suhde on eräs tapa vakioitua, pysyä paikoillaan. Ehdotapa heille irtautumista, niin huomaat että kyllä sitä aggressiota heistäkin löytyy.
Mikään ei kohtaa niin paljon vastusta ihmisessä kuin ajatuskin muutoksesta.
No miksipä sitten muutosta tarvittaisikaan? Kuolemme kuitenkin kaikki lopulta, sama kai se miten sitä on päivänsä käyttänyt ennenkuin raato ihmiskaatopaikalle viskataan?
Vastalauseita?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olet mielestäni oikeassa argumenteissasi, mutta loppupäätelmäsi on hiukan erikoinen.
>>> No miksipä sitten muutosta tarvittaisikaan? Kuolemme kuitenkin kaikki lopulta, sama kai se miten sitä on päivänsä käyttänyt ennenkuin raato ihmiskaatopaikalle viskataan? >>>
Spontaanisuus on kaikesta huolimatta mahdollista, ja varsin tavoiteltavan arvoista.
:a:
provo vaan.
Mutta onko spontaanisuus mahdollista? Voi tulla piste, jossa huomaa että siitä että yrittää jatkuvasti reuhtoa itseään irti kaavasta ja tehdä jotain päinvastoin onkin tullut tapa. Huh.
(No. Tämä nyt on taas tällaista jaarittelua, jossa ehkäistään kaikki hyödyllinen toiminta jättäytymällä polkemaan paikoilleen pohtien että hyödyttäisiköhän sitä edes sängystä nousta, kun sekin voi olla paha tapa se nouseminen... hih.)
>>> Mutta onko spontaanisuus mahdollista? >>>
Kyllä.
>>> Voi tulla piste, jossa huomaa että siitä että yrittää jatkuvasti reuhtoa itseään irti kaavasta ja tehdä jotain päinvastoin onkin tullut tapa. Huh. >>>
Tämä on totta.
Kuitenkin, jos ymmärrät ettei totuttuja kaavoja vastan reuhtominen ja mekaanisuutta vastaan taisteleminen ole minkäänlainen itsetarkoitus sinänsä, vaan ainoastaan menetelmä; silloin pystyt välttämään tuonkin ansaraudan.
Älä vihaa sääntöjä tai tapoja, sillä niitäkin tarvitaan. Koko olemassaolosi on jo lähtökohtaisesti eränlainen sopimus, joka edellyttää järjestystä. Tunnista silti kaikki tahtosi toteuttamisen vapauttasi rajoittava jämähtäneisyys olipa se mitä lajia hyvänsä (television katsomista taikka extreme-urheilua).
Vapautumisessa elämään ei ole kysymys vain kaaoksen suosimisesta järjestyksen edellä ja kaiken säännönmukaisuuden tuhoamisesta, vaan siitä että liikut ja liikutut, teet mitä tahdot ja olet todella olemassa maailmassa tässä ja nyt, läsnä kanssa elämän ja kuoleman, et itkemässä pienen kuutiomaisen unen sisällä kadottamasi sydämesi muistoa.
:a:
Sehän oli sattuvasti sanottu.
Takertua voi niin onnellisuuteen kuin onnettomuuden autuuteenkin...
Joo. Hyvin alalysoitu. Se on sita ihmisten turvallisuushakuisuutta....mista sita nyt sitten hakeekaan...vaikkapa itse turvattomuudesta, kuten sanoit, eli vakivaltaisesta parisuhteesta.
Ihminen on aika avuton loppujen lopuksi, jos ei vapautua omia sisaisia voimiaan, tajua sen, etta taalla eletaan vain "kerran" (ainakin tassa kropassa) ja "hyppy tuntemattomaan" voi olla pelkastaan virkistavaa...mutta se pitaa jokaisen itse tajuta.
elää itsetehdyissä kahleissa. Ei käytä koko potentiaaliaan elämiseen. Liian moni hissuttelee, yrittää olla hiirenharmaa, näkymätön, ettei joudu valokeilaan, arvosteltavaksi. Silti nämä samat ihmiset ihailevat rokkitähtiä, esiintyjiä, vaikutusvaltaisia miehiä ja naisia televisiossa... ne edustavat jotain mitä itse halutaan olla, muttei uskalleta. Kyse ei ole kyvystä, ainoastaan uskalluksen puutteesta.
Minusta jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tutustua itseensä, kaikkiin voimavaroihinsa, ilman pelkoa litistetyksi tulemisesta.
Mistä johtuu yhteisön kyttääminen ja ryhmäkuri? Miksi erilaisuus on aina pahasta?
Ei tuon voi kuin allekirjoittaa....ihmeellinen piirre tosiaan tuo "veljen vartiointi" eli (naapuri)kyttaaminen ja muutenkin kyttaaminen...aivan kuin ei saisi olla persoonallinen? Aivan kuin jotenkin "paassa viiraisi", jos on oma itsensa??
Ihmiset ovat tottuneet pelaamaan ns. ihmissuhdepeliä keskenään. Jos deittaat vastakkaista sukupuolta, voitko sanoa suoraan ihastumisesi kohteelle toisilla treffeillä "mä olen ihan tuhottoman rakastunut suhun, mennäänkö naimisiin?" Plääh, aika toffee-esimerkki, mutta pointti ymmärrettänee. Eli et voi, asiat eivät mene sillä tavalla.
Sama pätee muilla sektoreilla. Ihmisiä, jotka päästävät tunteensa ja ajatuksensa julki ilman filtteröintiä saavat osakseen yleistä paheksuntaa. Liekö suomalaisuuteen kulttuurina liittyvä ilmiö, vaiko jotain ihan muuta?
Entisaikoina varsinkin naisia on pidetty riivattuina, jos he antautuvat tunteidensa valtaan. Pitäisi olla pidättyväinen.
Mistä tämä sitten johtuu?
Mä nostaisin syyttävän känsäisen sormeni kirkkoa vastaan - ristiasiamiehet ovat muokanneet kansakunnan tahdon selllaiseksi, että tulisi olla hys hys ja hiirenhiljaa, olla aiheuttamatta meteliä ja pahennusta. Silloin olet hyvä ihminen. Sanomattakin on selvää, että kirkko, joka kokee vastustajaksi ihmiset jotka tekevät huugabuugansa eri metodeilla, pelkää ihmisiä jolla on vahva tahto. Sillä tahdolla saa valtaa.
Tahto on se asia jolla tehdään muutoksia.
Tahto rakentaa suurimmatkin rakennukset, ilman tahtoa, ilman halua muutokseen, on vain passiivisuus. Näin on aina ollut, näin on aina oleva.
Niin. Vastaan lyhyesti, koska olen aika kiireinen....(pitaisi kai "pysayttaa aika" hetkeksi kuten noidan kuuluukin..?:))
Siihen sanomaasi: Liian moni ilmeisesti pelkaa yksinkertaisesti elaa? Vai pelkaavatko he omia sisaisia voimiaan? Siis puhun nyt siita, etta "ei saa erottua"....mutten olet hullu ja idiootti ja ties mika...
Olen muuten itse huomannut aihettavani ihmisissa a) kummastusta b) mielenkiintoa c) suoranaista pelkoa...
Mutta ehka itsensa loytanyt ihminen onkin pelottava?
On yksinäistä kun on "kokonainen" ihminen. Kun tulee toimeen omillaan, jaksaa omilla voimillaan. Ei tarvitse välttämättä muita. Kun sitten yrittää tutustua ihmisiin, ne pelkäävät ja kaikkoavat pois verukkeisiin vedoten. Ehkä suuri itsevarmuus on pelottavaa.
Tietty tämä tie on aika raskas kulkea, mutta kun ei vaan jaksa enää keskittyä epäoleellisuuksiin.
Mun mielestäni on ääliömäistä pelata näitä pikku pelejä; joissa ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla siksi että muutkin tekevät niin; jos ihmiset jättäisivät kaiken ylimääräisen bullshitin väliin, ja tekisivät mitä oikeasti voivat ja tahtovat, maailmassa olisi paljon helpompaa olla ja elää.
Chandi sai "kirjoitusviettini" toimimaan; valitettavasti tekstiä tulee sitten sitä tahtia että lukijalla saattaa olla vaikeuksia ymmärtämisen suhteen. Yritän parhaani saadakseni kaiken lyhkäsiin lauseisiin kuitenkaan sisällön siitä kärsimättä....
Puhuttaessa muutoksesta/pysyvyydestä, olkoon kohteena ihminen tai mikä tahansa "sielullinen" ilmiö, voitaisiin asia esittää myös näin: Ilman muutosta ei tapahdu kehittymistä. Kehittyminen saadaan aikaiseksi kun muutamme jotain seikkaa, koska olemme havainneet sen kehittymisen esteeksi.
Ihminen hakeutuu turvallisuuteen. Joillekkin ihmisille turvallisuus muodostuu asioista, jotka "uskottelevat" heille olemassaolon pysyvyydestä. Haetaan sitä turvallisuuden illuusiota eikä haluta muutosta. Ei haluta tilanteemme/olotilamme muuttuvan, koska emme tiedä mitä muutos toisi tullessaan: voitaisiinko sanoa että pelkäämme?
Ihmiset ovat yksilöitä. Toiset meistä ovat elämänpolkunsa alkumetreillä tulleet hyvin tietoisiksi olemassaolostaan ja siitä sisältäpäin tulevasta tiedonjanosta, joka ohjaa heitä muutokseen. Tälläiselle yksilölle (allekirjoitan itse tämän täysin ;)...) elämä on ihana, kokemusrikas tutkimusmatka. Tälläinen yksilö tiedostaa itsensä (vikoineen päivineen) ja haluaa kehittyä yksilönä lisää. Ns. normaali vakiintunut elämä ei tarjoa tälläiselle yksilölle sitä "tietoa" mitä tarvitsisi.
Joidenkin tiedonhalu on "jano"-luokkaa; silloin pakotetusti tapahtuu muutos ja ehdottaisin; kehittyminen yksilönä.
Tiedonjanoisen yksilön elämään mahtuu ihan samalla tavalla surua, iloa jne niin kuin "normaalinkin" yksilön elämään. Niihin suru-tilanteisiin suhtautuu ehkä vain hiukka eri tavalla: kaikesta oppii aina jotain. Parhaimillaan tälläisen tiedonjanoisen yksilön elämä kasvattaa tietonmäärän tasolle, jossa syntyy kekhittymistä.
Miksipä sitä muutosta sitten niin kovasti itse arvostan ja haluan? Meillähän on kaikki hyvin; eikös? ;)
"Ihminen hakeutuu turvallisuuteen. Joillekkin ihmisille turvallisuus muodostuu asioista, jotka "uskottelevat" heille olemassaolon pysyvyydestä. Haetaan sitä turvallisuuden illuusiota eikä haluta muutosta. Ei haluta tilanteemme/olotilamme muuttuvan, koska emme tiedä mitä muutos toisi tullessaan: voitaisiinko sanoa että pelkäämme?"
Ihminen on kovin epävarma olento. Lähes kaikki mistä ihminen koostuu on selvästi helposti häviävää joko onnettomuuden tai tahallisen vahingonteon kautta.
Jotkut muinaiset maagikkopapit viiltelivät kasvojaan tai muuten tuhosivat inhimillisen ulkonäkönsä jotta voisivat enemmän identifioitua henkimaailman sekä itsensä lihasta erillisten voimien kanssa. Koska ajatuskin on nykyään kehittynyt lienee helpompaa vain irrottaa itsensä inhimillisyydestä ja ihmisten tavanomaisesta tilasta. Sen jälkeen on ainakin kaksi pysyvämpää tilaa petomainen(eläimellinen) ja maaginen(myös "uskonnollinen"), jotka yhdistettynä luovat jonkinlaisen metsästäjätietoisuuden. Ne sopivat oikein hyvin yhteen. Erillään ne luovat psykopaatin tai elämän realiteeteistä irtautuneen uskovaisen.
Viiltelyä ei siis tarvita, eikä halveksuntaa omaa maallisuuttaan vastaan.
"Ihmiset eivät halua että heidän elämässään muuttuisi mikään."
Eikö tuo kuvaamasi siirtyminen avioelämään ole jo melkoinen muutos itsessään? Ainakin omalla kohdallani elämäni muuttui aivan erilaiseksi siinä vaiheessa kun kasvoin kiinni parempaan puoliskooni. ;)
"Mikään ei kohtaa niin paljon vastusta ihmisessä kuin ajatuskin muutoksesta."
No, ainakin sellaisena ihmisenä joka joskus syleili sanaa Muutos isolla m:llä voin sanoa että se voi olla turvallistakin. Ei ole järkeä vaihtaa jatkuvasti omia rytmejään, käytöstään ja tilanteita joihin hakeutuu.
Lienee parasta löytää se mistä pitää, tehdä sitä ja välillä tehdä tutkimusmatkoja siihen mitä ei yleensä tee. Pitää maistella elämää, kukin löytänee sen missä on parhaimmillaan kun niin tekee. Ainakin ihmiselle itselleen pitäisi tämän kautta selvitä miksi ei pidä jostakin asiasta tai sitten huomaa että romuralli on sittenkin kivaa.
tapahtunut muutoksia sen jälkeen kun astuit avioon? Vai onko tilanne jämähtänyt paikoilleen?
:P
Muutoksiin erityisesti vaikuttaa jatkuva vaihto vaimoni kanssa, muuten kehitys muistuttaa sitä mitä yksin tekisin. Tietysti hänkin on kykenevä maagikko, joten en puhu nyt tavisten avioliitoista. Meillä on molemmilla omat näkymyksemme, joita emme edes yritä sovittaa yhteen. Agwe on tuntenut minut jo vuosia enkä usko että hän on eri mieltä jatkuvasta muuttumisestani.
Näin se vaan on, että Ifrit jos kuka on minut yllättänyt kerta toisensa jälkeen jollain täysin yllättävällä loikalla tuntemattomaan, vaikka on ukkomies saatana. Se "jämähtäneisyys" jota olen havainnut on vaikuttanut enimmäkseen terveeltä tasapainon hakemiselta eikä niinkään muutoksen pelolta. Jossain vaiheessa kehitystään jokainen menestyksellä harjoittava maagikko tulee siihen pisteeseen, ettei enää tarvitse fanaattisesti vannoa muutoksen nimeen. Kun edistyy polulla ja saavuttaa ikäänkuin maagisen kypsyyden, tilalle tulee tärkeämpiäkin päämääriä kuin vain jonkin jämähtäneen liikuttaminen.
:a:
Vastalauseita.
Järjissään pysyminen vaatii tietyn määrän turvallista pysyvyyttä ja toisaalta niitä aktiviteetteja. Itse näkisin että ihmisenä olemiselle ja itsensä ihmisenä pitämiselle (vastakohtana kasville) on tarpeen kehittyminen.
Kehitys on muuttumista. Sitä edustavat mm. aikuistuminen, lapsen hahmon taakseen jättäminen, pariutuminen, lisääntyminen. Kehitystään voi myös helposti seurata kirjaamalla päivittäin ylös "mitä opin tänään". Kun kirjaukset alkavat kovasti muistuttaa "life is hard and then you die" -osastoa on kasviselämä sangen lähellä.
Joillakin on näköjään kummallinen illuusio siitä että onnellisuus on samaa kuin pysähtyneisyys. Omalta kohdaltani voin todeta että oma pysähtynyt ja ahdistava sinkkuelämäni polki pahasti paikoillaan, kun taas vauhdikas perhe-elämä on tuonut mukanaan paitsi onnen myös lasten myötä ennakoimattomuuden.
Eilen laskin umpihangessa pulkalla päin puuta. Kahlasin umpihangessa kolme kilometriä ja näin rusakkoperheen. Pieniä kokemuksia, joihin lapseni minut patisti.
Luimme tyttäreni kanssa tuon Pullmanin "Kultaisen kompassin" taannoin ja tajusin että yhdessä asiassa Castaneda oli hakoteillä: lapsi ei tee aukkoa ihmisen mikä-vittu-se-nyt-olikaan -minnekään vaan oma lapsi on noidan daimoni. Ulkoinen sielu.
Lapsen kautta uusiutuminen on parhaimmillaan sitä että kokee jälleensyntymän omassa elämässään. Muistaa kaiken edellisestä elämästään, mutta kokee lapsen kautta elämän aivan uudella uteliaisuudella. Läheinen suhde omaan lapseen on uusiutumista ja samalla muutoksen sisäistämistä jokapäiväisessä elämässä.
Toki on ihmisiä, jotka hankkivat lapsia ja pysyvät itse kakaroina hautaan asti. Heille autot, kesämökit tai itsesäälissä piehtarointi ovat varma tae kasviselämän kiinnostavuudesta.
En tiedä millaisia happeningejä oikein ajat takaa? Yksikään päivä ei ole samanlainen. Elämä ei ole pysyvyyttä vaan jatkuvaa muutosta, kehitystä kohti tuntematonta. Millainen on vakiintunut tila? Lapsena minulla oli mielikuva vakiintuneesta tilasta, jossa olisin ikuinen kuusivuotias ja isovanhempani eläisivät ikuisesti ja ainoa mikä muuttuisi olisi päivittäiset leikit...
>>Mikään ei kohtaa niin paljon vastusta ihmisessä kuin ajatuskin muutoksesta.>>
Väärin. Mikään ei kohtaa niin paljon vastustusta kuin ajatus degeneraatiosta. Vain hölmö pyrkii taaksepäin tai tilaan jonka myötä kehitys ei olisi mahdollista.
>>No miksipä sitten muutosta tarvittaisikaan? Kuolemme kuitenkin kaikki lopulta, sama kai se miten sitä on päivänsä käyttänyt ennenkuin raato ihmiskaatopaikalle viskataan?>>
Vanhanaikaista (90-lukulaista) individualistista paskaa. Ihminen on myös yhteisöllinen olento.
Jätän omat pienet merkkini tähän elämään (ja vähän isommat jopa historiaan saatana - ei mikään turha jätkä!), alullepanemani prosessit jatkuvat ja sieluni jatkaa tyttäreni silmissä. Vaikka tulisin raadoksi tällä kellonlyömällä tietäisin olevani kuolematon. Se on hieno tunne se.