on pelottavaa.
Ei se, että tulee ryppyjä ja tavanomaisia sairauksia eikä se että ymmärrys laajenee, tulee elämänkokeusta ja ehkä näkemystäkin.
Pelottavaa on se, että tulee sellaisia sairauksia, että ei tiedä kumpi on pahempi: sekö, että ruumis rappeutuu ja aivot on kirkkaat tai sekö, että ruumis on hyvässä kunnossa mutta aivot rappeutuvat.
Ei se, että tulee ryppyjä ja tavanomaisia sairauksia eikä se että ymmärrys laajenee, tulee elämänkokeusta ja ehkä näkemystäkin.
Pelottavaa on se, että tulee sellaisia sairauksia, että ei tiedä kumpi on pahempi: sekö, että ruumis rappeutuu ja aivot on kirkkaat tai sekö, että ruumis on hyvässä kunnossa mutta aivot rappeutuvat.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minusta tuntuu,että ajatteluelimen älyllinen säteily ja kroppa ovat kytketyt toisiinsa ikäänkuin talutusfleksillä,välimatka vaihtelee koko ajan,mutta matka ja suunta on kummallakin sama.
minäkin rappeudun,
mutta viestini lähti siitä, että kun läheinen ihminen rappeutuu henkisesti ja koko hänen persoonansa muuttuu ... se on pelottavaa.
siitä on lopulta kyse
Tännehän on pakko syntyä tilaa uusille sukupolville, se on elämän laki. Me, jotka olemme panoksemme lajimme säilymiselle antaneet, voimme aikanaan väistyä.
Tuo asettamasi kysymys, kumpi olisi tärkeämpi, aivot vai ruumis, on varsin mielenkiintoinen. Useinhan kysytään, että jos olisi pakko luopua yhdestä aistista, kummasta luopuisi mieluummin, näöstä vai kuulosta. Jos siihen lisätään vielä kaksi muuta, henkinen vireys ja liikuntakyky, ja niistä saisi vain kaksi pitää, minä ainakin valitsisin henkisen vireyden ja näön.
Jos rappeutuva ruumis käy liian kiusalliseksi, henkisesti vireä ihminen voi tehdä ratkaisunsa siitä, milloin on oikea aika poistua näyttämöltä. Valitettavasti vain tekopyhä yhteiskuntamme tekee kaiken voitavansa riistääkseen ihmiseltä oikeuden päättää vakain tuumin ja harkiten oman elämänsä pituudesta.
Vai olisiko itsemurhayritys todella niin vakava rikos, että siitä tulisi säätää kuolemanrangaistus?
olen ja kannatan Eutanasiaa.Olen valmis heti kirjoittamaan paperit kun se sallitaan Suomessa. Jo nyt mulla on hoitotestamentti joka kieltää kaikki koneen avulla hengissä pitämisen.Se on vaan toinen juttu kun niitä ei noudateta.Todella törkeää.
Muutosta ei tule, ellei asiasta puhuta ja kirjoiteta kylliksi. Se pitäisi ottaa jatkuvasti esille, eri yhteyksissä.
Jouduin suoranaisesti asian kanssa tekemisiin vaimon kuollessa. Sydän saatiin käyntiin sen oltua pysähdyksissä jo tovin. Aivokäyrää ei kuitenkaan syntynyt, eikä ollut mitään ongelmia sen suhteen, että letkut irrotettiin, kun oli odotettu vuorokauden verran. Silloin olivat lääketieteelliset perusteetkin sydämen ja keuhkojen toiminnan keinotekoisen ylläpitämisen kannalta hävinneet olemattomiin.
On se hoitotestamenttikin joka tapauksessa hyvä tehdä. Varmasti helpottaa asiaa omaisten kannalta.
Väitti kyllä sairaanhoitaja, jonka kanssa keskustelin, että ei nykyisin kipulääkityksestä pihtailla sillä perusteella, että se lyhentäisi mahdollisesti potilaan elämää - pikemminkin päinvastoin.
Oikeastaan sitä tarvitaan sekä henkistä että fyysistä kuntoa, että tästä elämästä voisi nauttia. Tiedämmehän joka tapauksessa, että käytettävissä oleva aika on rajallinen - muutama vuosikaan sinne tänne ei enää varttuneella iällä merkitse mitään, kun kaikki näkemisen arvoinen on jo nähty.
oikeassa osasitkaan olla. Minä elän täysillä joka ikisen päivän ja kehtaan vielä olla onnellinen.
Moni ihminen sanoo, että kuolisimpa pois, kun on kipuja ja vaikeuksia. Mutta todella sinä hetkenä, jolloin kuolema on lähellä monelle tulee paniikki, haluan elää. Näin on. Ei ole ihme, että hoitohenkilöstö haluaa kaikilla mahdollisilla tavoilla ylläpitää elämää. Kaikkihan voi olla toisena päivänä jo muuttunut, mistä kukaan tietää sitä oikeesti.
Minä henkilökohtaisesti teen heti tällä viikolla hoitotestamentin. Onkohan siihen olemassa jo lomake ja missä sitä säilytetään, vaitetaanko se myös tiedostoihin??
Enpä tiedä, että valmista lomaketta olisi, ehkä jokainen haluaa hieman eri tavoin määrittää sen vaiheen, missä haluaa hoidon lopetettavaksi. Hoitotestamenttiahan ei missään tapauksessa panna toimeen, jos asianomaisella itsellään on taju tallella - se tehdään siis äärimmäistapauksia varten, kun ihminen olisi vain koneisiin kytketty "vihannes".
Mielestäni hoitotestamentti pitäisi todistaa samalla tavoin kuin testamentti, ts. kaksi jäävitöntä henkilöä, jotka todistavat asianomaisen olevan täysissä sielun voimissa paperin allekirjoittaessaan ja jotka myös tietävät, mistä paperissa on kysymys.
Antaisin hoitotestamentin joko luotettavan omaisen tai muun hyvän ystävän haltuun, siis sellaiselle henkilölle, jonka kanssa on asiasta myös puhuttu ja joka on mieluiten samalla kannallakin.
Minä ainakin kirjoitin sen käsin jossa varsin selvästi kerroin mitä minulle ei ainakaan saa tehdä. Todistajina on hyvät ystävät ja siitä on myös kopiot todistajilla ja lapsilla. Lasteni kanssa olen keskustellut asiat valmiiksi ja he tietävät että olen tosissani.
kyllä on vaikeata seurata vierestä kun ymmärrys vaipuu esim. dementian syövereihin ja ruumis menee hyvää vauhtia perässä. Varsinkin kun kirkkaita hetkiäkin vielä tulee ja itse itkusilmin vaikeroi omaa kurjuuttaan. Eikä pääse pois. Elämäksi sitä ei voi sanoa, vaikka joku sinua pompottaa näkymättömien lankojen varassa. Kuin marionettia.
Omaisellani tällainen tila kesti noin kymmenen vuotta ja se oli koko perheen sairaus. Ennen niin liikkuva Isäni kärsi kun ei saanut enää ajaa autoa eikä polkupyörä pysynyt tiellä eikä viimeisillään osannut kunnolla kävelläkään. Muistan aina ne kirkkaat itkuiset hetket.......
Itse en kauan pystyisi kitumaan enkä aio sitä tehdäkään. Joku kriteeri pitää elämällä olla, olkoon se normaalius.
Seuraan "vierestä" vanhenevia. 90% heistä on suurelta osalta onnellisia. Vaikeinta on kun tietää muistin heikkenevän ja kärsii siitä. Haluaisi asua kuten ennen, mutta kunto ei salli. Ei pysty huolehtimaan itsestään. Laitoksessa se riippuu osaston henkilökunnastakin miten he viihtyvät. Toivottavasti on muutakin ajateltavaa kuin oma "surkeutensa" Onneksi siinä asiassa voi miedoilla mieliala lääkkeilläkin antaa apua.
Uskoisin että monet lääkkeet vanhuksilla vaikuttaa peroonallisuuden tms. muutoksiin.Mutta kun on pakko syödä monien sairauksien takia niitä.
Usein itku tulee aluksi, kun omaiset lähtee, ikävä unohtuu usein muutamassa minutissa. Mutta minusta dementikot ovat(jos sallitte sanoa) ihania, välittömiä, luottavaisia jne.
Usein vapaillakin tulee joku heistä ajatuksiin. En vaihtaisi alaa.
terveisistä sieltä työn puolelta. Monesti miettii oman äidin sairastuttua, että miten hän silloin voi kun ei itse ole paikalla. Samoin on onnetonta se, ettei hän enää tunne = tietää vielä, että on tuttu, muttei muista kuka. Ja vielä se, että tauti vain edistyy...
On helpottavaa tietää, että yleisesti ottaen dementikot ovat onnellisia.
Elämä on eräänlaista arpapeliä. Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ainoa varma asia on, että ikää tulee koko ajan lisää. Ne joiden kohdalle on sattunut läheisen henkilön sairastuminen, kokevat sen koskettavuuden.Meidän pitäisi kuitenkin pystyä nauttimaan elämästä täysillä niin kauan kuin siihen on mahdollisuus. Tatjaana, pysähdyin Sinun viimeiseen lauseeseesi ja luin sen kahteen kertaan. Ethän tarkoita sitä, ethän?
minunkin osalta tämä hitaasti etenevän läheisen taudin aiheuttama masennuskausi kesti taas vain kaksi viikkoa ja osin kestustelukin tällä palstalla palautti luottamuksen hyviinkiin aikoihin vielä tulevaisuudessa. Jos niitä ei ole niin sillehän ei sitten pysty mitään tekemään - miksi surra?
Siis taas täysin purjein ja hullutellen - kerranhan vain....
Meissä jokaisessa on pimeä puolemme ja minulla se ilmaantuu kun muistelen Rakasta Isääni jota vieläkin ikävöin valtavasti :´(
Muutoin kyllä olen iloinen ja pirtsakka enkä välttämättä edes sen "normaaliuden" kannalla. Se lause tarkoitti vain sitä hetkeä jolloin kaikki raajat ei ehkä pelaa eikä pysty liikkumaan "normaalisti" tai jotain muuta yhtä maatakaatavaa tilannetta joskus sitten hamassa vanhuudessa noin sadan ikävuoden tuollapuolen ;-D
Jos ei matossa tummia raitoja ois ei ne kirkkaatkaan niin kirkkaita ois...
Dementia on hyvin vaikea asia omaisille. Isäni oli kuollut ja äitini oli jo sitä ennen saatu hyvään dementikkojen hoitokotiin. Kävimme katsomassa äitiä hautajaisten jälkeen. Hän oli tavattoman iloinen, kun hänellä oli "vieraita". Mutta ei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, keitä me olimme. Minä totesin, että tuo, ulkonaisesti kyllä vanhaa äitiäni muistuttava olento, ei ollut enää äitini. Hänen sisäisen olemuksensa, hänen sielunsa, tilalla oli jotakin muuta. Hän oli kuin kuka tahansa vanhus, hieman höperö - mutta ei enää äitini. Sillä äitini tunsi minut.
En käynyt häntä tämän jälkeen katsomassa. Hän oli minulle vieras olento. Minun äitini oli kuollut silloin kun hän ei enää omia lapsiaan tunnistanut. Hän oli vain elävä ruumis.
Olen iloinen, että hän vapautui kohtalostaan kohtuullisen ajan kuluessa. Tietenkin hautasimme hänet hyviä tapoja noudattaen. Mutta tosiasiassa hän oli meiltä lapsilta kuollut jo paljon aikaisemmin.
Olen itse jo kyllin vanha uskaltaakseni sanoa aivan sinun tavallasi, että kun kaikki raajat eivät enää pelaa ja kun järjen kirkkaus pakenee, olen valmis täältä poistumaan, ja vain rukoilen, että minua siinä asiassa autettaisiin.
Älkääkä häjypojat pirulauta laskeko leikkiä näistä asiosta.
vaikeaa se Isän tapaaminen viimeisessä vaiheessa sairaala-ympäristössä oli minullekin. Kuitenkin sattui vain muutaman kerran koko vuosia kestäneen sairauden aikana ettei Hän muistanut minua. Pitäähän nyt joka perheessä olla rekkakuski, sanoi Isä. Ei hän muita niin hyvin tunnistanut, paitsi Äidin. Jotenkin tunsin silloinkin itseni etuoikeutetuksi niinkuin koko lapsuuteni ollessani Isän tyttö. Ehkä siksi Hän oli minulle niin elävä koko sairautensa ajan.
Eikä ainakaan minun ole tarkoitus laskea leikkiä, mutta pitäähän asioista voida puhua. Vaikka olenkin tällaanen häjyflikka.
Tunnut olevan ihan kiva flikka.
Vaan valitettavasti taidat olla varattu.
Moi taas! Se näissä kirjoituksissa on, että joutuu lyhyesti sanomaan haluamansa, ettei siitä tulisi liian pitkä. Lisäyksesi oli varsin vaikuttavaa luettavaa. Voiko sitä enään paremmin sanoa. Siitä tulevaisuudesta: Kyllä tavoitteena pitää olla 100-vuoden paremmalle puolelle. Oli kiva, kun kirjoitit. Aurinkokin paistoi tänään tavallista kirkkaammin, eikä se meinannut malttaa laskea vielä illallakaan. -Raitoja katsellen...
en ole vaan ihan neitinä olen elellyt jo 41 vuotta ;-D Kerran kokeeksi rengastettu, mutta asiat kun pitkistyy niin ne mutkistuu ja tulin tulokseen ettei minua kukaan selvin päin kestä ;-D No se siitä.
Omat tuuleni ne on minullakin, mutta metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan ja mikäs kivassa porukassa on ollessa :-)
on tainnut käydä että päivä on tosiaankin pidentynyt ;-D tai sitten on meillä muuten vaan Kevättä Rinnoissa vai kuinka sitä sanotaan.
Kuumeet on tulleet ja menneet ja aurinko jollottaa pian yötä päivää niin ettei matoista erota raitojen väriä eikä toisaalta ehdi niitä kummemmin erittelemäänkään. Seuraavan 60-vuotisjakson suunnitelmat alkaa hahmottua, sirkuksessa varmaan Kilroyn ja Harmaa-ohimoisen Herran kanssa chattaillaan vielä vuosikymmeniä ;-D Ja muutenkin pidetään sirkusta yllä. Tavoitteena yli sata vuotta omin jaloin ja kirkkain mielin :-)
Ihania aurinkoisia päiviä teille molemmille ja kaikille kanssamatkustajille ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤