Kerrompa tässä oman tarinani. Olen itse suuresta perheestä. Meitä lapsia (siis nyt jo aikuisia) on yhteensä 8. Emme ole lestadiolaisia. Aikoinaan äiti vain oli päättänyt että lapsia saa tulla jos niitä on tullakseen.
Asuimme maalla, pienessä maalaistalossa. Se elanto mitä maanviljelyksellä hankittiin, meni sen saman maatilan pyörittämiseen, kun ei siis maita ja mantuja ollut "kartano-tyyliin" ei siellä rikastumaan päästy. Pyykki pestiin käsin (ja lehmien lypsy) minun lapsuusaikanani, pesukone (ja lypsykone) tuli vasta paljon paljon myöhemmin kun oli jo suurin osa porukkaa kotoa pois muuttanut. Samoin oli ulkohuussi ja ulkosauna, vesijohdotkin vedettiin ja sisäsauna rakennettiin vasta sitten kun olin jo teini-ikäinen.
Työtä tehtiin yhdessä, kyllä siinä tutuksi tuli peruna- ja kasvimaat, heinähommat yms. navetanpesusta isän apuna piikkilanka-aitojen tekoon. Mutta kylläpä opittiin kaikki työtä tekemään. Ei paljon maattu nurmikolla aurinkoa ottamassa kesäisin tai telkkaria tuijottamassa iltaisin. Talvellakin jos ei muuta niin mäkeä laskettiin iltamyöhälle kun vanhemmat oli navettahommissa.
Itse sain ensimmäiset rahani tienattua jo alle rippikouluikäisenä naapurin "jurttipeltoa" kitkiessä. Ja muistan vieläkin sen tunteen kun sain hienot uudet farkut ostettua niillä itse tienaamillani rahoilla ja sen ylpeyden tunteen että olen ihan itse ansainnut! Ei meillä koskaan ollut varaa mihinkään viikkorahaan. Joskus sai muutaman kolikon karkin ostoa varten.
Tilaa meillä ei ollut, vain tupa-keittiö ja kaksi kammaria, vaan hyvin siellä mahduttiin. Siis eipä ollut kellään tietoa mistään omasta huoneesta... kesät nukuttiin aitassa.
Hyvin vaatimattomissa oloissa olimme, mutta aina oli lämmintä päällä, leipää kaapissa ja pullaakin, nekin itse tehtyjä.
Tietysti joskus oli mielessä pieni "kateus" koulukavereiden hienoille uusille suksille, vaatteille, yms. Itse kun joutui niillä "puhkikäytetyillä" vanhoilla suksilla hiihtämään ja jonkun uuden vaatteen sai pari kertaa vuodessa koulun kevät- ja joulujuhlaan. Nyt olen itse työssä ja tienaamme miehemme kanssa kohtalaisesti, on varaa käydä joskus ulkona syömässä, on varaa hankkia kahdelle lapsellemme uudet sukset ja on sitä sun tätä, matkusteltukin on... Yritän kuitenkin kasvattaa omat lapsemme niin että hekin oppisivat arvostamaan muutakin kuin maallista mammonaa... Nyt ovat vielä aika pieniä, mutta kunhan kasvavat on minulla heille paljon kerrottavaa omasta lapsuus-ajastani.
Olen todella ylpeä siitä että olen saanut kasvaa suurperheessä, vaikkakin hyvin vaatimattomissa oloissa. Ainakin olemme kaikki hyvin empaattisia ja toiset huomioon ottavia ihmisiä, tulemme kaikki toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa, enkä koskaa ole minkäänlaista kateutta kenenkään väleissä havainnut!
On hienoa kun kaikki tapaamme perheinemme ja olemme yhdessä, sitä tunnetta sydämessä ei voi mikään hienoin ja kalleinkaan tavara tms. ikinä korvata!
Harmi vain että itsellä ikää alkaa olla niin paljon ettei ehkä omalla kohdalla suurperheen "hankkiminen" ole kovin todennäköistä ja mahdollista enää.
Asuimme maalla, pienessä maalaistalossa. Se elanto mitä maanviljelyksellä hankittiin, meni sen saman maatilan pyörittämiseen, kun ei siis maita ja mantuja ollut "kartano-tyyliin" ei siellä rikastumaan päästy. Pyykki pestiin käsin (ja lehmien lypsy) minun lapsuusaikanani, pesukone (ja lypsykone) tuli vasta paljon paljon myöhemmin kun oli jo suurin osa porukkaa kotoa pois muuttanut. Samoin oli ulkohuussi ja ulkosauna, vesijohdotkin vedettiin ja sisäsauna rakennettiin vasta sitten kun olin jo teini-ikäinen.
Työtä tehtiin yhdessä, kyllä siinä tutuksi tuli peruna- ja kasvimaat, heinähommat yms. navetanpesusta isän apuna piikkilanka-aitojen tekoon. Mutta kylläpä opittiin kaikki työtä tekemään. Ei paljon maattu nurmikolla aurinkoa ottamassa kesäisin tai telkkaria tuijottamassa iltaisin. Talvellakin jos ei muuta niin mäkeä laskettiin iltamyöhälle kun vanhemmat oli navettahommissa.
Itse sain ensimmäiset rahani tienattua jo alle rippikouluikäisenä naapurin "jurttipeltoa" kitkiessä. Ja muistan vieläkin sen tunteen kun sain hienot uudet farkut ostettua niillä itse tienaamillani rahoilla ja sen ylpeyden tunteen että olen ihan itse ansainnut! Ei meillä koskaan ollut varaa mihinkään viikkorahaan. Joskus sai muutaman kolikon karkin ostoa varten.
Tilaa meillä ei ollut, vain tupa-keittiö ja kaksi kammaria, vaan hyvin siellä mahduttiin. Siis eipä ollut kellään tietoa mistään omasta huoneesta... kesät nukuttiin aitassa.
Hyvin vaatimattomissa oloissa olimme, mutta aina oli lämmintä päällä, leipää kaapissa ja pullaakin, nekin itse tehtyjä.
Tietysti joskus oli mielessä pieni "kateus" koulukavereiden hienoille uusille suksille, vaatteille, yms. Itse kun joutui niillä "puhkikäytetyillä" vanhoilla suksilla hiihtämään ja jonkun uuden vaatteen sai pari kertaa vuodessa koulun kevät- ja joulujuhlaan. Nyt olen itse työssä ja tienaamme miehemme kanssa kohtalaisesti, on varaa käydä joskus ulkona syömässä, on varaa hankkia kahdelle lapsellemme uudet sukset ja on sitä sun tätä, matkusteltukin on... Yritän kuitenkin kasvattaa omat lapsemme niin että hekin oppisivat arvostamaan muutakin kuin maallista mammonaa... Nyt ovat vielä aika pieniä, mutta kunhan kasvavat on minulla heille paljon kerrottavaa omasta lapsuus-ajastani.
Olen todella ylpeä siitä että olen saanut kasvaa suurperheessä, vaikkakin hyvin vaatimattomissa oloissa. Ainakin olemme kaikki hyvin empaattisia ja toiset huomioon ottavia ihmisiä, tulemme kaikki toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa, enkä koskaa ole minkäänlaista kateutta kenenkään väleissä havainnut!
On hienoa kun kaikki tapaamme perheinemme ja olemme yhdessä, sitä tunnetta sydämessä ei voi mikään hienoin ja kalleinkaan tavara tms. ikinä korvata!
Harmi vain että itsellä ikää alkaa olla niin paljon ettei ehkä omalla kohdalla suurperheen "hankkiminen" ole kovin todennäköistä ja mahdollista enää.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olipa mukava lukea sinun kirjoituksesi.Siinä saamme me nykyajan suurperheiden äiditkin kannustusta ja ennenkaikkea hyväksyntää.Me olemme joskus aivan kuin jotain pahantekijöitä,kun olemme saaneet lapsia enempi kuin 3 tai 4.
elämäänsä tyytyväisen äidin kertomus!Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi!Itsellänikin oli neljä sisarusta,eli kai sekin suurperheen kriteerit täyttää.Itse olen kotoisin pienestä,silloisesta kauppalasta,nykyisestä kaupungista ja meilläkin kotitöitä tehtiin ja ensimmäiset tienestit tulivat mansikankeruusta 15-vuotiaana,ja sen jälkeen sitä oltiinkin usea kesä mansikkapuuhissa,ei "auttanut" muu kun äiti oli kotona ja isä paljon poissa kotoa.Mutta mukava lapsuus ja nuoruus oli,ja rahan käyttöäkin oppi.
Meikäläinen nauttii siitä, että on vain yksi lapsi. Tulevaisuudessa ehkä kaksi,muttei enempää. Itse olen ainoa lapsi enkä ole koskaan siitä kärsinyt, ystäviä on riittänyt.
Tälle lapselle saan antaa jakamattoman huomioni. Päivät yhdessä ovat rentoa yhdessäoloa, kotihommat kerkeää tekemään sitten kun iskä tulee kotiin. Jo nyt suunnittelemme kunhan poika vähän kasvaa mihin lähdemme matkoille. Poika on helppo ottaa mukaan kaupungille, kerhoihin yms.On mukava kun on omaa aikaa ja pojan voi huoletta jättää myös isän hoitoon, jos haluaa lähteä yksin käymään jossain.
Työelämäkin kutsuu sitten aikanaan. Olen käynyt aika pitkän koulutuksen ja nautin työssäolosta. En voisi kuvitella olevani kotona montaa vuotta yhteen putkeen. Mutta jokainen tyylillään, meillä on hyvin näin :)
Ei se että on suurperheellinen tarkoita sitä, etteikö voisi olla työelämässä ja pitäisi jäädä moneksi vuodeksi kotiin. Minulla on viisi lasta joista vanhin 11 v ja nuorin 1,5 v. Jokaisen lapsen jälkeen olen ollut välillä työelämässä ja viime syksynä palasin taas nuorimmaisen jälkeen työhön josta tykkään suunnattomasti ja nuorimmat lapset on perhepäivähoidossa. Mutta jokainenhan tekee nääkin asiat omalla tyylillään. Meillä homma toimii näin ja kaikki on tyytyväisiä.
Minäkin olen suurperheestä, mutta en voi sanoa kuin että oli aika kurjaa kun ei aina ollut edes leipää kun kerjäämällä. Säälin suuresti omaa äitiäni.En toivo kenellekkään samaa kohtaloa. Töitä kyllä tehtiin heti kun kynnelle kykenimme.Kaikki sinun kertomuksessa liian tuttua. Parempaa lapsuutta kaikille toivoisin.
Eli minulla on 5 aivan ihanaa lasta!!!vanhin kohta 18,16,13,10 ja nuorin kohta7.
Jo lapsena olin kertonut isomummolleni,että haluan viisi lasta ja opiskelen sairaanhoitajaksi.Niin vain saimme ensin 4 lasta ja hain kouluun olinhan hoitanut lapsemme kotona siihen saakka päätin ,että ammatti täytyy hankkia, opiskelu ajan loppusuoralla huomasin ,että vielä meille suodaan pieni ihme, vauva syntyi kesälomalla ja ei ku pienokainen mukaan kouluun.Sain rehtorilta ja luokkatovereitana luvan siihen.
Kyllä se rankkaa oli, mutta suomalaisella sisulla mennään vaikka läpi harmaan kiven.
Valmistuin hoitajaksi ja elämä on nyt jälkeen päin vähän riepotellut, ex mieheni valitsi ennemmin viinan kuin olisi ollut perheen parissa.
Jotenkin vain voimaa saa jaksaa eteenpäin.Ja miksei saisi,tottelevaiset ja hyvin menestyneet lapset yllättävät minut monen monta kertaa päivässä.
Viel vanhemmatkin pojat ottavat minua kaulasta kiinni ja sanovat ,että kyllä meidän äiti on maailman ihanin ja rakkain, heidän kaveritkin viihtyvät meillä ihmeen hyvin, joskus kuulen kommentteja "Oispa meidänkin äiti tuollainen..."
leivomme, leikimme, harrastamme yhdessä todella paljon.
RAKASTAN jokaista lastani aivan mielettömän paljon ja päivääkään en ole katunut, että halusin viisi lasta ja ammatikseni hoitajan. Odottelen mummoksi tuloa...sitten varmaan lullaan piloille pienokaiset.
Oikein ihanaa kevättä teille kaikille ;)))
olen viiden lapsen yh-äiti. Lapseni ovat 16,15, 13, 11 ja 8. Elämä lapsikatraan kanssa on ollut pelkästään antoisaa ja rikasta, yksikään päivä ei ole tyhjä tai tylsä. Myös meillä viina vei lasten isän jo vuosia sitten. Aluksi vain asuimme erillämme, jotta lasten ei tarvitsisi nähdä isäänsä humalassa, mutta pikkuhiljaa etäisyys kasvoi kaikissa merkityksissä. Nyt lasteni isä on kuollut. Lasten ollessa pieniä, mietin joskus miten tämän porukan kanssa selviää murrosiässä... mutta ihan hienostihan se käy.Isossa perheessä lapset oppivat huomioimaan muutakin kuin omat tarpeensa, eikä meidän ole tarvinnut koskaan riidellä mistään. Perheneuvottelut ja sopimukset toimivat ja nykyään meillä asustaa erinomaisen fiksuja nuoria, joista voin olla joka päivä ylpeä. Lasteni ystävillä on aina vapaa pääsy meille ja kyllä heitä pyöriikin kotonamme kiitettävä määrä. Moni ystävistä tulee meille "turvaan" kun kotona on paha olla. Yhteisellä sopimuksella sitten ilmoittelemme vanhemmilleen missä nuori on ja aina on päästy sopimikseen siitä, että saa jäädä "vetämään henkeä". Pari perunaa lisää yhteiseen kattilaan ei talouttamme kaada, vaikka raha onkin tiukassa. Lpasiani en kuormita taloudellisilla huolilla, mutta kyllä he ymmärtävät, ettei meidän perheen käyttövarat salli etelänmatkailua tai muutenkaan ihan kaikkea sitä, mitä kavereilla on. Emme kuitenkaan mielestäni elä puutteessa tai köyhyydessä - teemme vain arkielämässämme valintoja, jotka ovat ehkä toisia kuin niissä perheissä, joissa rahaa on enemmän käytössä. Lasten isän kuoltua elatustuen minimin korvasi puoliorvon eläke, joka on suuruudeltaan lähes täsmälleen sama, joten ei rahaa koskaan kuun lopussa ole laskuihin, mutta aina on kuitenkin jotaenkin selvitty. Minä olen onnellinen näiden lasteni kanssa ja uskon, että lapsetkin ovat onnellisia sisaristaan. Joskus leikimme tulevaisuusvisiolla siitä, kuinka koko jengi puolisoineen ja lapsineen kokoontuu 20 vuoden päästä... kuinka monta tuolia tarvitaan pöydän ympärille silloin....
Suuresta perheestä on iloa kaikille, myös isovanhemmille, naapureille ja ystäville...Enkä minä koe lopuneeni mistään - paitsi siivouksesta, sen hoitavat lapset kukin vuorollaan :))
Olen yhden lapsen äiti. Juuri ja juuri tulemme toimeen surkean pienellä palkallani ja saamme pienen aravavuokra-asunnon vuokran maksetuksi. Mitään ylimääräistä ei osteta, vaatteet kirpputorilta, kaikki tehdään itse, ostetaan "vanhentunut päiväys"-ruokia jne... Jos lapsia olisi kaksi, kuolisimme joko nälkään tai heittäytyisimme yhteiskunnan eläteiksi.
Olen ylpeä siitä, että olen saanut meidät kaksi elätetyiksi edes tähän asti.
Suomi kylvää rahaa meille lapsiperheille. Minä en ainakaan mene vielä kymmeneen vuoteen töihin. Teen lapsia lisää, niin tuet riittää eteenkin päin. Enkä muuten oo minäkään lesta.
Jos on kymmenen vuotta pois työelämästä, voi paluu sinne olla aika takkuista. Kaikki ehtii muuttua siinä ajassa eikä työantaja välttämättä katso pitkää kotiäidin uraa ainakaan plussaksi. Riippuu tietenkin mihin hommaan on menossa.
Eli jos tukien takia olet kotona, suosittelisin jatkamaan sitä vielä 10 vuoden kuluttuakin. Varmasti saat siten enemmän tuloja kuin vessoja siivoamalla. Kirjoituksestasi päätellen sinun älykkyysosamäärä ei taida paljon muuhun riittääkään. Lykkyä pyttyyn.
Luin kirjoituksesi ja tuli oikein semmonen olo, että ihanaa täälä suomen maassa on muitakin suurperheitä (muitakin kuin lestadiolaisia). Joka kerta kun näen suurperheen, nostan hattua.:) Monet solvaavat ja halveksuvat isoja perheitä, mutta todellisuudessa nehän on tämän maan rikkaus.. harvassa muussa maassa on näin paljon suurperheitä kuin suomessa.:) Niinkuin kerroit että sisarruksillasi on hyvä yhteys toisiin sisarruksiin, niin sehän on rikkaus (monilla ei sellaista rikkautta ole), ei tarvi olla yksin.. voi välillä vaihtaa ajatuksia muidenkin (jos ei ole ystäviä, onne ne läheiset sisarrukset) kanssa. Itse olen huomannut, että sellaiset ihmiset jotka on kasvanut isoissa perheissä on sosiaalisia ja hyväksyvät paljon erilaisia ihmisiä, niilä on laajat ystäväverkot ja muutenkin niiten elämä on niin valoisaa, kun saavat jakaa ajatuksiaan niiden lapsuudesta jo läheisten ihmisten kanssa.:) Toivotan kaikille joilla on isoperhe tai on kasvanut isossa perheessä onnea.:) Kiitos kirjoituksestasi!:)
En ymmärrä sitä,että valitetaan kun on tiukkaa.miksi ihmeessä pitää hankkia sit paljon lapsia? minulla ei ole mitään lapsia vastaan,mutta kyllä toimeentulon pitää olla sellanen et on varaa hoitaa muksut& ei aina valiteta tilan ahtautta. ku ihan hyvin sitä voi harrastaa seksii ilman lapsen saanti ajattelua...
Ei ole mitään järkeä hankkia suurta lapsilaumaa jos taloudellisia edellytyksiä siihen ei ole. Lapsuus kuuluu lapsille, ei mikään orjatyö pelloilla heti kun kävelemään kykenee!
Ja taloudellinen tilannehan ei voi koskaan missään tilanteessa muuttua ainakaan huonompaan suuntaan, vai?