nukahtaa vain tissille

Miksi muuttaa toimivaa tapaa? Vauvasi on kovin pieni ja ole onnellinen, että on toimiva tapa saada vauvasi nukahtamaan! Päinvastoin, mitä vanhempi vauva on, sitä helpompaa on vierotus. Voit huoletta jatkaa aina 1 vuotiaaks tissille nukuttamisen. Vauvan tarpeet ovat mitä ovat ja ne muuttuvat vauvan kasvaessa. Ei tämmöisistä "tavoista" tarvitse nyt opettaa kauhealla työllä eroon, koska vauvasi vierottuu itsestään. Menet nyt vain niin eteenpäin, mikä on helpoin tapa teille. Jos tissitainnutus toimii, niin siitä vain. Itse imetin puoltoista vuotiaaks, enkä ottanut mitään stressiä tai paineita yhtään mistään. Helpoimmalla pääs kaikki.

sulle.. kirjoitti:

Miksi muuttaa toimivaa tapaa? Vauvasi on kovin pieni ja ole onnellinen, että on toimiva tapa saada vauvasi nukahtamaan! Päinvastoin, mitä vanhempi vauva on, sitä helpompaa on vierotus. Voit huoletta jatkaa aina 1 vuotiaaks tissille nukuttamisen. Vauvan tarpeet ovat mitä ovat ja ne muuttuvat vauvan kasvaessa. Ei tämmöisistä "tavoista" tarvitse nyt opettaa kauhealla työllä eroon, koska vauvasi vierottuu itsestään. Menet nyt vain niin eteenpäin, mikä on helpoin tapa teille. Jos tissitainnutus toimii, niin siitä vain. Itse imetin puoltoista vuotiaaks, enkä ottanut mitään stressiä tai paineita yhtään mistään. Helpoimmalla pääs kaikki.

Puhuit viisaasti! Tapa on toimiva ja vauva vielä pieni ja ihana pakkaus:). Mutta, illat tahtovat mennä siihen että laukkaan makkarissa tissiä antamassa. Vauva nukahtaa ja hetken päästä ähisee taas hereille... Kesällä on tulossa kaverin häät ja mummu tulee lapsiamme hoitamaan yhdeksi illaksi ja nyt jo hirvittää miten mummu saa pojan nukahtamaan. Sitä(kin) tässä jo ennakoin mutta turhaa kait siitä stressaan, eihän poju silloin välttämättä tissiä kaipaakaan kun tajuaa että nyt niitä ei ole tarjolla. Ja nukahtaa takuu varmasti jossain vaiheessa. Pitäisi ottaa rennommin, tiedän:)

Huh huh, mitä neuvolatätisi sanoi. Unikoulu EI TARKOITA sitä, että vauva jätetään sänkyynsä yksin huutamaan!! Sen on oikeasti todettu olevan haitallista lapselle. Siitä puhutaan erittäin paljon Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin unikoulussa. Jos et usko, lue heidän sivuiltaan:http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649 Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla. Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä. Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee. Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua. Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

väärässä!! kirjoitti:

Huh huh, mitä neuvolatätisi sanoi. Unikoulu EI TARKOITA sitä, että vauva jätetään sänkyynsä yksin huutamaan!! Sen on oikeasti todettu olevan haitallista lapselle. Siitä puhutaan erittäin paljon Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin unikoulussa. Jos et usko, lue heidän sivuiltaan:http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649 Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla. Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä. Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee. Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua. Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649

tässä,, kirjoitti:

http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649

Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti. Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta: ”Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan. Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin. Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan (”The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child”, Signet 1989). Se muutti elämämme.” (Juliana) ”Kysymys: Olen kuullut, että jos vauva tottuu nukahtamaan rinnalle tai isänsä syliin, hän ei herättyään osaa nukahtaa itsekseen. Onko tämä totta? Tri Searsin vastaus: Totta, totta – ja entä sitten? (---) Vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja tänä aikana luodaan luottamuksen perusta. Mieti, mitä tapahtuu, jos vauva herää yksin ja hänet pakotetaan, ennen aikojaan, rauhoittamaan itse itsensä. Koulukunta, jonka mukaan vauvan pitäisi oppia rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan ilman äidin ja isän apua jo ihan pienenä, jättää huomiotta tärkeän asian lapsen kehityksessä: tarve, joka on tyydytetty varhaislapsuudessa, poistuu. Sen sijaan tarve, jota ei ole tyydytetty, ei koskaan poistu kokonaan, vaan ilmenee myöhemmin ’kiintymishäiriöinä’: aggressiona, kiukkuna, eristäytymisenä tai vetäytymisenä ja kurinpito-ongelmina. Meillä on käytännön nyrkkisääntö: ensimmäisen vuoden aikana lapsen halut ja tarpeet ovat yleensä yhtä.” (lyhentäen suomennettu) Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html

muuta kuin suositeltavaa kirjoitti:

Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti. Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta: ”Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan. Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin. Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan (”The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child”, Signet 1989). Se muutti elämämme.” (Juliana) ”Kysymys: Olen kuullut, että jos vauva tottuu nukahtamaan rinnalle tai isänsä syliin, hän ei herättyään osaa nukahtaa itsekseen. Onko tämä totta? Tri Searsin vastaus: Totta, totta – ja entä sitten? (---) Vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja tänä aikana luodaan luottamuksen perusta. Mieti, mitä tapahtuu, jos vauva herää yksin ja hänet pakotetaan, ennen aikojaan, rauhoittamaan itse itsensä. Koulukunta, jonka mukaan vauvan pitäisi oppia rauhoittamaan itse itsensä ja nukahtamaan ilman äidin ja isän apua jo ihan pienenä, jättää huomiotta tärkeän asian lapsen kehityksessä: tarve, joka on tyydytetty varhaislapsuudessa, poistuu. Sen sijaan tarve, jota ei ole tyydytetty, ei koskaan poistu kokonaan, vaan ilmenee myöhemmin ’kiintymishäiriöinä’: aggressiona, kiukkuna, eristäytymisenä tai vetäytymisenä ja kurinpito-ongelmina. Meillä on käytännön nyrkkisääntö: ensimmäisen vuoden aikana lapsen halut ja tarpeet ovat yleensä yhtä.” (lyhentäen suomennettu) Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apgranju.html

henkilö joka kirjoitti tuosta yksin jättämisestä tarkoitti asian niin että jättää sen tuntikausiksi yksin itkemään..=) jos itselläni olisi "tuollainen" ongelma, yrittäisin tuota unikoulua =) syöttäisin rauhassa, veisin sänkyyn,silittelisin vauvaa rinnasta, hieroisin jalkoja tms, sitten jättäisin hetkeksi yksin, palaisin takaisin jos lapsi ei olisi nukahtanu.. meidän poika on nyt 2,5kk, nukahtaa sinne missä alkaa väsyttään, välillä rinnalle, sitteriin, sohvalle tms =) iltaisin aloitan samat rutiinit samoihin aikoihin, pesun, syötön,vaatteiten ja vaipan vaihon, sitten vien pojan sänkyyn, peittelen, tarjoan tuttia (välillä ottaa sen,välillä ei) annan suukon otsalle ja menen pois, hetken päästä käyn tarkistamassa tilanteen ja yleensä poika nukkuu jo ilman kitinöitä =)

että.. kirjoitti:

henkilö joka kirjoitti tuosta yksin jättämisestä tarkoitti asian niin että jättää sen tuntikausiksi yksin itkemään..=) jos itselläni olisi "tuollainen" ongelma, yrittäisin tuota unikoulua =) syöttäisin rauhassa, veisin sänkyyn,silittelisin vauvaa rinnasta, hieroisin jalkoja tms, sitten jättäisin hetkeksi yksin, palaisin takaisin jos lapsi ei olisi nukahtanu.. meidän poika on nyt 2,5kk, nukahtaa sinne missä alkaa väsyttään, välillä rinnalle, sitteriin, sohvalle tms =) iltaisin aloitan samat rutiinit samoihin aikoihin, pesun, syötön,vaatteiten ja vaipan vaihon, sitten vien pojan sänkyyn, peittelen, tarjoan tuttia (välillä ottaa sen,välillä ei) annan suukon otsalle ja menen pois, hetken päästä käyn tarkistamassa tilanteen ja yleensä poika nukkuu jo ilman kitinöitä =)

No näinhän se oli, että se oli karkeasti kirjoitettu mutta heti oli neuvojia joka lähtöön, vaikka nimenomaan kirjoitin, että saarnat voi unohtaa. Tarkennetaan nyt sitten, ettei tarvi taas päivitellä kuinka huonoja äitejä voi olla... Rakastan lastani ja rakkaudella syötän häntä ja huolehdin hänestä. Iltaisin peppu pestään ja iltarutiinit toistuvat. Halien ja pusujen jälkeen jätän hänet sänkyynsä nukahtamaan ITSEKSEEN ilman tissiä. JOS huutoa kuuluu (aluksi oli HETKEN), menen hänen luokseen, jotta tietää, että olen edelleen turvana ja silittelen ja suukotan. Joskus vielä lauleskelen. Tämä yleensä auttaa. Jos itku jatkuu, odotan vähän pidempään, ennen kuin menen seuraavan kerran. Nyt vauva nukahtaa itsekseen ja yöllökin osaa jatkaa itsekseen uniaan, vaikka heräisikin. TÄMÄ TOIMI MEILLÄ. SITÄ EI TARVITSE KAIKKIEN KOKEILLA. Nyt on illat aikaa siivoilla ja päivällä ennätän olla enemmän vauvan kanssa.