Minut leimattiin jo ennen kouluikää päiväkodissa hahmottamiseen, lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvien vakavien ongelmien vuoksi. Samalla minuun lyötiin leima "potentiaalinen koulukiusattu lapsi", vaikken ollut vielä edes koulussa. Minua alettiin terapioimaan. Minun kanssa piti olla hienovarainen, koska minulla oli ongelma. Asioitani leviteltiin moniammatillisissa työryhmissä, minua analysoitiin ja ympärilläni puhuttiin paljon, minulle hymyiltiin ja minuun valettiin reippautta. Pienen lapsen herkkään sydämeen tunkeuduttiin lupaa kysymättä. Minut määriteltiin ulkoapäin. Kukaan ei kysynyt, keneen aikuiseen luotin, kenen kanssa halusin minuuttani jakaa, eikä kukaan edes ajatellut, että minussa olisi voinut olla omintakeista reippautta. Lukivaikeudesta tehtiin ongelma ja sen varjolla minulta riistettiin yksityisyys. Aikuiset puhuivat ja minä olin hiljaa.
Koulu alkoi ja sujui alaluokkien jälkeen ihan kohtuudella, mutta murrosiässä lapsuus alkoi ahdistaa minua niin paljon, että masennuin. Koulu tuntui vastenmieliseltä ja lintsasin. No, koulu tietenkin teki minusta lastensuojeluilmoituksen ja epäili päihteidenkäyttöä (joita en käyttänyt). Tämä ilmoitus taas leimasi koulunkäyntiin liittyvät ongelmani kotikutoisiksi. Olisin tarvinnut apua masennukseen, mutta hoitoon pääsy viivästyi liki vuodella, kun kodin vuorovaikutussuhteita ja kasvatusotetta selvitettiin lastensuojelussa. Masentuneena aloin pelätä jopa huostaanottoa kodistani, joka oli ainoa turvapaikkani. Pelokkaana ja ahdistettuna oireilin vieläkin enemmän. Murrosikäinen toimii niin. Tässä vaiheessa vanhempani stressaantuivat tilanteesta, eivätkä kyenneet enää tukemaan minua, niin kuin tavallisesti. Mopo karkasi käsistä ja pelko ohjasi perhettämme. Äiti on kertonut, kuinka tarkkailun alla jokaista sanaa piti miettiä siltä kannalta, millä kaikilla tavoilla sanan voi käsittää väärin. Aika oli todella ahdistavaa ja käsittämätöntä kaikille. Lopulta sosiaalityöntekijä vaihtui ja minut ohjattiin viimein mielenterveystoimiston kautta terapiaan.
Lopulta kahden vuoden terapiassa sain puistella harteiltani kaiken sen ahdistuksen, jonka liian innokas ja vääränlainen varhainen puuttuminen minuun jättivät. Kaiken lisäksi lukivaikeuteni on korjaantunut ihan itsestään iän myötä. Minä nimittäin olen isäni tytär, serkkuni serkku, setäni veljentytär ja isoäitini lapsenlapsi. Kaikki ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan hitaasti mutta varmasti. Meidän perheessä tähän asiaan ei olisi tarvittu ulkopuolista huomiota ensinkään. Minun lukivaikeus oli perheellemme arkipäiväinen asia, jonka isä ja mummo olisivat osanneet hoitaa paremmin kuin parhaimmat ammattilaiset. Sitä paitsi isäni ja setäni ovat maistereita lapsuuden lukivaikeuksista riippumatta ja serkkuni opiskelee yliopistossa.
Varhainen puuttuminen ja epäluottamus lasten vanhempia kohtaan on mennyt yhteiskunnassamme aivan liian pitkälle. Ihmisiä pitäisi auttaa ihmisten ehdoilla, kun he apua pyytävät, mutta koulussa, sosiaali- ja terveydenhuollossa ei kuunnella eikä tueta, vaan tarkkaillaan, luokitellaan ulkoapäin, pukataan avun piiriin kysymättä, käytetään valtaa ja levitetään tietoja - osin vääriäkin johtopäätöksiä - avun saamisen ehtona. Onneksi sentään kaiken järjestelmäämme pesiytyneen ammattitaidottomuuden takaa löytyi minun kohdalleni viimein se yksi viisas sosiaalityöntekijä ja toinen viisas terapeutti. Nyt olen selättänyt lapsuuden "lukivaikeuden" ja olen lukemassa itseäni lääkäriksi. Mutta kuinka paljon järjestelmä ehti jauhaa ja aivan turhaan? Kuinka paljon yhteiskunnan voimavaroja käytettiin väärin? Lapsuuteni olisi kuitenkin voinut olla ihan tavallinen lapsuus.
Kun puuttuminen kääntyy leimaamiseksi
viime kevään ylioppilas
5521
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jaan samantyyppisiä kokemuksia alkuperäisen kirjoittajan kanssa. Olin peruskoulun alaluokilla -80 -luvulla, kun minut pistettiin erityisopettajan puheopetukseen s-kirjaimen vuoksi. Tuolla opetuksella oli varmasti hyvät tavoitteet ja tarkoitukset minun parastani ajatellen, mutta tuo erityisopetus tapahtui opettajien tahdosta, vanhempieni tietämättä. Itse en kokenut s-kirjaimen puuttumista ongelmana, mutta sitä pidin toella ikävänä kun jouduin erilleen muusta luokasta opiskelemaan asiaa, jonka opiskeluun minulla ei ollut pienintäkään motivaatiota. Kerroin kotona tuosta erityisopetuksesta, vanhempani ottivat yhteyttä kouluun ja opetukseni päättyi siihen. Näin mentiin koko alakoulun ajan. Aloitin varmaan jokaisen vuosiluokan puheopetuksessa, vaikka en halunnut, kunnes seiskaluokan alussa fiksu erityisopettaja kysyi suoraan, kiinnostaako sinua tämän asian opiskelu. Ei kiinnostanut ja puheopetus jäi siihen. Puheopetuksessa en tuon päivän jälkeen ole ollut, enkä totisesti halua. Puheeni selkeydestä minua ei aikuisiällä ole moitittu. Päinvastoin, osaan monien mielestä artikuloida selkeästi ja kuuluvasti, enkä pelkää puhua, vaikka ässät eivät ihan nuotilleen menekään.
Mitä rakentavaa ehdottaisit? Jos ongelmiin ei puututa tai ne jäävät huomiotta seuraa yleensä suurempia ongelmia. Joskus myös puuttumisesta voi seurata ongelmia. Onko olemassa jotain konstia tietää ja löytää oikea ratkaisu joka tilanteeseen?
vuotta. Olisimme halunneet hänet äärimmäisen nopeasti erityisluokalle. Pari vuotta meni ihme taistelussa ja lapsi uhkasi tappaa itsensä tokaluokkalaisena kun koulu on niin vaikeaa ja tulee riitaa opettajien kanssa. Joissain tapauksissa on ollut ylilyöntejä mutta tänä päivänä äidit ja isät joutuvat taistelemaan saadakseen lapsensa pienryhmään. Jo se pienempi luokka rauhoittaa monia oppilaita. Muuta terapiaa ei tyrkytetty eikä olisi vastaan otettukaan. Asiat lähtivät soljumaan kun päästiin oikeaan luokkaan.
Matkanvarrella olen oppinut, että me opettajat voisimme kunnioittaa vanhempia todellisina asiantuntijoina. Monet luki-, oppimis- ja hahmottamisvaikeudet, asperger, ADHD jne. ovat perinnöllisiä piirteitä lapsissa ja nuorissa. Suvut, joissa näitä piirteitä esiintyy, tuntevat lapsensa ja samalla myös sen, kuinka meidän perheessä nämä ominaisuudet kehittyvät kasvun myötä. Perheet ovat usein parempia asiantuntijoita kuin lääkärit, terapeutit ja psygologit. Monissa suvuissa on ylisukupolvinen ja sisäsyntyinen asiantuntemus.
Eräs äiti sanoi minulle kerran, että eihän lukeminen vaadi yhtään mitään. Se on tollon ihmisen mekaanista suorittamista. Jokainen ymmärtää, mistä lukemisessa on kyse, mutta jos et näe kunnolla kirjaimia, lukeminen käy vaikeaksi, eikö? Annappas, kun minä pitelen kirjaa ja vähän heiluttelen ja lue sinä sitten. Katsotaan, mitä siitä tulee. No eihän siitä tullut mitään, ja tuskallisen pakertamisen jälkeen en myöskään muistanut tekstistä yhtään mitään, sillä kaikki voimavarat kuluivat sanojen näkemiseen. No sama äiti sanoi sitten, että meidän suvussa aletaan näkemään teksti murrosiässä, ja sen jälkeen lukeminen ei enää tuota ongelmia. Sitä ennen luetuttaminen on ainoastaan lapsen kiusaamista. Näinhän siinä sitten kävikin. Harjoitus ei tehnyt mestaria ennen murrosikää, mutta murrosikä teki mestarin itsestään.
Kuinka paljolta lasten panettelemiselta ja ahdistelulta välttyisimme koulussa, kuin kuuntelisimme enemmän vanhempia.
Liian paljon on sitä, että opettajat puhuvat lasten asioista perheiden ja lasten yli koulupsykologien ja terapeuttien kanssa. Joka paikkaan vaaditaan lausuntoja ja diagnooseja. Tässä pyörityksessä ihmisistä tehdään objekteja. He eivät saa olla enää oman elämänsä subjekteja. Tämän kaltainen kommunikointi kertoo enemmän opettajista kuin oppilaista.
Itse yritin pyytää tyttärelleni koulukirjoja äänitteinä, koska lukeminen ei sujunut. Olin jo huomannut, ettei asia korjaannu harjoittelemalla ja jankuttamalla. Tiesin, ettei lukiopetuksesta olisi apua. Tilanne oli minulle päivänselvä. Tyttö ei kuitenkaan saanut äänitteitä. Opettaja näytti ajattelevan, että lukemisvaikeus saa vaikuttaa kaikkeen, myös yleistiedon oppimiseen, historian, maantiedon ja biologian arvosanoihin.
Koulun päätyttyä tyttäreltä löydettiin tasapainoelimen sairaus (ongelma korvien kaarikäytävissä), joka käytännössä oli aina tehnyt lukemisesta vaikeaa, välillä liki mahdotonta. Ongelmaa ei voida parantaa. Diagnoosi on siis tarpeeton.
Tuntuu älyttömältä, kun näinkin yksinkertaiseen asiaan vaaditaan tutkimusrumban läpikäymistä. Ja mitä hyötyä siitä kaikesta on - saa äänitteet. Medikalisoitu koulunkäynti on melkoista vallankäyttöä. Opettajat ovat pistäneet omat aivonsa narikkaan. Arkijärkeä ei haluta soveltaa arkielämän tilanteisiin.
Opettaja hyvä, jos et itse tiedä jotakin, niin kysy edes vanhemmalta, mitä tehdään. Hän yleensä tietää.