Ihania kirjoituksia! Kerron oman tarinani.
Minulla on myös 4 lasta (14, 12, 10 ja 9) ja pitää sanoa että ei koe itseäni mitenkään suurperheelliseksi, vain keskiverroksi. Kotonani neitä sisaruksia oli 4 (vanhin kuoli nuorena onnettomuudessa), siihen tuli lisää 3 kasvattilasta, meitä muita huom. nuorempia.
Nykyisin siskollani on 6 lasta, minulla siis se 4 ja nuorimmalla veljellämme ei yhtään. Hän aina naureskeleekin että ei hänen tarvitse huolta kantaa kun siskot ovat tehneet hänenkin puolesta. No, onhan hänen avokillaa ed. liitosta lapsi, asuvat yhdessä perheenä. Toisista "sisaruksistamme" vain yhdellä on yksi lapsi, yhdellä on myös avokin kautta talossa asuva lapsi.
Olen nyt asunut 2 vuotta lasten kanssa onnellisesti, tasapainoisesti itsekseen (=yh). Sanotaan että työmäärää on lisännyt se kun lapsistani 3 on ns. erityislapsia, nuorin ns. normaali. Mutta se on ollut enemmän rikkaus kuin heikkous. No, en kyllä paljoa halua ajatella esim. vauvavuosia, ne olivat mielettömän raskaita sairaala- ja kuntoutuskierteineen, eihän ne vieläkään ole loppuneet. Jos olisin tiennyt mitä tulevaisuus tuyo tullessaan, olisi lapsimäärä jäänyt kahteen, mutta no, onneksi ei tiedä tulevaisuuttaan. Enkä halua kokea samaa enää uudelleen, olen tyytyväinen jokaisesta vuodesta mitä lapsille ikää tulee lisää ja hyvälle näyttää heillä oma itsenäinen tulevaisuuskin.
Lapsiperheen aseman huomasin siinä että määrätyt kyläpaikat jäivät pois, samoin määrätyt ihmiset aivät käyneet meillä kylässä. No, ystäviä on aina ympärillä riittänyt. Vaikutti sekin kun itse ei kertakaikkiaan jaksanut kyläillä määrättyinä vuosina. Onneksi moni sanoi että helpompi heidän on vierailla meillä, kuin meidän heillä - se oli helpotus.
Olen aina rakastanut kirpareillä käyntejä, lapset siisteissä vaatteissa, ruokaa pöydässä ja lämmin hyvä asunto, hyvät lämpimät välit - kaikesta keskustellaan. Perusasiat kunnossa. Ei meillä etelässä ole kertaakaan käyty, eikä lapset laivallakaan (itsekkin ekan kerran vuosi sitten). Muutoin kuljemme luonnossa paljon, suomessa ajellaan ja katsellaan nähtävyyksiä.
Tapasin nykyisen rakkaani vuosi sitten ja meidän molempien lapset tulevat hienosti toimeen keskenään (hän 4 lapsen yh-isä). Silti emme muuta saman katon alle - molempien arki on tahoillaan omien lasten kanssa. Emme halua lapsia ottaa pois asuin- ja koulupiireistä vain aikuisten halujen takia. Meillä on omat hetkemme (kun lapset ex:llä) ja aikaa sitten kun lapset itsenäistyneet. Tätä ei moni ymmärrä.
Minulla on myös 4 lasta (14, 12, 10 ja 9) ja pitää sanoa että ei koe itseäni mitenkään suurperheelliseksi, vain keskiverroksi. Kotonani neitä sisaruksia oli 4 (vanhin kuoli nuorena onnettomuudessa), siihen tuli lisää 3 kasvattilasta, meitä muita huom. nuorempia.
Nykyisin siskollani on 6 lasta, minulla siis se 4 ja nuorimmalla veljellämme ei yhtään. Hän aina naureskeleekin että ei hänen tarvitse huolta kantaa kun siskot ovat tehneet hänenkin puolesta. No, onhan hänen avokillaa ed. liitosta lapsi, asuvat yhdessä perheenä. Toisista "sisaruksistamme" vain yhdellä on yksi lapsi, yhdellä on myös avokin kautta talossa asuva lapsi.
Olen nyt asunut 2 vuotta lasten kanssa onnellisesti, tasapainoisesti itsekseen (=yh). Sanotaan että työmäärää on lisännyt se kun lapsistani 3 on ns. erityislapsia, nuorin ns. normaali. Mutta se on ollut enemmän rikkaus kuin heikkous. No, en kyllä paljoa halua ajatella esim. vauvavuosia, ne olivat mielettömän raskaita sairaala- ja kuntoutuskierteineen, eihän ne vieläkään ole loppuneet. Jos olisin tiennyt mitä tulevaisuus tuyo tullessaan, olisi lapsimäärä jäänyt kahteen, mutta no, onneksi ei tiedä tulevaisuuttaan. Enkä halua kokea samaa enää uudelleen, olen tyytyväinen jokaisesta vuodesta mitä lapsille ikää tulee lisää ja hyvälle näyttää heillä oma itsenäinen tulevaisuuskin.
Lapsiperheen aseman huomasin siinä että määrätyt kyläpaikat jäivät pois, samoin määrätyt ihmiset aivät käyneet meillä kylässä. No, ystäviä on aina ympärillä riittänyt. Vaikutti sekin kun itse ei kertakaikkiaan jaksanut kyläillä määrättyinä vuosina. Onneksi moni sanoi että helpompi heidän on vierailla meillä, kuin meidän heillä - se oli helpotus.
Olen aina rakastanut kirpareillä käyntejä, lapset siisteissä vaatteissa, ruokaa pöydässä ja lämmin hyvä asunto, hyvät lämpimät välit - kaikesta keskustellaan. Perusasiat kunnossa. Ei meillä etelässä ole kertaakaan käyty, eikä lapset laivallakaan (itsekkin ekan kerran vuosi sitten). Muutoin kuljemme luonnossa paljon, suomessa ajellaan ja katsellaan nähtävyyksiä.
Tapasin nykyisen rakkaani vuosi sitten ja meidän molempien lapset tulevat hienosti toimeen keskenään (hän 4 lapsen yh-isä). Silti emme muuta saman katon alle - molempien arki on tahoillaan omien lasten kanssa. Emme halua lapsia ottaa pois asuin- ja koulupiireistä vain aikuisten halujen takia. Meillä on omat hetkemme (kun lapset ex:llä) ja aikaa sitten kun lapset itsenäistyneet. Tätä ei moni ymmärrä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Oli hienoa lukea kirjoituksesi josta paistoi tyytyväisyys, onnellisuus ja rakkaus elämään ja lapsiisi.
Hyvä että vielä löytyy ihmisiä jotka osaavat iloita ja nauttia. Ottakaa mallia te jotka valitatte "niistä pienistä asioista" jotka loppujen lopuksi usein ovatkin niitä "onnen hippusia" kunhan asiat osaa vain kääntää tärkeysjärjestykseen!