Istuin sängylläni lukien kehnoa kirjaa, koska tunnetusti minä luen aina silloin, kun en saa unta. Ja kun lukee oikein kehnoa kirjaa, tekisi mieli nukkua, ei suínkaan lukea.
Minua väsytti jo, mutta en voinut nukahtaa. Minua vaivasi ulkona paistava täysikuu, se oli suuri ja kirkas ja loisti kalpeaa valoaan suoraan ikkunastani sisälle.
Oli kyllä eräs toinenkin asia, joka vaivasi minua, joka oli vaivannut minua jo viikon. Olin löytänyt metsästä avaimen, pienen ja kultaisen. En vielä tiennyt, mihin se kuului, kenen se oli tai mitään muutakaan.
Olin kysynyt asiasta Alexilta, mutta hän oli vannonut, ettei se ollut hänen tai Jessican. Minä en ollut kertonut avaimesta vielä kenellekään muulle, koska aioin pitää sen. Ei sitä kukaan näyttänyt kaipaavan. Olihan se vähän itsekästä pitää itsellään jotain sellaista, joka on ihan selvästä jonkun kadottama, mutta en vain uskonut kenenkään enää haluavan sitä takaisin.
Pidin avainta kaulassani, ohuessa hopeisessa ketjussa. Siinä oli turvallinen ja sopiva paikka. Kuvittelin joskus itsekseni, että avain oli salaisen kaupungin portin avain, jonne pääsisi vain salaisen avaimen haltija. Sitten nauroin omalle mielikuvitukselleni ainakin tunnin. Varsin surkuhupaisaa...
Tutkin avainta kuun kelmeässä valossa ja vasta silloin huomasin siinä joitain merkkejä. Ohuita kaiverruksia, kirjaimia joita en ymmärtänut ja sanoja joita en pystynyt lukemaan. Tai ehkä ne eivät olleetkaan kirjaimia, vaan merkkejä.
Päätin tutkia niitä tarkemmin aamulla, kun en oikein enää jaksanut kaydä sytyttämässä valoja.
Nukahdin hetken kuluttua, mutta kuva pienestä kiiltävästä avaimesta jäi mieleeni ja näin unta. Olin kuvittelemassani maailmassa, salaisessa ja vain minun omassani, ikiomassa piilopaikassani. Siellä oli korkeita ja vanhoja puita, puhtaita jokia, lintuja. Mutta taivas oli jotenkin oudon näköinen. Kuin sen edessä olisi ollut valtava lasikupoli.
Jokin liikkui takanani, kuulin askeleiden äänet ja raskaan hengityksen. Yhtäkkiä kaikki oli pimeää, pystyin vain näkemään tummia hahmoja joka puolella. Käännyin ympäri ja katsoin silmästä silmään takanani hiipinyttä ihmistä, sillä ihminen hän aivan selvästi oli.
Hahmo kohotti kätensä ja minä kaaduin maahan pelkästä pelosta.
Taisin herätä, sillä minusta alkoi tuntua, että olin hereillä ja omassa turvallisessa huoneessani. Näin vielä kuvajaisen oudosta unestani, sen miten hahmo kumartui ylitseni ja ojensi jälleen kätensä, kuin ottaakseen minulta jotain. Avain! Minun oli suojeltava sitä.
Heilautin kättäni nopeasti ja se osui johonkin. Kuulin oman ääneni kiljaisevan, vai olinko se sittenkään minä.
Avasin silmäni ja yritin totuttaa ne pimeyteen. Nousin istumaan ja edessäni seisoi ihmettyneen näköinen tummahiuksinen poika.
-"Tom?"
-"En yrittänyt varastaa mitään, mikä ei kkuluisi minulle..."
Olin salamana mukana juonessa:
-"Onko tämä avain sinun?"
Tom näytti vaivaantuneelta, kun nostin avaimen hänen nähtävilleen.
-"Olisit sinä sen saanut, mutta jos se ei kerran ole sinun."
-"On se..." Tom katsoi avainta hetkisen, mutta kääntyi sitten ja meni seisomaan ikkunani vierelle.
-"Minkä ihmeen takia sinä hiiviskelet täällä keskellä yötä!" minä aloin olla hieman ärtynyt, kun uneni olivat katkenneet varoittamatta.
-"Anteeksi, mutta haluaisin nyt takasin sen, mikä kuuluu minulle." Tom tuli taas luokseni ja ojensi kätensä. Aivan niinkuin tumma hahmo unessani...
-"Mistä tiedän, että se on sinun?" kysyin.
-"Kyllä se minun on, anna se nyt tänne." Tom yritti ottaa avainta minulta, mutta suljin sen nyrkkini suojaan.
-"Tämä tuntuu olevan sinulle kovin tärkeä."
-"Onhan se oikeastaan..."
Minä keskeytin hänet:
-"Saat avaimen, jos näytät minulle mihin se kuuluu. Onko asia sovittu?"
Tom katsoi minua kuin hullua.
-"En millään voi, se on salaista. Sinulla ei ole minkäänlaista kunnioitusta toisten ihmisten tavaroita kohtaan..."
-"Jos olisi, niin olisin jo kauan aikaa sitten kertonut löytäneeni tämän avaimen. Alex varmaankin kertoi sinulle."
Tom näytti keksivän jotain.
-"Niin, miksi pidit avaimen, ihan oikeasti?"
-"Jos suoraan sanotaan, niin siinä oli jotain niin outoa... Haluaisin tietää mihin avain kuuluu." kerroin toiveikkaana.
-"Tunsitko avaimessa tosiaan jotain niin outoa?"
Tom kysyi. Minä nyökkäsin ja huomautin sitten nopeasti:
-"Siinä on varmaankin jotain yliluonnollista, vaikket sitä uskoisikaan. Minunkin on vaikea joskun uskoa..."
-"Oletko noita?!" Tom ihmetteli.
Minä naurahdin ja kerroin hänelle, että tottakai uskoin, että maailmassa on paljonkin yliluonnollisia tapauksia. Tom kuunteli ja näytti sitten miettiväiseltä.
-"Oikeastaan, voisinkin ottaa sinut mukaan, jos lupaat, ettet kerro kenellekään tästä."
-"Lupaan!" minä julistin juhlallisesti.
-"Tapaamme tuossa pihalla kymmenen minuutin kuluttua, älä myöhästy!" Tom kiipesi nopeasti ulos ikkunan kautta, ja minä jäin miettimään voisinko luottaa häneen.
Minua väsytti jo, mutta en voinut nukahtaa. Minua vaivasi ulkona paistava täysikuu, se oli suuri ja kirkas ja loisti kalpeaa valoaan suoraan ikkunastani sisälle.
Oli kyllä eräs toinenkin asia, joka vaivasi minua, joka oli vaivannut minua jo viikon. Olin löytänyt metsästä avaimen, pienen ja kultaisen. En vielä tiennyt, mihin se kuului, kenen se oli tai mitään muutakaan.
Olin kysynyt asiasta Alexilta, mutta hän oli vannonut, ettei se ollut hänen tai Jessican. Minä en ollut kertonut avaimesta vielä kenellekään muulle, koska aioin pitää sen. Ei sitä kukaan näyttänyt kaipaavan. Olihan se vähän itsekästä pitää itsellään jotain sellaista, joka on ihan selvästä jonkun kadottama, mutta en vain uskonut kenenkään enää haluavan sitä takaisin.
Pidin avainta kaulassani, ohuessa hopeisessa ketjussa. Siinä oli turvallinen ja sopiva paikka. Kuvittelin joskus itsekseni, että avain oli salaisen kaupungin portin avain, jonne pääsisi vain salaisen avaimen haltija. Sitten nauroin omalle mielikuvitukselleni ainakin tunnin. Varsin surkuhupaisaa...
Tutkin avainta kuun kelmeässä valossa ja vasta silloin huomasin siinä joitain merkkejä. Ohuita kaiverruksia, kirjaimia joita en ymmärtänut ja sanoja joita en pystynyt lukemaan. Tai ehkä ne eivät olleetkaan kirjaimia, vaan merkkejä.
Päätin tutkia niitä tarkemmin aamulla, kun en oikein enää jaksanut kaydä sytyttämässä valoja.
Nukahdin hetken kuluttua, mutta kuva pienestä kiiltävästä avaimesta jäi mieleeni ja näin unta. Olin kuvittelemassani maailmassa, salaisessa ja vain minun omassani, ikiomassa piilopaikassani. Siellä oli korkeita ja vanhoja puita, puhtaita jokia, lintuja. Mutta taivas oli jotenkin oudon näköinen. Kuin sen edessä olisi ollut valtava lasikupoli.
Jokin liikkui takanani, kuulin askeleiden äänet ja raskaan hengityksen. Yhtäkkiä kaikki oli pimeää, pystyin vain näkemään tummia hahmoja joka puolella. Käännyin ympäri ja katsoin silmästä silmään takanani hiipinyttä ihmistä, sillä ihminen hän aivan selvästi oli.
Hahmo kohotti kätensä ja minä kaaduin maahan pelkästä pelosta.
Taisin herätä, sillä minusta alkoi tuntua, että olin hereillä ja omassa turvallisessa huoneessani. Näin vielä kuvajaisen oudosta unestani, sen miten hahmo kumartui ylitseni ja ojensi jälleen kätensä, kuin ottaakseen minulta jotain. Avain! Minun oli suojeltava sitä.
Heilautin kättäni nopeasti ja se osui johonkin. Kuulin oman ääneni kiljaisevan, vai olinko se sittenkään minä.
Avasin silmäni ja yritin totuttaa ne pimeyteen. Nousin istumaan ja edessäni seisoi ihmettyneen näköinen tummahiuksinen poika.
-"Tom?"
-"En yrittänyt varastaa mitään, mikä ei kkuluisi minulle..."
Olin salamana mukana juonessa:
-"Onko tämä avain sinun?"
Tom näytti vaivaantuneelta, kun nostin avaimen hänen nähtävilleen.
-"Olisit sinä sen saanut, mutta jos se ei kerran ole sinun."
-"On se..." Tom katsoi avainta hetkisen, mutta kääntyi sitten ja meni seisomaan ikkunani vierelle.
-"Minkä ihmeen takia sinä hiiviskelet täällä keskellä yötä!" minä aloin olla hieman ärtynyt, kun uneni olivat katkenneet varoittamatta.
-"Anteeksi, mutta haluaisin nyt takasin sen, mikä kuuluu minulle." Tom tuli taas luokseni ja ojensi kätensä. Aivan niinkuin tumma hahmo unessani...
-"Mistä tiedän, että se on sinun?" kysyin.
-"Kyllä se minun on, anna se nyt tänne." Tom yritti ottaa avainta minulta, mutta suljin sen nyrkkini suojaan.
-"Tämä tuntuu olevan sinulle kovin tärkeä."
-"Onhan se oikeastaan..."
Minä keskeytin hänet:
-"Saat avaimen, jos näytät minulle mihin se kuuluu. Onko asia sovittu?"
Tom katsoi minua kuin hullua.
-"En millään voi, se on salaista. Sinulla ei ole minkäänlaista kunnioitusta toisten ihmisten tavaroita kohtaan..."
-"Jos olisi, niin olisin jo kauan aikaa sitten kertonut löytäneeni tämän avaimen. Alex varmaankin kertoi sinulle."
Tom näytti keksivän jotain.
-"Niin, miksi pidit avaimen, ihan oikeasti?"
-"Jos suoraan sanotaan, niin siinä oli jotain niin outoa... Haluaisin tietää mihin avain kuuluu." kerroin toiveikkaana.
-"Tunsitko avaimessa tosiaan jotain niin outoa?"
Tom kysyi. Minä nyökkäsin ja huomautin sitten nopeasti:
-"Siinä on varmaankin jotain yliluonnollista, vaikket sitä uskoisikaan. Minunkin on vaikea joskun uskoa..."
-"Oletko noita?!" Tom ihmetteli.
Minä naurahdin ja kerroin hänelle, että tottakai uskoin, että maailmassa on paljonkin yliluonnollisia tapauksia. Tom kuunteli ja näytti sitten miettiväiseltä.
-"Oikeastaan, voisinkin ottaa sinut mukaan, jos lupaat, ettet kerro kenellekään tästä."
-"Lupaan!" minä julistin juhlallisesti.
-"Tapaamme tuossa pihalla kymmenen minuutin kuluttua, älä myöhästy!" Tom kiipesi nopeasti ulos ikkunan kautta, ja minä jäin miettimään voisinko luottaa häneen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sulla on tosi hyvä tarina ja tee siihen jatkoa. Mut mitä tykkäät tosta mörölöllin kirjottamasta jutusta? Sano ihan suoraan mun mielestä se oli... Tai en nyt tiiä? Tiiäksä kuka sen on kirjottanu?
Joo, no voishan tätä jatkaa... Yritän nyt kirjottaa joskun verran, mitä nyt ehin... =) En tiiä kuka on kirjottanu ton jutun, josta kysyit. Mutta lauseet ainakin oli vähän liian lyhyitä, tarina sinänsä oli ihan kiva luulisin... =)