Vuonna 2000 kesällä lapseni huostaanotettiin, joka oli elämäni kauhein asia. Jo kauan oli perheessämme ongelmia joita oli lakaistu maton alle. Nyt oli todellakin aika alkaa hoitamaan
"tupaa" kuntoon tai luovuttaa peli suosiolla. Ensin luovutin ja jäin henkiin. Olen oppinut näinä vuosina enemmän kuin koskaan, aika ei todellakaan ole mennyt hukkaan jonka olemme olleet erossa lasten kanssa. Rakkaus ja toivo on jaksanut kantaa minua eteenpäin, matkalla aikuisekseksi, vastuuntuntevaksi ihmiseksi.
Jonain päivänä olemme taas yhdessä ja äiti on vihdoikin ehjä ja vahva olemaan kympillä ÄITI
Siitä meidän on hyvä jatkaa elämää.
Voimia kaikille elämänsä kanssa kamppaileville.
"tupaa" kuntoon tai luovuttaa peli suosiolla. Ensin luovutin ja jäin henkiin. Olen oppinut näinä vuosina enemmän kuin koskaan, aika ei todellakaan ole mennyt hukkaan jonka olemme olleet erossa lasten kanssa. Rakkaus ja toivo on jaksanut kantaa minua eteenpäin, matkalla aikuisekseksi, vastuuntuntevaksi ihmiseksi.
Jonain päivänä olemme taas yhdessä ja äiti on vihdoikin ehjä ja vahva olemaan kympillä ÄITI
Siitä meidän on hyvä jatkaa elämää.
Voimia kaikille elämänsä kanssa kamppaileville.
Vastaukset 5
Vanhimmat
voimia myös sinulle, toivottavasti saat mukulat takaisin.
Hyvä että sinulla on halua ja kykyä korjata asioita. Usko se kun sanon: lapsissa on suunnaton voimavara eikä koskaan ole liian myöhäistä. Tärkeintä on rakkaus, tahto ja vilpitön yrittäminen, toivokin -kuten sanoit. Elämässä sattuu vaikeitakin asioita ja asioita joita voi katuakin -mutta joista voi ottaa opikseen. Uusia mahdollisuuksia tulee ja niihin kannattaa tarttua rohkeasti.Toivotan sinulle voimia, olet omalla tavallasi kympillä äiti jo nyt!
-kolmekymmentä vuotta aiemmin huostaanotettu-
Kun meidän lapsi ( nuorempi) oli 12-vuotis karkasi häneltä mopo ja sen mukkana tuli paljon kamalaa ja pahaa, itkua ja toivottomuutta. Viimein vaadimme tyttäremme huostaanotetuksi ja siitä sitten jatkoa oli mielisairaala jne.. Kunnes sitten pääsi koulukotiin, minne Hänen toivottiin pääsevän. Lähellä kun oli kävimme päivitääin katsomassa, pitemmällä kun olimme tapasimme aluksi 2-3 kertaa viikossa ja soittelut päälle. Välillä olimme epätoivoisia ja välillä onnistumisen iloa riitti kaikille. Muutamassa vuodessa tilanne muuttui, tänään lapsemme asuu kassamme, terapiat on ohi ja elämä edessä; en tosin voi väittää että eikö haavoja olisi tullut ja arpia myös. Mutta väitän että; paljon on kiinni asenteesta miten myös itse suhtautuu tilanteeseen, hoitohenkilöihin sekä myös omaan lapseen. Minusta oli erittäin tärkeää kertoa Hänelle päivittäin että Rakastamme Häntä ja joskus kun oli hankalaa sanoimme että edelleen rakastamme häntä - mutta emme hyväksy Hänen tekojaan. Ja koskaan emme lähteneet sille linjalle että, olisimme peitelleet hoitopaikkaan päin lapsemme tekosia- vaan 100% luottamusta emme halunneet rikkoa. Meihin luotettiin ja me pystyimme luottamaan aina apuun ja tiesimme että, tämä on kuitenkin lapsemme parhaaksi. Joskus kun katsoo aikaa taaksepäin ei edes jaksa uskoa mitä kaikkea on kokenut ja mistä päästy yli. Tärkeintä on että, ei hylkää lastaan ja välittää ja pyrkimyksenä on korjata ne asiat jotka menneet pieleen ja saada lapsi elämään kiinni. Nostaa jaloilleen ja antaa sille mahdollisuus sekä voimaa. Joskus sitä on vain itkettävä silloin kun muut ei näe ja jatkettava sitten taas matkaa.
Vaikeuksien kautta voittoon oli jo vanha sanonta joka toimii edelleen - jos pidämme kiinni rehellisyydestä ja siitä rakkaudesta mikä meillä on antaa lapsellemme. Liian monta kertaa tuli joku vieras murrosikäinen lapsi sanomaan meille kun olimme siellä; En muista koska viimeksi vanhemmat sanoivat että; "Rakastan Sinua" tai sanoivat että; varmaan 5 vuotta sitten olen ollut vanhempien sylissä viimeksi!! Ei ihme että, on vaikeaa, niin moni lapsi jää vaille rakkautta ja
normaalia fyysistä kosketusta, halia tai pään silittelyä. Koskaan se ei ole liian myöhä. Oli Ikävä katsoa kuinka usein tytöt lähti karkuun, myymään itseään tai hankkimaan aineita, menivät syvemmälle syövereihin joista ilman apua on vaikea päästä pois... Ei huostaanotto ole välttämättä paha - se on Mahdollisuus; saada uusi suunta elämään niin itselle kuin lapsille - silloin kuin omat voimat ja keinot loppuu. Epäilen pahasti että, olisiko tyttäreni edes enää hengissä jos emme olisi saaneet apua jonka tosin jouduimme taistelemaan itsellemme ja lapsellemme. Kadunto? - En! Miksi katuisin sitä joka on auttanut meidät pahimman yli - kuivannut kyyneleet sekä antanut tyttärellemme mahdollisuuden parempaan elämään!
Koeta jaksaa ja näe mahdollisuus- nouse omasta surustasi pois että; olet menettänyt lapsesi: et niitä ole mennettänyt jos itse et niitä hylkää! Kukaan ei koskaan voi viedä vanhempien oikeuksia eikä myöskään velvollisuuksia- on vain harmi että, niin harva vanhempi pitää yhteyttä lapsiinsa kun niillä on vaikeaa. En tahdo saarnata- mutta muutaman vuoden niin läheltä asiaa seuranneena tiedän mistä puhun. Kuinka moni siellä toivoisi vanhempien pitävän heihin yhteyttä ja vanhemmat yrittävät unohtaa lapsensa ja vastuunsa. Koskaan emme ole hävenneet lastamme, olemme sitä lääketokkurassa vieneet mukana eripaikoihin, meille oli selvää että, saamme apua ja taistelemme takain sinne mistä lähdimme vahvempina ja voimakkaimpina kuin koskaan aiemmin mutta myös kolhuja saaneena. Päivä paistaa tänään ja osaamme iloita pienistä asioistakin. Rakkaus ei koskaan Katoa!
Aina on kiva kuulla selviytymistarinoita, se antaa monelle voimia uskoa omaan ja koko perheen selviytymiseen, vaikka välillä on todella toivotonta. Kiitos tarinastasi.Nuorimmat lapseni ovat vielä pieniä 5 ja 8 -vuotta. Mutta olen pyrkinyt kertomaan asioista rehellisesti. Alussa pelkäsin lasten vieraantuvan minusta mutta onnekseni olen huomannut pelon turhaksi. Meillä on lämpimät välit niinkuin ennenkin. Se on totta että rakkautta ei tule säästellä. Me kaikki isot ja pienet tarvitsemme sit elääksemme.
Kiva kuulla että, Sinulla välit lapsiin on lämpimät. Uskon vakaasti että, vaikka koskee niin ole heille rehellinen - anna heidän olla osa elämääsi - älä luule että; he eivät välitä ja kun he kasvavat he ymmärtävät myös sen mitä ja miksi olet valinnat tehneet. En usko että, olisivat Sinulle mistään katkeria- olet antanut heille mahdollisuuden parempaan elämään ja muista he aina rakastavat Sinua - Ainakin itse välillä olin helvetin syövereissä kun mietin oliko ratkaisuni oikeat. Tänään tiedän että olin oikeassa ja pian 17-vuotias tyttäreni osaa arvostaa niitä rankkoja päätöksiä joita teimme ja uskon että, Hänelle perheemme on tärkeämpi kuin mikään asia maailamssa. Hänestä on tulossa upea hoitaja nuorille tulevaisuudessa jotka apua tarvitsevat..
Muista että eilinne on mennyttä ja tänään uusi mahdollisuus jota ei kannata hukata -mutta tuhlaa rakkautasi, sanoin ja teoin lapsillesi.