¤Tarinoiden yö 3¤

Mehujää kirjoitti:

Sori että on kestäny näin kauan kirjottaa jatkoo edellisille osille mut oon sairastellu aika pahastikin tässä joten ei oo ollu voimii kirjottaa.. Mut näin se sit jatkuu.



Mä heräsin aamulla ihanaan lumenhohtoon. Mä avasin silmäni ja heti ensimmäisenä mun silmieni verkkokalvolle heijastui valkoinen taivas josta putoili kauniita valkoisia lumihiutaleita. Hymy levis mun kasvoille. Oli niin hyvä olla. Pumpulipeiton pehmeyden seassa mä kuuntelin lasten iloista leikkiä joka kuului pihalta asti. Mutta sitten mä kuulin ääniä seinän takaa ja tajusin missä mä todella olin. Masennus valtas mun mieleni. Mikään ei enää vaikuttanukaan niin ihanalta. Mä katoin peilistä itteeni ja näin väsyneet kasvot ja silmät jotka oli nähny liikaa pahaa... Miks kaikki oli niin vaikeaa... Viikonloppu ei kestäis loputtomiin. Mitä mä oikein tekisin? Mutsi oli tekstannu mulle loputtomiin mut sepä ei mua huolettanu. Mä olisin niin toivonu kaiken olevan vaan hyvin. Miks tää tapahtu just mulle ja just näin.. Kysymyksii joihin ei ikinä saa vastauksii. Mut kaipa jotain tällasta jokanen on kokenu. Tavalla tai toisella. Mä laitoin eiliset, lahkeista aivan märät farkut jalkaani ja puin kaikki loputkin vaatteet saman tien. Sit mä huomasin että mulle oli jätetty pari leipää sängyn viereen ja söin ne ahnaasti. Mä en ollu syöny aikoihin. Mä petasin nopeesti sängyn ja lähin menee mahdollisimman nopeesti, mahdollisimman huomaamattomasti. Mua nolotti niin hirveesti olla siellä... Kutsumattomana vieraana. Mä pelkäsin että mun läpi näkis. Mun olo oli tosi epäluuloinen. Mä juoksin kadun yli mut sit mä jäin ihmettelemään että mihin suuntaan nyt lähtisin. Kotiin vai pois kodista. En kehdannu jäädä siihen seisomaan joten lähdin kävelemään kotii päin. Jalkoja väsytti niin hirveesti ja kylmä hiipi joka ikisestä kolosta sisään. Vaatteet oli aivan märät ja aivan liian ohuet. Mä kävelin tosi hitaasti ja vaivalloisesti. Kaipa mä voisin kääntyy seuraavasta mutkasta pois ja paeta kotoo. Väsytti vaan kauheesti, olo oli likanen, mulla oli nälkä ja mä olin pennitön. Ja sit se oppivelvollisuuskin paino päätä. Askeleet etes ja pian huomasin että puolet kotimatkasta oli jo menty. Aloin tekstaamaan mutsille vittumaisia tekstareita ja kyselin että vieläkö se äijä oleskeli meillä. Mutsi vastas myöntävästi ja mä olin jo melkein kääntymässä pois. Mut märät vaatteet teki olosta tosi inhottavan. Mä painostin mutsii jotta se äijä jättäis mut rauhaan jotta voisin ees vaihtaa vaatteet. Mutsiikaan en halunnu nähä. Karkaamisen pelossa mutsin oli pakko suostuu ja lopulta ne lähti jonnekin jotta voisin olla hetken rauhassa kotona. Mutta ehtona oli se että kotona oli pysyttävänä lopun päivää tai huonosti kävis. Mulla ei ollu vaihtoehtoja. Sitäpaitsi enään mä en jaksais lähtee mihinkään. Kun mä olin lähellä kotii, mä näin ettei auto ollu pihassa. Mä hiivin varovasti ja avasin autotallin oven. Auto oli sisällä. Tosi kieroo. Mä lähin juosten pois pihasta ja ilmoitin mutsille että kotiin mä en tulis ennenkuin ne lähtis. Mä kiertelin lähiseuduilla ja varoin ettei ne olis vaan löytäny mua. Sit mun exäni tekstas mulle.. sano että oli ollu nukkumassa kun mä olin tekstannu ja kyseli että mitä asiaa mulla oli. Mä vastasin takas että se ei ollu kauheen helppo asia mulle. Se ei kuulostanu kauheen kiinnostuneelta mun asiasta ja ilmotti että ei oo pakko kertoo. Mä sit aattelin että parempi sit vaan että jätän kertomattakin. Sen jälkeen se ei vaivannu. Mä soitin kamuille ja ne kyseli kauheesti mun vointii. Sentään mulla oli jotkut jotka välitti. Mä kävelin tosi lähellä kotikatuu ja huomasin että auto alko liikkuu pihas. Koitin nopeentaa vauhtii ja olla kattomatta taakse. Auto kuiteski pysähty risteykseen ja sisällä ollu mies koitti hirveesti vilkkuttaa mulle mut mä käänsin sille selkäni ja jatkoin kävelyy poispäin kotoo. Ei pahemmin kiinnostanu parannella välejä. Kun mä näin että se auto jatkoi kaasutusta eikä palannu, mä käännyin takasin kotii kohti ja pari helpotuksen kyyneltä vieri alas poskee. Kun mä pääsin sisälle, mä automaattisesti tarkastin ettei kukaan ollu kotona ja kun huomasin olevani aivan kaikessa rauhassa mä riisuin heti märät vaatteeni ja menin kuumaan suihkuun. Olo oli vähän parempi vaikka koko ajan mun mielessä pyöri vaan yks asia enkä mä päässy siitä eroon. Mä olin kuin vanki. Mä vihasin elämääni ja mutsiini ja erityisesti sitä miestä mutta koitin unohtaa. Mä pakkailin reppuuni jotta olisin heti valmiina lähtemään jos ne tuliskin takaisin. Uhmaisin sääntöjä ja lähtisin vaan. Enkä palais. Mut kuinka pitkään mä eläisin sellasella keskellä talvea. Sitä mä en tienny. Mutta rohkeutta ja voimia ei riittäny. Mutta vihaa sitäkin enemmän. Mä suunnistin jääkaappii kohti ja palkitsin itteeni kunnon annoksella ruokaa. Ruokahalu oli jostain kumman syystä pysyny. Ainaki tähän asti. Mä puin kuivat, lämpimät vaatteet päälle ja maseentuneesti mä vaan istuin kattomaan telkkaa. Mitä mä ny voisin täällä tehdä. Koko ajan teki mieli lähtee kotoo. Mut mihin mä ees lähtisin. Faijan luo en tosiaankaan. Veli oli armeijassa enkä mä tienny miten mun pitäis sille kertoo. Sillä oli tarpeeks rankkaa muutenkin. Mun pitäis luultavasti pitää kaikki sisälläni. Parin tunnin kuluttuu mutsi ja se äijä tuli. Mutsi tuli puhutteleen mua. Se oli kuulemma tosi pettyny mun käytökseen. Mä olin ollu ilkee sitä kohtaan. Se ei tuntenu minkäänlaista myötätuntoo mua kohtaan. Se tuntu tosi pahalta. Ilmiselvästikään se ei ymmärtäny mitä mä olin kokenu. Ei sitten yhtään! Mä pistin sitä vastaan ja siinä vaiheessa hermot meni kokonaan koska se ei tosiaankaan kuunnellu mua yhtään ja oli niin olevinaan loukkaantunu! Ja uhkas passittaa mut faijan pikku yksiöön asumaan. Mä huusin minkä kurkusta pääs, ei ollu välii vaikka naapuritkin olis kuullu. Ja mä käskin mutsii jättämään mut rauhaan. Mä en mistään hinnasta suostuis tulee samaan huoneeseen sen äijän kaa. Ja selvitin sen mutsille harvinaisen selkeesti. Mutsi oli niin täynnä itteään. Ihan niinkuin mulla ei olis ollu mitään syytä olla loukkaantunu. Mä tajusin heti miteni inhottava, itsekeskeinen ihminen se oli! Ja niin vitun itsekeskeinen! Alkuun mä sain olla todella omissa oloissani. Mä pyörin huoneessani kuin pienessä sellissä. Aina välillä mutsi tuli tuomaan mulle juotavaa ja syötävää. Olihan se sen velvollisuus. Mut se oli tosi pettyny muhun. Se ei ees halunnu kattoo mua silmiin. Ja vielä eilen se oli ylistäny mua. Eilen, mun syntymäpäivänäni. Mun elämäni hirveimmät synttärit! Ilta kulu ja äijä ei ollu lähteäkseen tänä yönäkään. Ja mä kuulin ihan selkeesti hirveitä ääniä makuuhuoneesta. Ne ei tosiaan viittiny olla yhtään hiljempaa... Mä itkin itteni kyyneliin. Mihin mun suloinen mutsi oli hävinny johon saatto aina luottaa. Mä en enää tunnistanu tota huoraa siks. Sinä mä sitä pidin. Kaikki tunteet oli sekoittanu mun pään...
Aika kulu ja koulussakin oli vaan pakko yrittää sietää ja näyttää ilosta naamaa kaikille. Mut lähimmät ystävät ties kyllä mitä helvettii mä olin käymässä läpi. Ja ne oli tukena ja turvana. Mut ei nekään tuntunu täydellisesti ymmärtävän mun tilannetta. Mutta miten ne voiskaan..
Yhtenä iltana kun mä olin raivon partaalla riideltyäni jälleen kerran mutsin kanssa niinkin idioottimaisesta asiasta kuin tää mies, mä päätin lähtee ulos parin kamun kaa ja meillä oli maaleja mukana. Mä tein pari tosi vittuuntua graffittia vaikkei mua ollu sellane koskaan ennen erityisemmin kiehtonu. Nyt oli vaan pakko purkaa vittuuntuneisuuttaan siihen.."pakko"... Olo oli sen jälkeen vähän parempi mutta eipä ollu mitään auttanu. Mä päätin jättää sellaset puuhat muille. Kun mä pääsin kotiin, mutsi tuskin puhu mulle. Se kiels multa hirveesti kaikennäkösii oikeuksii sen takii että olin niin pitkään niskoitellu. Jos mutsi vaan olis tajunnu.. Kaikki olis ollu niin paljon helpommin jos kaikki olis tapahtunu kaikessa rauhassa niin että mä olisin tottunu ajatukseen. Mutta yhtäkkii olikin ylimääräinen "asukki" tunkeutunu sisään ja kaikki loppu oli tapahtunu aivan liian radikaalisti. Mun voimat oli lopussa. Mä kaipasin sitä mutsia jonka mä menetin syntymäpäivänä. Mä alon tajuamaan miten paljon se oli merkannu mulle. Mutta nyt se vaan kiukutteli. Lopulta mä yritin tehdä sovintoo mutsin kanssa ja ehdotin että tehtäis kompromisseja. Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Niinhän sitä sanotaan. Alku oli tosiaankin piikkinen eikä mutsin kanssa mitään kompromisseja saanu aikaan, sehän halus hirveesti päättää kaikesta. Mut vähitellen monen mutkan kautta mä sain sen tajuamaan miten vaikeeta se oli mulle. Ei se vieläkään mua täydellisesti ymmärrä mutta se hetki kun me halattiin ja sovittiin oli jotain odottamisen arvoista. Ja joka päivä mä alan enemmän ja enemmän tottumaan ajatukseen että mutsillakin on oma elämänsä. Sekin tarvitsee jonkun. Mutta mä olin vaan aina kuvitellu että mäkin riittäisin sille yksin. Että mä olin sen koko elämä. Mutta niin se ei vaan ollu. Jossain vaiheessa mutsi ja tää mies on muuttamassa yhteen joten munkin on sopeuduttava siihen ajatukseen. Mutta päivä kerrallaan. Ei sitä ikinä tiiä mitä tällasesta seuraa.



Tulihan se vihdoinkin saatuu valmiiks. Eihän tota voinu ikuisesti jatkaa..:)
Sanokaapa vielä mun iloksi mielipiteitänne (mikäli tänne asti pääsitte) tosta tarinasta. Eihän siinä paljoa ollu korukieltä tai mitään mutta silti.


That was it.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä