kello tikittää!

Tosiaan elämä ei aina mene niinkuin sen nuorempana ajatteli menevän! Mutta tosiasiahan on, että nykypäivänä lapset tehdään entistä hyöhemmin, koulutuksen ja yhteiskunnassa vallitevan kilpailun vuoksi. Ei tietysti voi yleistää kaikkin!

Mitä tuohon lapsien hankkimiseen tulee niin onko sellaista hetkeä olemassakaan, jolloin kaikki on valmista siihen!? Sopivia hetkiä varmasti on olemassa ja tällainen ainakin omasta mielestäni olisi sellainen, jossa molemmilla on työpaikka ja talous siinä kunnossa, että pystyy tarjoamaan lapsella kaiken tarvitseman rakkauden lisäksi!

Toivottavasti toiveesi toteutuu pikaisesti ja saat helpotusta vauvakuumeeseesi :-)

meillä tilanne oli sama vähän aikaa sitten. olemme likellä 30 oleva pariskunta ja minulla ollut vauvakuume jo kauan. mies ei vain millään suostunut vauvan tekoon, pisti syyksi taloudellisen tilanteen, harrastukset, työt, kypsymättömyyden...mitä millonki. lopulta olin hiljaa koko lapsen teko asiasta...kunnes yhtäkkiä mies myöntyi pillerien lopetukseen ja nyt vauva saa tulla jos on tullakseen!
Ehkä miehet kokee niin että jos vauvoista puhuu liikaa, se on painostusta ja sit ne panee vastaan...en tiedä, mut meillä nyt ootellaan innolla mitä tapahtuu ja milloin.
Toivon että jaksat olla kärsivällinen miehesi suhteen, vaikka kun vauvaa haluaa, aika tuntuu pitkältä. Ja tsemppiä tulevaisuuteen!

Meillä on lähes samanlainen tilanne. Olemme lähes kolmikymppinen pari, seurustelleet kymmenen vuotta ja asuneet yhdessä neljä vuotta. Itselläni on hyvätuloinen työpaikka ja miehelläni yritys. Ulospäin tuntuisi, että kaikki olisi kohdallaan. Niin minustakin, mutta.. Mieheni haluaa odottaa vielä kaikessa mahdollisessa, aika ei ole vielä oikea, yritys pitää saada hyvin pyörimään, aikaa ei ole muulle kuin työlle. Minä kaipaisin edes jotain edistystä, kihlajaisia, häitä, talon rakentamista, lasta. Mutta mieheni on tyytyväinen elämään juuri tällaisena.

Olen 29-vuotias nainen. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä reilut kymmenen vuotta ja nyt meillä on nelikuinen poika, mikä ei todellakaan ollut itsestään selvyys. Seurustelun alkuaikoina puhuimme lasten hankkimisesta paljon ja päätettiin että sitten kun ollaan kumpikin opiskelut opiskeltu ja minäkin olen saanut vakituisen työpaikan, on lasten aika. Itse olen suurpeerheestä, minulle oma lapsi on aina ollut unelma. Miehelläni on sisko. Vuodet vierivät, menimme kihloihin, valmistuimme ja saimme todellakin kumpikin vakituiset työpaikat. Ja vihdoin keväällä 2000 menimme naimisiin ja ostimme talon. Tällöin ajattelin, että nyt olisi sopiva aika lapselle tai lapsille. Annoin kuitenkin ajan kulua ja vähän vihjailin miehelleni lapsista, mutta hän vaihtoi puheen aihetta aika sujuvasti joka kerta. Meillä ei kuulemma ollut tilaa lapselle riittävästi. Taas meni vuosi, vauvoja alkoi syntyä tuttavapariskunnille todella tiheästi, minua itketti olin todella pettynyt mieheeni joka ei selvästikään tule ikinä haluamaan lapsia. Tunsin itseni jotenkin petetyksi, olinhan uhrannut tälle miehelle parhaimmat vuoteni. Pelkoani lisäsi vielä sekin, että niin monet pariskunnat joutuvat käymään lapsettomuushoidoissa moniakin tuskaisia vuosia ennenkuin tärppää. Tämä oli oikeastaan viimeinen niitti iin päälle. Minulle kasvoi ihan mieletön vauvakuume, näin unta vauvoista, vauvoja oli joka puolella. Syytin miestäni siitä, että hän vie unelmani ja ettei hän rakasta minua tarpeeksi kun ei halua lasta kanssani. Seksielämämme, joka ennen oli ollut varsin intohimoista ja kiihkeää lässähti. Päätin kuitenkin, että periksi ei anneta, ei mies vaihtamalla parane. Yritin ottaa jo yhden askeleen eteenpäin ja ilmoitin miehelleni lopettavani pillerit ja voitaisiin jatkaa kondomilla. Hän oli todella ynseä ja vähän äreäkin. Minä kuitenkin lopetin pillerit keväällä 2001 ja tulin raskaaksi talvella 2003. Pelästyin todella kun tein testin, mutta samalla olin salaa onnellinen vihdoinkin oman pikku vauva. Mieheni ei tietenkään hyväksynyt tekoani kun kerroin odottavani lasta. Teko on tietysti anteeksiantamaton, ei kenestäkään pidä tehdä isää pakolla. Minä tein! Alkuraskaus meni ihan hyvin, ja mieskin alkoi vähitellen sopeutua asiaan....niinpä. Aina kun luulin, että hän antaisi minulle anteeksi tekoni, hän sanoikin minulle jotain ikävää ja sitten taas itkettiin. Mutta minä en luovuta ja minusta tulikin sitten oikein täydellinen vaimo vähäksi aikaa, ikäänkuin hyvittelin tekoani hänelle. Hän ei viennyt minua edes neuvolaan. Viikolla 18 minulla alkoi verinen tiputteluvuoto ja jouduin kotiin lepäämään. Tämän jälkeen seuraavat viisi viikkoa meni joten kuten. Jatkuva pelko, menetän lapseni ja saan ansioni mukaan, kukaan ei rakasta minua jne. Viikolla 23 alkoi tihkua lapsivettä, ei muuta kuin heti sairaalaan. Hoitajat jo sanoivat, että ei ole kyllä mitään tehtävissä jos se nyt syntyy. Sain supistuksenestolääkettä sekä kortisonia vauvan keuhkoille. Itkin ja itkin, nyt miehi rupesi lähestymään minua ja sanoi, että rakastaan minua aina, eikä halua menettää minua. Jouduin Naistenkilinikalle, jossa olin vuodelevossa kolme viikkoa. Pääsin kotilomalle, verenvuoto jatkui, mutta olin tottunut jo siihen, koska tiesin, että minulla oli istukkatulehdus. Sitten eräänä heinäkuisena aamuna, rv 28 minusta tulikin yllättäen äiti, pienen pojan äiti. Minut oli yöllä kiidätetty kotipaikkakunnalta Naistenklinikalle, mikään ei enää estänyt synnytystä. Kahdeksan tunnin voimakkaiden kipujen jälkeen synnytin kilon painoisen pojan, joka vietiin heti lastenklinikan vauva-teholle, täällä hän vietti elämänsä kaksi ensimmäistä kuukautta ja pääsi kotisairaalaan sitten vielä puoleksitoista kuukaudeksi kasvamaan. Nyt ei muulla ollut enää väliä kuin tällä pienellä ihmemiehellä, rintani valtasi sellainen rakkaus, jota ei voi sanoin kuvata. Jumala halusi sittenkin tehdä minusta äidin. Aina ei voi ajatella asioita järkevästi ja toimii ehkä väärinkin. En kyllä suosittele kenellekään vauvakuumeiselle tällaista ratkaisua, no mullekin tämä oli viimeinen oljenkorsi, olinhan antanut miehelleni kyllä aikaa. Minusta välillä tuntuu ettei joistakin miehistä ole vain päätöksentekijöiksi ja heillähän on biologisestikin aikaa, meillä naisilla vaan ei ole. Rankkaa tämä oli kun tukea ei liiemmin saannut, mutta nyt meillä on tämä valloittava nappisilmä. Mies on alkanut hoitaa häntä toden teolla ja on silminnähden rakastunut poikaansa. Ja mitä seksiin tulee, maistuu sekin nyt, kun ei tartte kuumeilla nimittäin vauvoista!

Se on ehkä paras neuvo. Minä elin 16vuotta suhteessa jota kuvittelin että se on se oikea. Mutta kun 30 tuli mittariin niin rupesi ajattelemaan asioita vähän eri tavalla. Meillä siis minulla ja ex.llä oli velaton omakotitalo , autoja kaksikin ja kaikkea mitä ihminen luuli tarvitsevansa. Olin ex.lle monesti jo puhunut että haluaisin lapsia olihan meillä molemmilla vak.työt ja taloudellisesti se olisi ollut mahdollista. Mutta aina tuli joku aina toistaan ihmeellisempi selitys "miksi ei juuri nyt". Milloin oli autoremontti , milloin oli joku työjuttu , milloin mikäkin ! ...mutta kaiken huippu oli kun ex sanoi "että lasten turvaistuin EI SOVI JENKKIAUTON ETUPENKILLE ,EI SOVI TYYLIIN!!" Silloin minä ajattelin että nyt riittää tämä leikki. Järjästin itselleni asunnon ja sen jälkeen ilmoitin ex.lle että haluan eron .Omassa mielessä piti tehdä kaikki selväksi ,kuolettaa kaikki tunteet ja tehdä itselle se selväksi että mitä MINÄ haluan elämältä. Onko se muutakin kuin vain aamulla töihin ,illalla kotiin ja illat katsoa kun ukko ottaa kaljaa ja viikonloppuisin oikein vetää kaksin käsin.Niin minä sitten lähdin . Ja päätin etsiä itselleni miehen joka ajattelee asioista samalla tavalla kuin minä .Ja löytyihän sellainen AARRE! Eikä haitannut rakkautta yhtään se että hän oli 150km päässä . Silloin totesin sen että jos on tahtoa että asia onnistuu niin se myös onnistuu. Tapasimme 1.kerran huhtikussa ja jo kesäkuussa päätimme että jos vauva on tullakseen niin tervetuloa vain. Ja niin elokuussa totesin että meitä on keväällä sitten kolme. Niin minä muutin pois kotipaikkakunnalta ,kun jäin äitiyslomalle. Ja nyt meillä on kohta vuoden ikäinen ihana prinsessa. Enkä ole hetkeäkään katunut sitä että silloin jätin kaiken taakseni ja otin riskin lähteä katsomaan onko maailmassa muutakin kuin vain se entinen elämä. Joten voin sanoa sinulle että kuuntele mitä SINÄ itse sanot sisällä. Ja jos tulet siihen tulokseen että nyt kaikki on ok , niin sitten hyvä. Mutta jos mieleesi tulee yhtään epäilystä niin RUPEA SILLOIN TOIMIMAAN JA NOPEASTI! Sillä muista aina tämä että MEILLE ON ANNETTU VAIN YKSI ELÄMÄ! Joten käytä se viisaasti ja muista että lapset ovat maailman PARAS asia! Onnea sille valinnalle minkä ikinä teetkään!