Tuntuu kuin olisin "palannut kotiin" tai löytänyt/muistanut.(anteeksi jo valmiiksi huonosta kieliasusta, tästä on niin hankala puhua sanoilla) Olen aina uskonut, ja kun luin wiccalaisuudesta, aloin itkemään onnellisena koska tuntui kuin olisin löytänyt sen ,mitä olen etsinyt. En ole kääntynyt mihinkään, tuntuu että olen aina ollut wicca, mutta en ole tiennyt nimeä sille ja nyt mieleni on vallannut ihana rakkauden, yhteenkuuluvuuden ja onnellisuuden tunne. En oikein osaa selittää sitä. Tuntuu että olen tarkoitettu ja syntynyt tähän. Mutta miten saan kerrottua perheelleni, olen jo sanonut onnellisena, pöperänyt jotain että löysin itseni ja tajusin miksi uskoani sanotaan, mihin uskon. Mutta pelkään että he luulevat minun kääntyneen, muuttuneen, että olen "joku hullu noita", joka on hörähtänyt hokkuspokkustouhuun, kun noita surullisia stereotypioita ja väärinkäsityksiä wiccalaisuudesta näyttää olevan liikenteessä, pelkään myös että tämän käsitetään olevan jotain ohimenevää ja joku vaihe, mutta olen aina ollut tällainen. Onko muilla jotain neuvoja ja kokemuksia miten läheiset ovat suhtautuneet? Haluaisin kovasti kuulla.
Tarvitsen neuvoja
Elämä on nyt
3609
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei sitä tarvitse kenellekään mielestäni kertoa
Pelkosi on aiheellinen. Kaikki ihmiset eivät ymmärrä ja sen takia kaikille ei kannata vakaumustaan kertoa. Itsekin olen pilkkaa kokenut. Ja siksi en ole kaikille kertonut. Mutta olen asennoitunut niin, että olen aikuinen ihminen ja saan uskoa niinkuin itse haluan. Ja mitäpä se muille kuuluu. En minäkään puutu muiden uskomisiin, tai pilkkaa muiden uskomuksia.
kun jonkun tarina voi kuullostaa noinkin suoraan kuin omasta elämästä, itsellä kävi ihan samoin jo monta vuotta sitten.
Sanoisin, että uudemman sukupolven ihmiset eli nyt alle 30-vuotiaat, jotka ovat eläneet nuoruuttaan wiccan nousun aikana, eivät välttämättä ota vakavasti sinua, jos heille uskonnostasi kerrot, mutta toisin kuin vanhempi sukupolvi, vaikka he pilkkaavat tai vähättelevät, se on eri tasolla kuin esimerkiksi vanhempiesi yms reaktio. Mutta tämähän on äärimmäinen yleistys.
Koskaan ei tiedä miten toinen reagoi, mutta omasta kokemuksesta sanoisin noin^
Itselläni käy usein niin, että kun mainitsen asian uudelle ystävälleni, sanon sen ohimennen, kuin sanoisin vaikka että 'käytän paljon voita leivän päällä'. riippumatta reaktiosta, en yleensä ala selittelemään enempää, onhan se loppujen lopuksi vain oma asiani.
Ja ajan kanssa kun tuttuni huomaa, että asiat eivät vieläkään ole muuttunut jaolen vieläkin omistautunut wiccalle, yleensä hän hyväksyy sen, kun huomaa ettei kyse ollutkaan teinilissun 'ollaan erilaisii ku muut'-vaiheesta.