Varhainen puuttuminen

mummomuori kirjoitti:

Ymmärrän kyllä, että tämä ns. varhainen puuttuminen on oikeaan päin menevä ajatus. Kun ongelmiin puututaan ja niille aletaan tehdä jotain, auttaa se eniten. Onko nyt kuitenkin käynyt niin, että tämä on kääntynyt itseään vastaan? Sitä käytetään ihan holtittomasti ja täysin kritiikittä? Onko käytännössä ns. matalan kynnyksen auttamisien muotoja? Ohjausta, tukihenkilöitä, ja muuta, jossa lapsen arkeen tullaan auttamaan ja koko perhettä? Vai käytetäänkö raskainta ”tykistöä” (huostaanottoja jne.) liian helposti? Olen opiskelut lastensuojelua juuri tuon varhaisen puuttumisen metodin näkökulmasta. Eli kuinka ne henkilöt jotka ovat lapsen kanssa (päiväkodit, koulut, perheen kanssa asioivat) voivat havaita mahdolliset suojelutapaukset. Olen yhä hämmentynyt sisällöstä. Huom!, en toimi sosiaalityössä, mutta työssäni on näitäkin elementtejä. Toimin lähinnä aikuisten puolella ja en minkään viraston alaisuudessa. Kuinka luokitella se, milloin lapsen käytös on oireilevaa ja milloin ei, on mahdoton tehtävä, ellei ole ymmärrystä siitä, miten erilaisia ihmiset ylipäätään ovat. Normaalin käsite on yksi pahimmista, sillä edelleen se on hyvin kapea käsitys, erilaisuutta ei hyväksytä. Tässä siis käytetään hyvin yksikertaista ”listaa”, eli havainnoidaan tilanne irti muusta kontekstista. Lasta pitäisi jututtaa, mutta omituisesti lapsen sana tulkitaan kuin aikuisen harkitsevat lausunnot. Tämä sama sana lakkaa merkitsemästä yhtään mitään (lapsen kehitystaso on huomioitava yllättäen tässä vaiheessa!) kun ryhdytään toimenpiteisiin. Opintojen aikana käytiin muutamia tilanteita, joissa saattaa olla väärintulkinnan mahdollisuus. Tein pari harjoitustyötä, toinen oli palvelutarpeiden kartoitus videon pohjalta (koululainen joka oirehti, opettaja teki ilmoituksen epäillen insestiä ja pahoinpitelyä). Videolta ei tullut ilmi vanhemmista muuta kuin että: äidillä oli ollut joskus musta silmä ja hän oli ”kotiäiti”, koska oli työtön. Isä joi viikonloppuna olutta. Perheessä oli kaksi vanhempaa lasta, joista toinen pinnasi koulusta. Kieltäydyin tekemästä suunnitelmaa, koska mielestäni ensin oli kuunneltava koko perhettä. No, sitten tein eri vaihtoehtoja sisältävä suunnitelman, joka sekään ei mennyt läpi. Kun ihmettelin että eihän olettamusten pohjalta voi tehdä mitään todellisia suunnitelmia, minut tyrmättiin. Se kuulemaa on juuri sitä ammattitaitoa jota pitää olla? Tein sitten (olihan onneksi kyse harjoitustyöstä) mieleisen; lapsi huostaan ja terapiaan, äidille juristi avioeroa varten (mieshän pahoinpiteli vaimoaan ja lapsiaan) ja se oli yksi huostaanoton purkamisen peruste. Samoin isä tietysti sinne alkoholistiparantolaan! Asiakastyössä saimme sitten haastatella huostaan otettujen lasten vanhempia. Samoin jos asiakkaana oli perheitä, heistä piti ”tunnistaa” tämän varhaisen puuttumisen periaatteella mahdolliset tapaukset. Juu, jostain kumman syystä kohdalleni ei sattunut mielestäni yhtään sellaista tapausta joka olisi vaatinut huostaan ottoa. Tästä tuli pyyhkeitä kehiin, vaikka opettajani eivät olleet edes paikalla! Sain lisätehtäväksi sitten tehtäviä sosiaalilainsäädännöstä : ) Katson että sosiaalityöntekijöille olisi annettava kiiruusti lisää koulutusta siihen, että heidän olisi kyettävä tunnistamaan milloin on tehty vääriä johtopäätöksiä tai liian hätäisiä tulkintoja ilmoittajan osalta. Tiedän että liian moni käyttää kostoaseenaan tätä ilmoittelua. Toki kaikkiin ilmoituksiin on reagoitava, mutta onhan oltava lupa myös terveen järjen ja harkinnan käyttöönkin?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä