Haapa

Kun muut puut jo viatonta vihreyttään suojaksi tarjoaa niin Haapa vain alastonna seisoo vaan, kai vielä talvea halajaa. Sitten kuin säpsähtää ja ujon punertavaan pukuunsa sonnustautuu ja sitä jää se ihaileen. Kunnes äkkiä kai tajuaa et kesä onkin elämää ja isoina lehvänsä levittää. Kaikille kaiken kai keksimänsäkkin se ääneen levittää, lehtensä juorujaan tarinoi, ääneti se ei osaa ollakkaan.Koko pitkän kesän se kovaäänisesti pajattaa. Syys kun saapuu ja tuulet jäähdyttää, se Haavan lehvistön saa järkkymään, sitten jotenkin vaan , se saa rauhaa tarinaan ja aivan kuin ymmärtäisi se itse elämää, koko maailmaa ja omaakin eloaan, sitä kohta loppuvaa, se alkaa loistamaan. Värillä kuin kullan kirkkaalla se loistaa maailmaan, linnut saa kauniisti laulamaan, ja Haavan juorut kaikki ne äänekkäät ja yli muiden kuuluvat, on enään pieniä kuiskauksia vain. Nyt Haapa käy rauhaa julistaan, mut ei kauan sen lehdet valoisna loista ei kauan kestä rauhaakaan, sillä pakkasen puraiseman hetken verran Haapa antaa enään loistoaan ja sitten valo se on poissa ei kuitenkaan sen muisto. Niin katosi kesä ja lehdet puun saa peitellä nukkuvan maan ja kuin suojellakseen juuriaan, Haapakin käy taas talvea odottamaan. Kunnes jälleen kevät saa sen pukuun , siihen ujon punertavaan.