Äiti

seitsemän sisarta kirjoitti:

Te tiedätte millainen olen, mutta silti kutsun teitä lapsikseni, vaikka ette äidiksenne minua kutsuisikaan. On maanantai ja sen aamupäivä. Istun kantapöydässäni Gunin ja Joken kanssa. Ajattelen teitä ja eilistä, jolloin odotin teitä kaikkia luokseni heti aamusta. Me emme olleet sopineet mitään, mutta jokaisena äitienpäivänä minä aina odotan. Olette jo sen verran varttuneita, ja niin paljon menemisiä ja työasioita kontollanne, että minua te tuskin ensimmäisenä ajatuksenanne pyhäaamuna ajattelette. Teillä molemmilla on upeat vaimot ja ihanat lapset, elämä siellä kaukana. Minun kauniit poikani. Minun elämäni on hyvin yksinkertaista, enkä siihen enää haaveile mitään. Olen purkanut itseäni paperille jo vuosia. Kirjoitan yleensä aamuisin ja kuuntelen musiikkia, matkustan ajassa sekä taakse että eteen, kahlaan omassa ja toisten elämässä tuntien olevani voimakas ja onnistunut, yhä yhtä kaunis ja haluttu luokan stara, kuin silloin vuosia sitten olin. Olen aina osannut kuvitella. Olen kuvitellut teidätkin, lapsenlapseni, nitisevän pihakiikun, jossa luen pienokaisilleni Grimmin veljesten satuja. Ja he tuijottavat kirjan kuvia suurilla silmillään ja ovat aivan kiinni minussa. Tenniskentällä te pelaatte nelinpeliä ja nauratte. Aurinko on hyvin korkealla taivaalla. Kaikkialla tuoksuu tuhannet istutukset ja huumaava elämä. Olenko minä naiivi ajatellessani teitä? Olenko minä naiivi rakastaessani olemattomia?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä