Talvinen tarina
Oli jouluyö, kaupungin kellotornin viisarit osoittivat puoli kahtatoista. Katuvalot valaisivat pehmeästi vastasatanutta lunta, jota leijaili hitaasti alas taivaalta suurina, kauniina hiutaleina, ja mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Hiljaisuus oli laskeutunut tienoon ylle valkoisen huovan tavoin, yhtä lempeästi kuin äiti peittelee lapsensa.
Missään ei näkynyt enää jalanjälkiä, lumi oli jo peittänyt nekin, jotka eräs vanha, kumara mies kotiin mennessään oli tehnyt syrjäiselle kotikadulleen joitakin hetkiä sitten. Kaikki muut olivat jo sitä ennen vetäytyneet koteihinsa, jopa kerjäläiset, jotka kuluneissa ja repaleisissa vaatekappaleissaan vilusta väristen tapasivat kerjätä elantoaan kadunkulmilla ja liikkeiden läheisyydessä, olivat asettuneet vetoisiin pikku kolkkiinsa tyytyen siihen, mitä olivat saaneet. Pikku tulitikkutyttö oli jo aikaa sitten käyttänyt tulitikkunsa loppuun ja kadonnut, eikä yksikään kulkukoira häirinnyt kaupungin miltei taianomaista hiljaisuutta.
Kunnes kellon lyödessä tasan kaksitoista, kumahdukset kaikuivat talojen seinistä ja kantautuivat hautausmaalle saakka, saaden erään pienen, vaatimattoman hautakiven äärelle kyyristyneen, onnettoman hahmon kohottamaan katseensa ja kyyneleiset silmänsä.
Hän oli nuori, tuskin aikuisikään ehtinyt tyttö, vaaleatukkainen ja pienikokoinen, suloinen kuin enkeli, joka oli taivaan unimaasta pudonnut pahaan maailmaan kykenemättä ymmärtämään, miksi siellä oli niin paljon pahuutta.
Niin joku ohikulkija saattaisi ajatella. Mutta ei, tyttö ei toki ollut enkeli herttaisuudestaan ja suloisuudestaan huolimatta, vaan pelkkä ihminen. Ihminen, joka ei voinut estää läheisiään ja rakkaitaan kuolemasta, katoamasta ikuisiksi ajoiksi pois. Vaikka kuinka sitä toivoisi, he eivät tulisi enää.
Tyttö halusi ajatella, että rakkaat pääsisivät parempaan paikkaan, sinne, missä ei olisi kylmyyttä eikä nälkää, ei surua eikä epätoivoa, mutta yksinäisyys saattoi olla niitäkin pahempaa. Ja yksinäinen tyttö oli...kaikki olivat menneet, äiti, isä ja pikkuveli, samoin uudet ystävät, jotka jakoivat tytön surkean kohtalon: Joutua kadulle kodittomana ja orpona, kaikkien syrjimäksi ja karsaasti katsomaksi, huolimatta siitä, etteivät ne onnettomat edes olleet syypäitä omaan tilaansa.
Tyttö pyyhki kyyneleet pakkasen punertamalta poskeltaan, kietoi kulunutta kauhtanaa tiukemmin pikkuruisen kehonsa ympärille ja katseli ympärilleen lumisella hautausmaalla.
Lumen vaippa peitti hautakivet ja puiden oksat, joilta riippui muutamia, kristallin tapaan kimaltelevia jääpuikkoja, ja tytön vaaleille hiuksille sateli hiutaleita, joista kaikki olivat aivan omanlaisiaan, ei ollut kahta samanlaista. Tyttö kohotti katseensa ylös taivaalle ja näki tuhansia, valkoisia mehiläisiä. Hänen kasvoilleen kohosi hitaasti hymy. Äkkiä oli alkanut tuntua siltä, ettei hän ollutkaan yksin.
Tuntui lämpimältä, lämpö säteili hänen sisältään lempeänä ja unettavana, niin raukaisevana, että tyttö istahti lumiseen maahan nojaten läheisen vaahteran jykevään runkoon. Hän painoi poskensa vasten viileää kaarnaa, sulki silmänsä ja antoi hiuksiensa silkkisen verhon laskeutua kasvojensa peitoksi hyräillen hiljaa laulua, jonka oli lapsensa oppinut. Ei ollut enää kylmä, eikä tyttö enää surrut.
Vilu ja suru, nälkä ja kurjuus olivat kadonneet, tilalla oli rauhoittava tunne siitä, että kaikki oli viimein kunnossa. Ei olisi mitään pelättävää, tyttö tunsi sen, vaikkei kukaan sitä hänelle sanonutkaan.
Tyttö hymyili, kuiskasi hiljaa hyvästit lumiselle kaupungille ja lensi pois palaamatta koskaan takaisin.
[Jos vain mahdollista, pyytäisin arvosteluja ja mielipiteitä edelliselle jutunpätkälle..kiitoksia etukäteen.=}]
Oli jouluyö, kaupungin kellotornin viisarit osoittivat puoli kahtatoista. Katuvalot valaisivat pehmeästi vastasatanutta lunta, jota leijaili hitaasti alas taivaalta suurina, kauniina hiutaleina, ja mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Hiljaisuus oli laskeutunut tienoon ylle valkoisen huovan tavoin, yhtä lempeästi kuin äiti peittelee lapsensa.
Missään ei näkynyt enää jalanjälkiä, lumi oli jo peittänyt nekin, jotka eräs vanha, kumara mies kotiin mennessään oli tehnyt syrjäiselle kotikadulleen joitakin hetkiä sitten. Kaikki muut olivat jo sitä ennen vetäytyneet koteihinsa, jopa kerjäläiset, jotka kuluneissa ja repaleisissa vaatekappaleissaan vilusta väristen tapasivat kerjätä elantoaan kadunkulmilla ja liikkeiden läheisyydessä, olivat asettuneet vetoisiin pikku kolkkiinsa tyytyen siihen, mitä olivat saaneet. Pikku tulitikkutyttö oli jo aikaa sitten käyttänyt tulitikkunsa loppuun ja kadonnut, eikä yksikään kulkukoira häirinnyt kaupungin miltei taianomaista hiljaisuutta.
Kunnes kellon lyödessä tasan kaksitoista, kumahdukset kaikuivat talojen seinistä ja kantautuivat hautausmaalle saakka, saaden erään pienen, vaatimattoman hautakiven äärelle kyyristyneen, onnettoman hahmon kohottamaan katseensa ja kyyneleiset silmänsä.
Hän oli nuori, tuskin aikuisikään ehtinyt tyttö, vaaleatukkainen ja pienikokoinen, suloinen kuin enkeli, joka oli taivaan unimaasta pudonnut pahaan maailmaan kykenemättä ymmärtämään, miksi siellä oli niin paljon pahuutta.
Niin joku ohikulkija saattaisi ajatella. Mutta ei, tyttö ei toki ollut enkeli herttaisuudestaan ja suloisuudestaan huolimatta, vaan pelkkä ihminen. Ihminen, joka ei voinut estää läheisiään ja rakkaitaan kuolemasta, katoamasta ikuisiksi ajoiksi pois. Vaikka kuinka sitä toivoisi, he eivät tulisi enää.
Tyttö halusi ajatella, että rakkaat pääsisivät parempaan paikkaan, sinne, missä ei olisi kylmyyttä eikä nälkää, ei surua eikä epätoivoa, mutta yksinäisyys saattoi olla niitäkin pahempaa. Ja yksinäinen tyttö oli...kaikki olivat menneet, äiti, isä ja pikkuveli, samoin uudet ystävät, jotka jakoivat tytön surkean kohtalon: Joutua kadulle kodittomana ja orpona, kaikkien syrjimäksi ja karsaasti katsomaksi, huolimatta siitä, etteivät ne onnettomat edes olleet syypäitä omaan tilaansa.
Tyttö pyyhki kyyneleet pakkasen punertamalta poskeltaan, kietoi kulunutta kauhtanaa tiukemmin pikkuruisen kehonsa ympärille ja katseli ympärilleen lumisella hautausmaalla.
Lumen vaippa peitti hautakivet ja puiden oksat, joilta riippui muutamia, kristallin tapaan kimaltelevia jääpuikkoja, ja tytön vaaleille hiuksille sateli hiutaleita, joista kaikki olivat aivan omanlaisiaan, ei ollut kahta samanlaista. Tyttö kohotti katseensa ylös taivaalle ja näki tuhansia, valkoisia mehiläisiä. Hänen kasvoilleen kohosi hitaasti hymy. Äkkiä oli alkanut tuntua siltä, ettei hän ollutkaan yksin.
Tuntui lämpimältä, lämpö säteili hänen sisältään lempeänä ja unettavana, niin raukaisevana, että tyttö istahti lumiseen maahan nojaten läheisen vaahteran jykevään runkoon. Hän painoi poskensa vasten viileää kaarnaa, sulki silmänsä ja antoi hiuksiensa silkkisen verhon laskeutua kasvojensa peitoksi hyräillen hiljaa laulua, jonka oli lapsensa oppinut. Ei ollut enää kylmä, eikä tyttö enää surrut.
Vilu ja suru, nälkä ja kurjuus olivat kadonneet, tilalla oli rauhoittava tunne siitä, että kaikki oli viimein kunnossa. Ei olisi mitään pelättävää, tyttö tunsi sen, vaikkei kukaan sitä hänelle sanonutkaan.
Tyttö hymyili, kuiskasi hiljaa hyvästit lumiselle kaupungille ja lensi pois palaamatta koskaan takaisin.
[Jos vain mahdollista, pyytäisin arvosteluja ja mielipiteitä edelliselle jutunpätkälle..kiitoksia etukäteen.=}]
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tarinasi on talvinen satu as it is supposed to be.
Tunnelman stage setting toimii siinä yleisesti ottaen kivasti. (Sori tämä kieli mutta väsynyt mieli ei jaksa kirjoittaa suomeksi liisteröityä "kertakäyttöpistorasioiksimmekin" yhteensopivaa puheenvuoroa).
Upeita ympäristön runohaavituksia.
Tulitikkutyttöhenkisyys tosin asettaa kyseenalaiseksi tekstin näiden osien "alkuperän"; se myös vie jutulta mielenkiintoa - varsinkin kun teksti ei vihjaa yhtään useampiin kerroksiin.
Alku hyvä, jossain keskellä&lopussa liikaa höttöä, jossain jotain muuta kivaa.
Osaat kirjoittaa "eteenpäin" ja tavoittaa tietyn tunnelman ja kuvan; mutta osaatko hajottaa sen ja pysähtyä peruuttaa, ajaa uudestaan "kuoleman kulmasta sisään"
kuten DuponD & DuponT sanoisivat.
NO, EI TARVIIKAAN VIELÄ! -Olet varmaankin NUORI tyttö itsekin.
P.S. Oletko muuten lukenut sen Mark Helpernin (tms.)Talvisen tarinan?
No, en minäkään; paitsi kaksi ensimmäistä kappaletta kuten 75 % kirjoista jotka olen tuntevinani ja jotka
tunnenkin. Jostain ihmeen syystä.
YÖTÄ KAIKILLE YSTÄVILLE.
Juup..kiitoksia vain..siis siitä hyvästä palautteesta, huonoa en ole huomaavinanikaan..=}
Ei no vais..en ole lukenut sitä toista talvista tarinaa, mutta olen varmaankin kuullut nimen jostain ja se on jäänyt mieleen.
Oliko kirjoituksesi tarkoitus esitellä miten osaat kuvailla ympäristöä? Tavattomasti sanoja, mutta erittäin vähän sisältöä. Ei kait ole tarkoitus vääntää rautalangasta miltä miljöön pitää tarkalleen näyttää, yleensä se jätetään suurelta osin lukijan mielikuvituksen armoille. Mutta ihan kivasti kirjoitettu.
Feniks, sinun käsialasi taas tuo mieleen sen taiteeelisen tytön, jolla on punaiset hiukset
eivätkä ajatukset mahdu ovesta ulos.
Lähinnä sun absurdin proosan tekeleesi on
absurdin surkea. Typerä ja teennäisen nokkela. Lähinnä: mutta on toki siinä pari osumaakin kuten jokaisella joka tarpeeksi laukoo joka suuntaa. Dadadadaistiksi olet kuitenkin tylsää luettavaa. Pinko itseä vähä yhä ja ahtaa ego baskaämbyrää otelmaaninen gurppa jne.
Eli:
Pistä vain molo takaisin suuhus.
Sillä et ole kirjoja lukenut.
Ehkä ois pitäny.
Enhän minä nyt kykyjäni esittelisi...no joo, ei ainakaan ollut tarkoitus mitenkään pröystäillä, minulla on kai jonkinlainen pakkomielle miljöökuvauksen suhteen..anteeksi, jos vaivasi. Parannan tapani.=)
Ja kiitos palautteesta!
Ps. Enkä ikinä kertoisi kenenkään rinnanympärystä, eikö se pilaisi tunnelman?!=D
Jos ja kun "osaat kuvailla ympäristöä" - se on merkittävä kirjallinen osaamisalue
EIKÄ SUINKAAN YHDENTEKEVÄN omituinen tekninen kuriositeetti!!
(Jokin jolla voisi päästä esim. Guinnessin ennätyskirjaan; vrt. "köyden pujottaminen neulansilmästä x kertaa"...)
Eli älä kuuntele tuollaista joutavaa jorinaa minään asiantuntijaäänenä!
Ympäristön taitava, eleetön, ylevä, korskea, hienostunut, runollinen, rehevä, tarkanäköinen, ironinen, yksipuolinen - TAI MIKÄ MILLOINKIN ON ASIAANKUULUVAA!! - kuvaaminen on kirjallisen osaamisen keskeisiä alueita.
Jatka siis tuon vahvuutesi työstämistä edelleen
äläkä heitä kirjailijanäänesi perussointia kakofonian kaivoon!
terveisin Teräsapina
P.S. kauheaa kuinka miellyttäviä nuoria kuten sinä Straw tänne kirjoittaakaan!
Liian "killtejä" joskus - kuten sinä Straw!
Olisit voinut sanoa SUORAT SANAT diletantille!
Diletantti...aivan. Olenko mukava nuori? Riippuu tlanteesta. Olenko liian kiltti? Selvä se. Täytyykö mínun jatkaa ympäristökuvaukseni työstämistä? Todennäköisesti.
Kiitoksia. Muuta en saanut irti vastauksestasi.
Pidin.:) Olit jälleen selvästikin panostanut tunnelman kuvaamiseen ja luomiseen...siinä onnistuen. Pidän tavasta, jolla tuot esiin merkityksettömiltäkin tuntuvia yksityiskohtia. Tarinan keskipisteenä selvästikin on tyttö, mutta itselleni päällimmäiseksi mieleen jäi se talvinen jouluyön tunnelma... Ja siinä samalla kun kirjoitit yksinäisestä tytöstä, samalla mieleeni tulivat kaikki maailman yksinäiset ihmiset, jotka joutuvat viettämään jouluyönsä seuranaan vain oma itsensä. Oli myös hyvä, että tarinan lopusta löytyi se toivonhiven...muuten tarina olisi ehkä jäänyt vähän liian raskaaksi. Mutta siis, hyvä stoori... no olihan siellä joitakin pilkku- ja sivulausevirheitä, jotka pikkiriikkisen häiritsivät kyllä mutta... *nusnus* =D Nekin varmasti jäävät pois kun vaan kirjoitat lisää! :)
Jeps, olen kauhukseni huomannut, että niitä aiemmin kadoksissa olleita (??) palikkavirheitä aina ilmaantuu sinne tänne..=( Mutta josko se siitä..
Ja kiitos palautteesta, olin jo melkein unohtanut koko stoorin.=) Hauskaa, että päällimmäisenä oli se talviyön tunnelma, sitä oikeastaan tavoittelinkin, kun kirjoitin tarinan.