Mustang Sally

Sally M kirjoitti:

Mustang Sally En tiedä, miksi Sally tykkäsi niin julmetusti siitä korstosta. Mutta luulen tietäväni: korsto, jonka nimeä en viitsisi mainita, mutta kai se nyt on pakko - Julle se oli, oli renttu. Tatuoitu kovis. Varmaan seksikäskin, en tiedä, kun en ole miehistä siinä mielessä kiinnostunut. Musta tukka, pitkä, kapealanteinen, hyväharteinen jannu. Osasi esiintyä kylmän viileästi kuluneen nahkatakkinsa sisällä, stadin kundin tyyliin. En voinut ymmärtää muuten hyvinkin fiksua Sallyä, miksi hän Jullen kanssa oli. No, paratiisin Eevakin halusi kaikista, lukemattomista omenista juuri tietyn, koska juuri siihen liittyi jännää. Sally (jonka oikea nimi oli Irma) oli saanut lempinimen autonsa ja tunisialaisen tummuutensa mukaan. Hän oli saanut varakkaalta isältään Ford Mustangin ylioppilaslahjaksi. Nimen oli eräs hänen ystävättärensä antanut Mustang Sallyn, yhden maailman tunnetuimman bluesbiisin mukaan. Muutaman vuoden vanha se auto oli, mutta sitäkin urheilullisempi sitten. Valkohai, ihmisillekin joskus vaarallinen petokala siitä tuli mieleen, ei ollenkaan mustangi, hevonen. Sen hopeanharmaat kyljet, joihin oli muotoiltu kuin hain kidukset. Matala, aggressiivinen, hyökkäykseen valmistautuva muoto. Punainen nahkaverhoilu, joka tuoksui vieläkin kalliilta nahalta, oli hain nielu josta kuitenkin hain käyttäytymistä säädeltiin. Moottorin ääni oli kuin esihistoriallisen kissapedon joka kehräsi tyytyväisenä ollessaan mutta tarvittaessa räjähti tappavaan hyökkäykseen. Sally lähti toisinaan kanssani elokuviin tai kahvilaan. Ihailin häntä. Ihailin yötä päivää. Ihailin kun en voi muuta sanaa käyttää, koska hän piti minua vain kaverinaan. Ihailin ja kärsin. Katselin salaa hänen tummaa, itämaista kauneuttaan, jonka hän oli perinyt tunisialaissyntyiseltä äidiltään. Hänen herkkää, kuin suudelmaa odottavaa ruusunpunaista suutaan, samettisia, ruskeita silmiään joita lähes peittivät tuuheat, tummat ripset. Tunsin hänen huumaavan tuoksunsa - siinäkin oli jotain, kuin tunisialaisesta haaremista. Kuuntelin hänen ääntään joka oli kuin tuulen huminaa koivun tai ehkä palmun lehvistössä. Kuuntelin ja kärsin, koska usein, liian usein jouduin kuuntelemaan asioita Jullesta. Pahimpia olivat hetket, jolloin hän kertoi menevänsä Jullen luo, että hei vaan ja kiva kun on kaveri jolle voi puhua, nähdään taas joku päivä... En ole mikään naisten tuntija enkä haluakaan olla: mielestäni naisten salaperäisyys on tärkeä osa heidän suloaan. Julle sai toisinaan ajaa Mustangilla. Näin hänet joskus ratissa, entistä leuhkemman oloisena, kyynärpää ulkona ikkunasta, Sally vierellään. Tyyli sopi miehelle - hidas, rauhallinen lipuminen pikkukaupunkimme pääkatua pitkin ja sitten äkkinäinen, raju kiihdytys, voimannäyte. Hän ei itse olisi sellaista urheiluautoa pystynyt hankkimaan, mutta nyt oli hyvä elvistellä. Eräs katkera nuorimies saattoi vain katsella sivusta ja myöhemmin tuskaisena, tuskaisena kuvitella, mitä tuo toinen nuorukainen ihailun kohteelle teki. Olimme taas kerran kahvilassa Sallyn kanssa kun Julle saapui pöytämme ääreen ja pyysi seuralaistani mukaansa. Sanoin, että meillä on hiukan juttu kesken - annan vihjeitä työpaikkahaastattelua varten. Jullen silmäluomet värähtivät, pää kohosi tuskin huomattavasti. Hän ei alentunut vastaamaan vaan teki sormillaan eleen, joka kuvasi mahdollisimman vähin keinoin kärsimättömyyttä. Kääntyi sitten Sallyn puoleen: - Nyt on niin privaattia asiaa, että mennään hiukan tuonne nurkkapöytään. En halua ylimääräisten kuuntelevan. Nurkkapöytään he menivät. Seurasin salaa tapahtumia. Julle piti Sallyn käsiä omissa käsissään ja selitti jotain, katsellen kuin luuta anova koira. Minusta näytti, että Julle veti jotain teatteria - ei hän oikeasti niin nöyrä ollut, mitä nyt esitti. Omahyväinen hän oli - jos joku väittäisi minulle, että Itämeri on tyhjentynyt ja Julle on muuttanut luonnettaan, uskoisin ennen Itämeri-jutun kuin sen toisen. Jonkun aikaa juteltuaan pariskunta lähti ulos. Sally vilkutti minulle, mutta oli niin vakavana, että en häntä sellaisena ollut ennen nähnyt. Julle ei minua vilkaissutkaan - parempi olikin, en hänen ystävyyttään yhtään kaivannut. Näin Sallyn seuraavan kerran vasta viikon kuluttua. Olimme puhelimessa sopineet tapaavamme tutun kahvilan vakipöydässä, ikkunapaikalla. Olin tullut hyvissä ajoin, kuten aina, kun oli Sallyn kanssa tapaaminen - niistä en halunnut menettää minuuttiakaan. Katselin kun pieni Fiat lipui kadun varteen ja yllätyin - siitä nousi Sally. Hän näki minut ikkunassa ja vilkutti, asteli sitten sisään ja pullakahvit ostettuaan pöytääni. - Heippa kaunokainen, long taim nou sii, tervehdin tyttöä. - Onko Mustangi huollossa kun pikkufiatilla ajelet? - Heippa itelles! Mustangi on mennyttä elämää. Myin sen. Fiat riittää mulle hyvin. Mitäs sulle kuuluu? - Mulle... Ei mitään uutta... Mutta mitä sä sanoit, myit Mustiksen? - Niin tein. Onko sillä väliä? Jullelle nimittäin oli. Ei kai vain sinullekin? - Mitä? Ei minulle sillä muuten väliä ole, ihmettelin vaan. En minä sitä ole koskaan tarvinnut. - No et. Mutta Jullelle se oli tärkeä. Oli. No mennyt on mennyttä. - Nyt kuule, etkös voisi kertoa, mitä kävi... Missäs Julle nyt sitten on? - No, voin minä sinulle kertoa. Skeida tarina sinänsä... Muistatsä kun muutama päivä sitten istuin tuolla nurkkapöydässä Jullen kanssa. - No muistan. Vakavaa asiaa näytti olevan. - Oli. Vakavaa. Julle sanoi haluavansa meidän suhteemme uudelle tasolle. Minäkin olin kiinnostunut. Hän ehdotti, että hankitaan yhteinen pieni asunto. Vihjaisi, että lainataan minun isältä ensi alkuun. Hän maksaa sitten pikkuhiljaa takaisin. Asunnon hän halusi kummankin nimelle. - Vai semmoista, kommentoin, en kuitenkaan sanonut suoraan, että kuulosti minusta aika pahalta. En sanonut, koska en tiennyt, mikä suhde heillä vielä oli. - Niin, semmoista ehdotti. En minä voinut isältäni pyytää. Ei sellaista voi... Keksin sitten itsekseni konstin. Myin Mustangin. Ostaja löytyi heti. Sain hyvät rahat ja tuon Fiatin vaihdossa. Katsoin sitten sopivan asuntoesittelyn ja menin hakemaan Jullea, että mennään katsomaan. Tuo ketku ihmetteli Fiatia eikä suostunut tulemaan edes sinne sisään. Kun kerroin, että Mustangia ei ole, ja asuntokin laitettaisiin ensi alkuun minun nimelleni hän raivostui. - Ei kai sentään tehnyt sinulle mitään, kysyin. - Ei sentään. Mutta sillä hetkellä ymmärsin... Irma tarttui käsiini. Hän ei ollut enää Mustang Sally vaan Irma. Tavallinen Irma minulle. Tavallinen ihana nainen, joka ymmärsi nyt tavallisen miehen arvon. Tunsin häntä kohtaan suurta hellyyttä - olisin halunnut juoda hänet kokonaan. Lähdimme käsi kädessä Fiatia kohti ja edelleen minun asunnolleni, jonka ensimmäiset maksut olin itse hankkinut tavallisella ansiotyöllä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä