perheessänne ulkomaalaisia jäseniä?
Minä olen naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa ja haluaisin kuulla muiden "samanlaisessa tilanteessa" olevien kommentteja ja mietteitä.
Miten teillä on yhteiselo sujunut? Minkälaisia kulttuurieroja?
Missä ja miten tapasitte? Jne.....?
Vastailkaa tänne tai laittakaa minulle mailia niin voidaan keskustella enemmänkin.
Minä olen naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa ja haluaisin kuulla muiden "samanlaisessa tilanteessa" olevien kommentteja ja mietteitä.
Miten teillä on yhteiselo sujunut? Minkälaisia kulttuurieroja?
Missä ja miten tapasitte? Jne.....?
Vastailkaa tänne tai laittakaa minulle mailia niin voidaan keskustella enemmänkin.
Vastaukset 26
Vanhimmat
osoitteeni on siis [email protected].
Minulla on afrikkalainen avomies ja meille on tulossa vauva kuukauden sisällä. Perheeseemme kuuluu lisäksi avoni edellisessä liitossa syntyneet 5- ja 6-vuotiaat lapset, jotka viettävät kanssamme paljon aikaa.
Yhdessäolo on sujunut hyvin, vaikka tietenkin kulttuurierojakin on. Meillä kuitenkin tilannetta helpottaa se, että mies on asunut Suomessa jo 10 vuotta ja hänellä on sukulaisia täällä ollut jo 70-luvun lopulta lähtien. Perhe auttaa sopeutumisessa ja vaikuttaa uudessa maassa viihtymiseen todella paljon. Avomieheni on saanut aika länsimaisen kasvatuksen ja perhe on koulutettua väkeä, joten niin räikeitä eroja taustoissamme ei ole kuin ehkä voisi olla. Minä olen aina ollut perinteisten sukupuoliroolien kannalla, tykkään että miehen pitää olla Mies ja naisen Nainen, joten meillä nämä asiat loksahtivat kohdalleen hyvin.
Täydellistä suhdetta ei olekaan emmekä mekään aina ruusuilla tanssi. Kyllä sitä usein on joutunut kumpikin selittelemään käytöstään tai mielipiteitään todella juurta jaksaen, kun ei toinen ole millään tajunnut jotain tapoihin tai perusluonteisiin liittyvää juttua.
Ensimmäiset puoli vuotta seurustelustamme vietimme kaikki yöt keskustellen. Pienestä "mitä-ajattelet-tästä" -kysymyksestä kehkeytyi tuntikausien keskustelu moraalista ja elämänarvoista ja päädyimme aina ihmettelemään suomalaisen ja afrikkalaisen mentaliteetin eroja. Tuntui, ettei ikinä voi tietää tarpeeksi eivätkä kysymykset lopu koskaan. Meille oli alusta asti selvää, että olemme liikkeellä tosissamme ja haluamme oikeasti löytää se oikean ihmisen, jonka kanssa jatkaa elämää yhdessä. Siksi varmaan olimmekin kokoajan testaamassa ja tenttaamassa toisiamme. Kahden kulttuurin liitossa joutuu tavallistakin tarkemmin miettimään, onko toisella oikeasti samat arvot ja odottaako hän samoja asioita elämältä kuin itse. Tiesimme haluavamme perheen, joten pohdimme paljon sitä, millaiseksi lapsemme kasvattaisimme. "Millainen on mielestäsi hyvä ihminen?" ym. tällaiset elämää suuremmat kysymykset lentelivät ilmassa aina kun olisi pitänyt rauhoittua ja käydä nukkumaan. Ihanaa aikaa se kyllä oli, vaikka nukkua emme ehtineetkään :)
Teillä ei sitten varmaan tutustuessanne ollut kieliongelmaa. Puhuitteko suomeksi vai englanniksi?
Minä en ole kovin taitava englanninkielessä eikä miehenikään, joten keskustelu oli monesti todella rasittavaa!!! Täytyi käyttää kahta tulkkia. Minä kerroin asian ystävälleni, joka kertoi asian englanniksi mieheni ystävälle, joka taas puolestaan kertoi asian miehelleni heidän omalla kielellään!
Asia saattoi välillä muuttua aikalailla ja väärinkäsityksiä sattui usein.
Onneksi mieheni osaa nyt puhua suomenkieltä!=)
Ei meillä oikeastaan ollut kieliongelmaa, koska kummatkin puhumme hyvää englantia ja mies suomeakin tarpeeksi. Mieheni kotimaassa ainoa virallinen kieli on englanti, joten hän on käynyt koulunsakin englanniksi. Lapsellemme olemme päättäneet puhua kumpikin omaa kieltämme.
Tietenkin sitä välillä toivoisi, että meillä olisi sama äidinkieli. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada.
Älä ole huolissasi siitä että olette kahden kielen omaava perhe. Se on niin suuri rikkaus jonka tulet sinä ja lapsesi ymmärtämään vasta ehkä 25 ikäisenä. Mutta se mitä teidän täytyy olla on johdonmukaisuus ja perään antamaton on oltava. Meillä lapset kolmikielisiä ja siihen voi lisätä vielä 2-4 kieltä osaavat siis lisäksi muitakin kieliä aivan hyvin.
Meillä paljon eri kansallisuuksia ystävinä ja koemme sen suurena rikkautena, kunhan vaan haluaa ottaa sen vuorovaikutuksen ystävyyden kautta.
Olen samaa mieltä että usean kielen hallinta on rikkaus, tulee lapsissakin jo aika pian esille: jo noin viisivuotiaasta huomaa aivan erilaisen suhtautumisen kieleen ja käsitteisiin verrattuna vain yksikieliseen.
Ongelmia aiheutuu enimmäkseen juuri vanhempien välisessä suhteessa. Loistavakaan kielitaito, jollei se ole jo lapsesta saakka opittua, ei aina takaa ymmärrystä ja aiheuttaa turhiakin ristiriitoja. Toki tietenkin yksikielisissäkin suhteissa näitä ilmenee.
Loppujen lopuksi edut ovat haittoja suuremmat, luulen, ainakin näin 10 vuotisella kokemuksella.
Minä en ole huolissaan perheen kaksikielisyydestä. Se ei haittaa tai rasita meitä enää ollenkaan...toista oli seurusteluaikoina. Mekin puhumme lapsellemme kumpikin omaa äidinkieltä (tosin mieheni aina välillä unohtaa puhua omaa kieltään) ja poikamme onkin oppinut albaniankieltä suht hyvin (suomenkieli nyt on "itsestäänselvyys", koska Suomessa asumme).
Minulla on albaanimies, jonka tapasin ulkomailla useita vuosia sitten. Meillä on yksi tytär ja asumme nykyään Suomessa. Käymme molemmat töissä, mutta myös opiskelemme vuorotellen. Ikää noin 20 vuotta.
Kielimuuria ei ole ollut, puhumme molemmat erinomaista englantia (joka onkin kotikielemme). Tyttärellemme puhumme kumpikin omaa kieltämme.
Mikään suhde ei tosiaan ole täydellinen, mutta voin sanoa, että minua on onnistanut. Minulla on hyvä suhde. :o) Välillä mennään toki alamäkeä toista kiroten alimpaan maanrakoon ja välillä taas tanssitaan ruusuilla. Suurin osa elämästä on kuitenkin hyvin tasaista, rauhallista menoa. Arkea. Meillä ei ole sen kummempia ongelmia kuin suomalaispareillakaan, ei mitään suuria näkemyseroja lastenkasvatuksessa, uskontojen rajoittavuuksia (olemme molemmat tapauskovaisia) tai mitään muutakaan. Toki monikulttuurisessa parisuhteessa tulee tehdä kompromisseja ja löytää yhteinen tapa elää ja toimia - eri kulttuureista kun tullaan, mutta jos ottaa heti sen asenteen, että ollaan mitä ollaan ja tällaisina meitä on rakastettava (ei yritä muuttaa tai toivo toisen muuttuvan), niin kyllä se yhteinen sävel löytyy. :o)
Olen ollut naimisissa ensi viikolla tasan 17 vuotta etelä-amerikkalaisen miehen kanssa, meillä liuta, iso sellainen, lapsia. Elämä ylä- ja alamäkeä, hirveä meteli aina kotona, kukaan ei osaa puhua hiljaa :o) En tiedä millaista olisi olla suomalaisen miehen kanssa kun en koskaan ole ollut, mitä nyt ihan nuorena seurustelin vähän aikaa... tuntuu vaan että miehet on miehiä vaikka "voissa paistaisi" eli perusajatusmaailma melko samanlainen vaikka olisi mistä ;o)
Kanelilta piti kysyä mistä miehesi on kotoisin?
on kotoisin Albaniasta. Tapasimme kuitenkin Suomessa 6 vuotta sitten ja siitä asti olemme olleet yhdessä. Meillä on 4 vuotias poika ja 9.8. on uuden vauvan laskettuaika.
Olipa mukava löytää tällainen palsta. Usein olisi mukava puhua saman elämäntilanteen, näiltä osin, omaavien kanssa. Omassa kaveripiirissä sellaisia ei kuitenkaan montaa ole. Avoimieheni on arabi ja minä suomalainen.
Oletteko te muuten kohdanneet suvun/kaveripiirin vastustusta? Minulla perhe ja sukulaiset suhtautuvat päällisin puolin hyvin, mutta esimerkiksi paras kaverini suhtautui suhteeseeni todella vastahakoisesti kulttuurierojen takia.
Meillä on suhteessa ollut todellakin jyrkkiä alamäkiä mutta nyt alkaa jo tuntumaan, että enemmän ruusuja kuin risuja.
Kultuurieroja tietenkin joitain. Ne nyt ei muuten tule esiin kuin lapsen suunnittelussa. Lapsen uskonnon määräytyminen isän mukaan yms. traditiot siihen liittyen. Kaverikeskeisyys on tosin eriluokkaa kuin suomalaisilla eli se aiheutti jossain vaiheessa hermojen kiristymistä.
Puhumme englantia keskenämme ja se on toiminut ihan hyvin. Onhan sitä tosin joskus ajatellut, että pystyykö kaiken sanomaan samoin kuin suomeksi. Kielitaito, kun ei kuitenkaan ole niin täydellinen.
Mielestäni on kuitenkin rikkaus tutustua eri kulttuuriin ja enpä ole voinut kuvitella muunlaista elämää.
...panivat ensin kovasti hanttiin sitä, että seurustelin ulkomaalaisen kanssa. Ja kun minä en edes aiemmin ollut seurustellut suomalaisenkaan kanssa. Minä olin silloin "vasta" 17-vuotias kun tutustuin mieheeni.
Mutta kun menimme kihloihin ja aloimme puhumaan häistä, vanhempani huomasivat, että olin tosissani tämän miehen suhteen joten hekin "lämpenivät" ajatukselle ulkomaalaisesta vävystä.
Kaverini olivat onnellisia puolestani eivätkä mitenkään yrittäneet vastustaa suhdettamme. Tosin paras kaverini myös alkoi seurustelemaan ulkomaalaisen kanssa samoihin aikoihin kuin minä itsekin.
Kun pikku pupuliini syntyy niin toivottavasti jaksaa miehellekin antaa jotain-ne on katsos niin kuumaverisiä nämä arabit,että ne tulee sitten meitsin luo kun oma rättiväsynyt äitsykkä ei jaksa...
Imamin panopuu pitkä v...! Etkö sä yhtään ajattele kp. mitä sä teet???
No,vastaanpa viestiisi vaikka niin inhottavasti mua nimittelit:
enhän MÄ tee mitään vaan teidän omat rakkaat äijänne-mähän saan vapaasti tehdä mitä lystään.
Teidän äijänne on kattokaas vaan kiinnostuneita siitä että ne saa oleskelu-luvan tähän maahan.
Aina ne jaksaa sängyssä ruikuttaa teidän jaksamattomuuttanne ja kuinka on kivaa välillä rentoutua.Sitte ne vielä kertoo teille kuinka ne vaan vietti kavereiden kanssa iltaa...joo,niin varmaan-voi reppanat,kuinka voitte olla tyhmiä!!
Jos ette oo sattuneet ihmetteleen,mihin tai kelle ne niitä rahojansa lappaa kun aina ovat peeaa niin arvaas,mikä on vastaus!
oletkin tainnut saada kaikki pohjasakka miehet naiskentelemaan sinua. oikeen hienoa:)ole ylpea itsestasi! haetko suomalaisista miehista myos nama torkeat mitaan merkitsemattomat miehet. Onnea vain sinulle seka seikkailuillesi. Esim. kunnon miehet eivat juhli ilman vaimojaan/tyttoystaviaan, etta sillai. Joka kulttuuriin mahtuu hyvia seka huonoja persoonia, mutta taidatkin ansaita juuri nama mainitsemasi miehet. vakka kantensa valitsee:)
Hmm...niin sitä saa kaikenlaisia vastauksia kun pikkuisen testaa teitä poloisia-hohhoijakkaa :)
Toivottavasti ette loukkaantuneet,sillä en todellakaan-edes rahasta-alentuisi noin alhaiseen käytökseen,että rupeaisin muslimin rakastajattareksi.Tiedoksi vaan halusin saattaa,että kokemuksen rintaäänellä tässä teille puhun-ettette nääs olisi yhtä sinisilmäisiä kuin minä teininä yli kymmenen vuotta sitten.Onneksi en alkanut lapsia muslimin kanssa väsäämään ja ihan suomalaisen miehen kanssa nykyään olen onnellisesti naimisissa,että silleen.
Toivottavasti silmät avautuivat edes hetkeksi-
hyvää loppu elämää-en kadehdi teitä-en ole edes katkera-kiitos myös kommenteista!
tiedatkos missa oma suomiukkosi luuhaa, keppi pystossa toisten naisten perassa, hah!hah! eihan kukaan jaksa katsella tuollaista valehtelevaa akkaa. eika suomiukot muutenkaan jaksa yhteen tyytya. etta avaahan silmasi ja tyydyta mitaan sanomaton suomiukkosi. enka todellakaan ole kateellinen, en. suomiukkoa en ottaisi vaikka maksettaisiin, parikymppisena tosiaan olin niin typera etta suomiukotkin kelpasi, noh, ompahan nyt hyva verrata:)
Sinä et ole tainnut vieläkään päästä ylitse tästä muslimirakkaastasi, kun supisuomalaisen miehen omaavana naisena näillä sivuilla pyörit... Halooo! Palsta tarkoitettu "mo-ku-perheille".
Mieheni on tsekkiläinen, tapasimme monta vuotta sitten Prahassa.
Kotikielemme on tsekki, tosin hän osaa suomeakin. Me emme ole suurempiin kulttuurieroihin juurikaan törmänneet.
Hei,
ihanaa että löytyy tällainen palsta jossa "me erilaset" voidaan jakaa mielipiteitä :) Olen itse seurustellut reilut 2,5v slovakialaisen miehen kanssa, asumme nykyään Irlannissa. Yhteiselo on välillä yhtä vuoristorataa, luulen sen tosin johtuvan ennemminkin meidän molempien tulisesta luonteesta kuin kulttuurieroista. Toisaalta kulttuurimme on monin osin samanlainen, mutta monia eroavaisuuksiakin löytyy, ja vaikka ne ovat pieniä mutta tuovat silti ylimääräistä keskustelua joka päivä.
Tapasimme aikoinaan Skotlannissa mansikkafarmilla (oi kyllä), ja siitä se vähitelleen lähti... tai itse asiassa yhtä päätä. 2 vuotta ravattiin toistemme kotimaissa, oltiin töissä Amerikassa ja käytiin lomamatkoillakin, nyt olemme viimein asettuneet Irlantiin.
Olemme molemmat vielä nuoria, joten tulevaisuus on auki. Itse toivon että voisin palata Suomeen jokin päivä, ehkä sen vielä teemmekin. Kotiväki ja ystävät sihtautuivat alussa hieman karsastaen koko juttuun, onhan se totta että aika uskomattomalta se kuulostaa että saisi tällaisen jutun toimimaan. Tahtoa se vaatiikin. Nyt kaikki suhtautuvat kuitenkin positiivisesti, tietysti muutamia poikkeuksia löytyy mutta ajattelen asian niin että se on heidän ongelmansa, ei minun. Englanti meillä toimii kotikielenä, molemmat osaavat muutamia lauseita toisten omaa kieltä. Jos jonain päivänä saamme lapsia, aiomme opettaa heille omat kielemme.
Tätä juttua voisi jatkaa vaikka loputtomasti. Olisi todella mukavaa lukea lisää kokemuksia ja saada keskustelua aikaan. Millaisia kulttuurieroja olette kokeneet?
Hyvää kevään odotusta kaikille!!
missä tapasit etelä-amerikkalaisen miehesi, ja mistä päin hän sieltä on?
En tavannut häntä Suomessa vaan "kolmannessa" maassa eli ei kummankaan kotimaassa, jossa molemmat olimme töissä.
Mieheni on ihan etelästä ;o)
Miksi kiinnostaa?
Mieheni on bangladeshilainen ja olemme olleet vuoden naimisissa ja nyt odotamme esikoistamme. Olemme hyvin onnellisia yhdessä. Tottakai vastoinkäymisiäkin on. Täältäpäin ainakin ulkomaalaisen on vaikeata saada kunnollisia töitä. Onneksi jotain sentään on löytynyt. Myös kulttuurieroja on, mutta vähitellen molemmat oppivat asioita toisiltaan ja kompromissit syntyvät kuin itsestään.
Minusta parasta miehessäni on se, että hän uskaltaa todella rakastaa ja näyttää tunteensa. Hän on myös ahkera ja todella haluaa elättää perheensä tekemällä työtä. Häntä ei kiinnosta baari-illat, ei alkoholi eikä muut naiset. Teemme yhdessä kaikenlaista mukavaa. Ja nyt odotamnne esikoistamme onnellisina.
Välillä huolestuttaa tulevaisuus: missä maassa tulemme asumaan, onko miehelle töitä, taloudellinen tilanne jne.. Mutta turha niitäkään turhaa murehtia. Meillä ainakin asioilla tuntuu olevan tapana järjestyä.
Sinun kirjoitusta olisin voinut komentoida kokemuksen äänellä.Missä te asutte??
Minä olin naimisissa bangladeshiläisen miehen kanssa 6v, ja meillä on kaksi yhteistä lasta.
Mutta erosimme poikamme ollessa ihan vauva eli 2 viikkoa vanha kun isä lähti 900km päähän kotoa,töihin.
Olen hoitanut nuorimman aivan yksin,koska mieheni lähti pois pojan ollessa kaksi viikkoa vanha.Erottuamme virallisesti poika oli 9kk ja tyttö 5v,
nykyinen vaimo on kotimaastaan,eli bangladeshistä ja heillä on yksi lapsi.
Vaikka kaikki menee aluksi hyvin on ulkolaisille aina oma etu ekana ,vaikka sitä ei näe heti ,mutta vuosien jälkeen se tulee esille kuitenkin.Aluksi kaikki on niin ruusuista mutta jossain vaiheessa ei enään.
Kun lapsi syntyy saa ulkolainen oleskeluluvan Suomeen ja silloin ei tarvitse olla edes naimisissa Suomalainen kanssa jos syntyy vauva.
Minulla on iranilainen mies, itse olen suomalainen joten kulttuuri ja uskonnollisia eroja luulisi löytyvän joka kohtaan. Kuitenkaan näin ei ole. Pyrimme molemmat ajattelemaan toisiamme ennen kuin toimimme. Ymmärtämään mikä on toiselle normaalia ja mikä ei. Keskustelemme avoimesti asioista ennen kuin kärpäsestä tulee härkänen. Annamme toisen olla juuri sitä mitä hän on. Pienillä asioilla voi ns. kulttuuri erotkin kääntää hyväksi. Loppujen lopuksi kysyisinkin: onko sittenkään olemassa kulttuurieroja kun mietit suomen historiaa? Miten naiset ja miehet ennen käyttäytyivät, pukeutuivat? Mikä oli soveliasta ja mikä taas ei? Vaikuttaako kenties tutulta, miehesi näkökannalta.
Ai niin, tapasimme sattumalta ( sanan varsinaisessa merkityksessä) erään nykyisin yhteisen ystävämme baarissa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, kuukauden päästä muutimme yhteen ja noin 7 kk päästä vihille. Menisin hänen kanssa uudestaan naimisiin vaikka joka päivä, joten hyvin menee.