joo elikkäs mun äiti sairastu rintasyöpään kun olin 14-vuotias. Se oli PERSEESTÄ. nyt se on taas ihan terve mutta sillon oli asiat aika huonosti.. Se oli jotenkin noloa enkä ikinä ole kertonut kellekkään. Se oli just keväällä ja sen takia mun koko kesä meni pilalle. Laihduin kesällä jotain 10 kg koska en jaksanut syödä ikinä mitään. Verensokerit oli kait niin alhaalla että pyörtyilin monta kertaa. En jaksanu käydä suihkussa ja haisin suoraan sanottuna paskalle.Kukaan ei ikinä kysyny että mikä on. Koko kesän vaan makasin kattomassa jotain ostos tv:tä enkä pitänyt yhteyttä kavereihin.Sitten syksyllä ne oli jo unohtanu mut ja olin ihan yksin. Se oli todella nöyryyttävää. Kukaan ei huomannut onneks mitään.
syöpäpotilaan lapsen tuntoja
ellulellu-92
7563
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
se on kova pala omaisellekkin vierestä seurata,ja lapsi vielä.Onneksi äitisi parani.Nauttikaa toistenne seurasta.Voimia sinulle.
puolestas.Kun syöpädiaknoosi on sairastunneelle vaikkee,niin yhtä ahistava se on myös perreelle-etennii murrosikäselle lapselle!Kyllä siun ois pitäny suaha tukkee tuntteihes käsittellyyn!Masentunut olj varmmaan olos tuossa tilantteessa,kun äitis elämä olj vähä kuin arpapellii? Mites siun olo on nyt,ku äitis sairraus on voitettu?Ootko suanu kaveris takasi ja muutennii-miten männöö?
hei! kiva,kun olet nyt ilmeisesti toipunut,kun äitisi on parantunut. Miksi se oli noloa,se sairaus? Minä olen nyt juuri hoitovaiheessa ja kaikki tutut tietävät. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää,salasiko äitisikin sensairautensa muilta vai oliko se vaan liikaa murrosiässä sinulle? Siksi kyselen,kun itselläni on kolme lasta,tosin jo vanhempia,että voisin auttaa heitä. Kivaa kesää sinulle ja toivottavasti elämäsi on nyt ihanaa niinkuin se ikäiselläsi kuuluisi. Merja
ei yrittänyt salailla eikä mitään. se vaan oli todella noloa ja en muutenkaan halunnut että mua ruvettais kohteleen niinkun jotain potilasta..
Kiitti vastauksesta ja hyvää jatkoa sinulle.
olen myös 92, mutta itse sairastanut. Jännitin takaisin kouluun palaamista, ja sitä kun minusta oli tullut hieman "erilainen" ja jouduin vaihtamaan luokkaakikn - pienryhmään. Asiaa oli paljon helpompi kuitenkin käsitellä kun siitä puhuttin avoimesti ja ainakin suurin osa koulumme oppilaista tiesi asiasta. Siitä tulee itsellekin helpompi olo kun puhuu asioista eikä mietiskele vain yksinään. Olen aina puhunut asiasta niinkuin se olisi ihan normaalia. Tiedän että useimmat välttelevät asiasta puhumista ja kun sanon jotain siihen liittyvä haluavat he vaihtaa puheenaihetta. Mutta minkäs sinä sille voit että olette joutuneet tuohon tilanteeseen. Sen vaan sanon että niistä kavereista kannattaa pitää kiinni, kyllä vanhoihin on helpompi pitää yhteyttä kuin etsiä uusia ystäviä! Ja jos ne vanhat ja tutut kaverit eivät halua auttaa ja puhua asiasta kanssasi ja tukea Sinua, eivät ne silloin ole todellisia kavereita! Ymmärrän myös sen että meillä kaikilla on erilaisia luonteita emmekä välttämättä kaikki halua kaikkea kaikille kertoa, mutta kokemuksella voin sanoa että se on silloin helpompaa! Voimia koko perheellesi selvitä!
www.nupit.fi