Nora & Kent

irzy kirjoitti:

Aloitin tänään hiukan kirjoittamaan ja ajattelin kirjoittaa pitkän kirjan jonka luultavasti joskus julkaisisin. joten olisi kiva saada palautetta tästä mitä olen nyt saanut kirjoitettua. Eli onko teksti hyvää ja tekisikö mieli lukea lisää? "Paikka on teidän, neiti Rosenberg. Voitte aloittaa heti huomenna. Tässä on talon avaimet ja paikan jo tiedättekin", uusi pomoni sanoi helpoittuneen kuuloisena. Kiitin, otin avaimet ja lähdin kohti ulko-ovea. Ennen kuin ehdin edes astua ulos huoneesta kuulin kuinka Herra Rowan mainitsi nimeni. "Nora, sananen vielä siitä talosta. Ihmiset uskovat talon kummittelevan. Itse en sitä usko, mutta ajattelin että sinun olisi hyvä tietää", hän sanoi kuin ei olisi kertonut kaikkea. "Kummittelevan?" Kysyin varovasti. Enhän minä varsinaisesti kummituksiin uskonut, mutta en minä niitä kiistänytkään. "Siinä talossa asui 10 vuotta sitten varakas perhe. He olivat hyvin onnellisia, mutta eräänä syksyisenä iltapäivänä kaikki muuttui. Talon suunnalta kuului laukauksia ja avunhuutoja. Kun ensimmäiset ihmiset tulivat paikalle, oli jo liian myöhäistä. Lattia lainehti punaisesta verestä ja portaiden alapäässä oli kaksi ruumista. Alexandra ja tämän 8-vuotias tytär, Melanie. Portaiden yläpäässä lojui Alexandran aviomies, John. Perheeseen kuului tämän lisäksi 14-vuotias poika, Kent", herra Rowan kertoi ja oli aikeissa jatkaa, kunnes näki kasvoni. Minua pelotti. Käteni tärisivät ja veri pakeni kasvoiltani. Halusin hänen kuitenkin kertovan tarinansa loppuun, joten kysyin ääni täristen: "Mitä sille pojalle, Kentille, tapahtui?" "Hän... katosi. Ihmisillä on siitä eri teoriota. Jotkut sanovat hänen murhanneen perheensä ja lähteneen pakoon. Toiset taas uskovat murhaajan ottaneen hänet mukaansa, mutta minä en usko kumpaakaan", hän sanoi, mietittyään hetken miten pukisi ajatuksensa sanoiksi. "Mikä on sinun teoriasi?" Kysyin uteliaana. "Siinä talossa on jotakin outoa. Muuta en osaa sanoa", hän sanoi vakava ilme kasvoillaan ja jatkoi: "Toivoisin silti että ottaisit työn vastaan." Nyökkäsin ja lähdin jalat täristen ulos ovesta. Kotimatkalla Ajoin Tämän suuren valkoisen talon ohi. Ikkunan pielten puut olivat lahon näköiset ja maali rapissut seiniltä. Muutmista yläikkunoista oli lasit sirpaleina ja korkeimmasta ikkunasta lensi ulos suuri pöllö. Tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. "Yksin en tuohon taloon astu. Se on varmaa", mutisin itsekseni ajaessani suorinta tietä kotiin. * * * "Kiitos, tulen hakemaan sinut 10 minuutin päästä", sanoin ja suljin puhelimeni. Luojan kiitos Maria tulee kanssani katsomaan tuota salaperäistä taloa. Pakkaan kassini ja vedän villapusakan päälleni. Haen silmilläni isäni sinistä työkalupakkia, jonka olen kokenut yllättävän hyödylliseksi viimeaikoina. Löydän sen keittiön lattialta, pöydän vierestä. Pakin kyljessä on yhä värikkäitä kukka tarroja, joita pienenä kakarana liimailin ympäri pakkia. Pystyn yhä muistamaan isäni naurun, hänen nähdessään ensimmäistä kertaa hänen pakkinsa, käsittelyni jälkeen. Huomaan naurahtavani muistaessani tuon päivän. Astun ulos ovesta ja laitan oven lukkoon. Heitän kassini auton takapenkille lähtiessäni kohti Marian kotia. Matkalla näen nelihenkisen perheen puistossa. Mieleeni palautuu väkisinkin herra Rowanin tarina talossa asuneesta perheestä. Mikäköhän sen Kentin kohtalo oli? Kuoliko hänkin vai onko hän yhä hengissä jossakin? Ajatukseni katkeaa, nähdessäni Marian tienposkessa odottamassa. Pysähdyn hänen eteensä ja hän tulee kyytiin. Tervehdin häntä ja kysyn häneltä kuulumisia. Hän kertoo eronneensa poikaystävästään ja sanoo tämän olevan hyvää terapiaa hänelle. Jostain syystä koko matkan olimme vaiti ja omissa ajatuksissamme. Nyt edessämme näkyy tuo suuri valkoinen talo, jonka olen saanut tehtäväkseni. Näin päivänvalossa se ei näyttänyt enää yhtään niin pelottavalle kuin eilen. "Tämäkö se sitten on?" Maria kysyi minulta nyökäten kohti ränsistynyttä taloa. "Kyllä. Tämä se on", sanoin tyynen rauhallisesti ja astuin ulos autosta. Kävelin talon ovelle raskain askelin, Maria vanavedessäni. Kaivoin taskustani avaimen ja avasin oven. Avatessani oven tunsin vanhan talon hajun tunkeutuvan sieraimiini. Astuin sisälle taloon, jota valaisi ikkunoista tuleva päivän valo. Lattialla oli harmaa pölykerros, jonka alta näkyi tasainen puulattia. Ikkunoiden edessä olevat verhot olivat koin syömät ja seiniä peitti suuret hämähäkin seitit. "Täällä ei olla käyty aikoihin..." Maria mutisi itsekseen takanani. Silloin näin ne. Tummasta puusta tehdyt portaat, joiden askelmat olivat hieman kuluneita. Portita reunusti koristeellinen kaide, joka oli muutamasta kohdasta rikki. Silmissäni välähteli mielikuvia perheestä. Pimeä ilta. Ikkunoista loistaa sisälle himmeää valoa. Pieni tyttö hymyilee leveästi ja nauraa isänsä kanssa. Poika esittelee ylpeänä itsetekemäänsä kaarnavenettään rakkaalle äidilleen. Äiti hymyilee lempeästi aviomiehelleen ja tämä hymyilee takaisin. He ovat onnellisia. *Tunnen kuinka pieni hymy leviää kasvoilleni.* Lämmin takkatuli. Rakastunut pari vieretysten takan edessä lattialla. Mies suutelee naista poskelle. Hän lausuu kauniita sanoja tämän poskea vasten. Nainen sulkee silmänsä ja mies hyräilee kaunista laulua. Nainen ottaa miehen kädestä kiinni. He suutelevat. *Näen huoneen nurkassa takan ja punastun.* Näen portaat. Ala tasanteella on tyttö. Hän itkee. Äiti laskeutuu alas portaita pitkin tytön luo ja halaa tätä. Äiti antaa suukon tyttärensä päälaelle. Kuuluu kolahdus. Joku astuu sisälle. Nainen kääntää päätään rutistaen lastaan samalla tiukemmin syliinsä. Kuuluu laukaus. Äiti luhistuu maahan ja tyttö kysyy hädissään mikä hänellä on. Isä kiiruhtaa portaiden yläpäähän. Kuuluu toinen laukaus. Isä kaatuu vasten kaidetta. Tyttö alkaa itkeä vuolaasti. Kyyneleet putoavat lattialle. Kuuluu kolmas ja viimeinen laukaus. *Hymyni hyytyy ja silmistäni alkaa valua kyyneliä. Minä itken.* * * * Ja tämä tosiaankin on vasta alku ja tämä ei ole varsinaisesti kauhutarinaa vaan enemmänkin fantasiaa. Kiitos teille jotka luitte.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä