Tänään on J.V. Snellmanin päivä.
Tarkoitukseni ei ole puuttua enemmälti Snellmanin ansioihin tai mokiin, niitäkin kyllä oli, vaan ainoastaan hänen rooliinsa Suomen markan vakiinnuttajana 1800-luvun lopulla.
J.V. Snelmman oli autonomisen Suomen valtiovarainkomitean puheenjohtaja, vastaa nykyistä valtiovarainministeriä, vuosina 1863 1868.
Suomen markka oli saanut keisarilta virallisen aseman maksuvälineenä vuonna 1860.
Snellmanin tehtävänä oli vakiinnuttaa markan arvo ja siinä hän myös onnistui hyvin.
Se iso moka, jonka Snellman teki, oli se, että hän pihisti ja pihisti, eikä antanut rahaa viljan tuontiin syksyllä 1863.
Maassa oli koettu ennennäkemätön kato sääolosuhteiden vuoksi ja nähtävissä oli suuri nälkävuosi vuonna 1864. Sitten kun herra Snellman olisi antanut rahaa viljan tuontiin, oli jo myöhäistä. Meri oli jäätynyt, eikä laivat silloin ollut jäävahvistettuja, kuten nykyään.
Suuret nälkävuodet toteutuivat vuosina 1863-64 ja siitä voitiin syyttää osittain Snellmannin virhearvioita.
Suomessa kuoli nälkään noin 100.000 ihmistä.
Kaikesta huolimatta Snellmannia on pidettävä markan isänä ja kummina.
Markka säilyikin Suomen rahayksikkönä yli 100 vuotta, aina siihen asti, kun Euro otettiin Suomen rahayksiköksi 1990-luvulla.
Ansioistaan Suomen markan vakiinnuttajana, kunnioitti rahapaja Snellmania painamalla 500 markan setelit Snellmannin kuvalla.
Kuka vielä muistaa snellun?
Markasta ja markan sadasosasta, pennistä, on paljon tarinoita ja lauluja väsätty.
Tässä yksi esimerkki.
Molli-Jori Malmsten teki aikanaan kivan piisin , jossa lauletaan jotenkin tähän malliin; Kuka vippais mulle viitosen, kun mä olen auki aivan
.
Oi niitä aikoja, kun markka oli rahaa ja limsakin maksoi vain 50 penniä, eli fimtsikan.
Oi niitä aikoja!
Sinikynä
14982
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Aikanaan markan tuloon liittyi niin vahvoja valtiollisen itsenäistymisen toiveita, ettei ole ihme, että varsinkin iäkkäämpien ihmisten mielessä siitä luopuminen ja euroon siirtyminen herätti pelkoa päinvastaisesta. Sitten täytyi kuuden kertotaulu pitää mielessä. Monia vuosia minäkin käänsin varsinkin isommat hinnat markoiksi, ja mummonmarkoista puhutaan vieläkin (ikään kuin mummot olisivat vanhoillisempia kuin vaarit). Pianhan saimmekin todeta, että monet hinnat muuttuivat suoraan markoista euroiksi, kuten kahvilan kahvikupillinen ja mansikkalitra torilla. Snellun kuvallisen setelin muistan nähneeni, mutta isoimman , 500 euron setelin ainakaan hyppysissä pitämisestä ei ole muistikuvaa, lompakossani on yleensä korkeintaan 20 eken seteli. Yrjö-Koskisen ehdotus Suomen rahayksiköksi oli suomo, mutta sitä pidettiin kansallisesti uhittelevana. Euro ja frangi ovat samalla periaatteella muodostettuja sanoja. Raha ei lopu ja ruma ei muhun tartu. Näin komiasti sanoo pohojalaanen ja tähän toivomukseen sopii muittenkin yhtyä.
Muistelen että Jääjuoma oli nimeltään ensimmäinen limu jota sain,50 lukua taisi olla. Siinä oli jääkarhun kuva etiketissä, vaaleaa se oli ja niin ihanaa. Pullo piti kyllä usein tasata veljen kanssa. Hintaa en muista, isä toi joskus kellariin kokonaisen korin. Vankkaa puuta korit oli, tehtiin niistä omaan huoneeseen kirjahyllyjä. Fimtsika on ihan outo sana, snellu kyllä tuttu mutta oliko se 500 mk seteli. Näitten eurojenkaan kuvat eivät tule mieleen , eivät sano mitään. On euroihin jo tottunut ja kuuden kertotaulu on kyllä tutuksi tullut.
Ja niissä raitoja - ne haluaisi aina unohtaa.
Silloin oi niitä aikoja sitten vaakaraita puki ja vaatetti, nyt voi vaihtaa pystyraitaan, se hoikentaa.
Lauloi Fredi paljon myöhemmin.Oliskos ollut lapsen "kulta-aikaa" kun 5 pennillä sai tikkarin tai Nekun.
Fredi lauloi myös : Kun kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, ja rahaa on , takaan sen... saa vanhat saatavat jokainen...Kun löydän Limberin Antin mä heitän kuin luun femman näin... Mut tiedän, yhtä en takaisin saa...ostaa en voi nuoruuttain... Minulle jäi mieleen pennin nallekarkit, sitkeät värikkäät nallenmuotoiset. Ensimmäisistä limuista muistan Pyynikin helmen ja Sitruunasoodan.
Molli-Jorin lauloi: Koska sä maksat sen nikkelimarkan, jonka multa viime vuonne vipata sait. Ei markalla, eikä kahdella, niitä velkoja maksaa jaksella. Onhan niitä lauluja markasta ja pennistä. Ihan haikeaksi vetää, kun muistelee niitä aikoja entisiä. Mutta ei meitä suru elätä, se on ilo, joka elättelee, lauloi satojen laulujen tekijä Molli-Jori.
>..Iloinen ja irti maasta tahron olla aina...
Vanhassa kymmenpennisessä 40-luvulla oli reikä keskellä. Mitähän sillä silloin sai.
1800-luvun lopulla sai sillä rahalla ainakin annoksen siirappia. Teuvo Pakkalan novelli kertoo Vappu-tytöstä, joka aina unohti. Äiti lähetti hänet kauppaan ostamaan siirappia ja varoitti lähtiessä, että jos unohtaa, pitää tuoda piiskat tullessaan. Vappu puristi jännittyneenä rahaa kämmenessään ja hoki : kymmenellä pennillä siirappia... Sitten hän näki höyhenen, jota alkoi seurata katseellaan. Höyhen liiteli yli puron, kohti merta, ja Vappu alkoi kuvitella millaista kansaa meren saaressa elää. Tietysti siirappi unohtui. Mutta kotona odottikin muuttunut äiti, joka sanoi, ettei unohtaminen merkinnyt mitään, halasi tyttöään. Ihme ja kumma : sen jälkeen Vappu muisti aina! Sen ajan kymmenpenninen oli varmaankin reiätön, mutta säästettiinkö sota-aikana metallia?
eihän siinä nyt oleellista säästöä olisi tullut.
Puutikku läpitte ja hyrrää pöydällä pyörittämään. Taskulampun linssiä käytettiin polttolinssinä. Lumien sulamisen jälkeen oltiin enimmälti ulkona. Korvessa asujilla oli joka suuntaan toimintatilaa kilometreittäin.
En saa juoda kuin vettä ja kaikki rahat mitä jää, kun maksan kaikki laskut, vuokrat ja velat, pitää antaa vaimolle.
Voin sentään pienet ottaa, kun en puhu. Aina ulkonta tullessa meillä yleissilmäys: Menee läpi samperi ei kännissä. Kun olen vanha tuurijuoppo, olisin alkoholisoitunut ilman vaimoo. Strohin Jägertee 200ml pullossa on suosikkini. Kun "vilustaa" otan pienet. Näin siitä nautti enemmän eikä tule syyllisyydentuntoja.