Kahden viikon kuluttua soi jälleen suvivirsi. Tänä vuonna on meidän perheen 12. koulun kevätjuhlavuosi, ja 10. vuosi kun olen läsnä yksin, ilman toista vanhempaa. Kymmenen vuotta!
Tämä vuosi on eräänlainen vedenjakaja. Kymmenen vuotta erossa on enemmän kuin ehdimme olla myötämäessä. Omasta mielestäni olen edelleen se sama tytönhupakko kuin olin kauan sitten seurusteluaikanakin. Vanhoihin tuttuihin törmätessäni heidän vanhentunut kuorensa säikäyttää aina yhtä paljon; onneksi minä olen pysynyt entisenlaisena...! Olenhan!?? Olenhan...
Kymmenen vuoden saldo on hurjan paljon uloskasvettuja lahkeita ja hihoja, monta lääkäripäivystysreissua ja laastaroitua pipiä, kaksikymmentä kiloa plussaa vaa'alla, pari lyhyttä, kuolleena syntynyttä epäToivo-suhdetta, kasapäin luettuja reissuvihkoja ja paikattuja fillarin kumeja, satoja kiloja kotiinkannettua jauhelihaa ja tuhansia litroja kaupanmaitoa ja pohjalla sokerina kymmenen koulun kesälomaa. Päällimmäisenä ajatuksena on helpotus, että olemme selvinneet näin pitkälle ilman suurempia suruja ja pettymyksiä.
Esikoinen päättää tälläerää opintonsa, onnekkaana hän saa jatkaa edelliskesien työpaikassaan nyt vakituisena, toinen nuorista sai haluamansa opiskelupaikan ja loput jäljellejäävät heräävät itse herättämättä aamuisin, lähtevät kouluun omatoimisesti ja hoitavat koulutyöt hoputtamatta. Kymmenen vuotta sitten en pystynyt kuvittelemaan tätä päivää. Samalla tavalla kymmenen vuoden takainen aika on kultaantunut.
Vuodet ovat kuluneet huomaamatta. Nyt pitää hetki henkäistä ja miettiä, miltä haluaisin seuraavan kymmenen vuoden jakson näyttävän. Tällä kertaa minulla on mahdollisuus itse siihen vaikuttaa enemmän kuin pikkulasten lähinä arkirutiineineen. Nyt alkaa toinen "tuotantokausi".
http://www.youtube.com/watch?v=12CNBbw2N-M
Älä vanno mitään
Helvetistä itään kuljetaan
Älä vanno mitään
On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Tämä on kuin vieras paikka
Voi olla, että eksyn elämään
Tai voi olla, että tähän jään
Helvetistä itään
Jossu¤
3342
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos kirjoituksestasi. Antoi minulle voimaa uskoa että me ehkä pärjäämme :) Tällä hetkellä läsnä on enemmänkin epätoivo kuin toivo, olen jäänyt kahden alle 3-vuotiaan lapsen yksinhuoltajaksi ja lasten isästä ei juuri mitään apua ole. Jotenkin meidän on vain pärjättävä, vaikka välillä tuntuu että miten ihmeessä sitä jaksaa edes iltaan asti :( Mutta siis kiitos, annoit toivoa :)
Urakka alkaa olla loppusuoralla. Yksi toisensa jälkeen tipahtaa aikuisuuteen ja pian olen nuorimman kanssa kahden. Nykyään kotikin pysyy siistimpänä eivätkä komerot pursua urheiluvälineitä ja toppatakkeja. Alkaa tuntua jo oudolta, että muutaman vuoden kuluttua asun todella ihan yksin. Vuosikymmenien äitiyden ja toistakymmentä vuotta kestäneen yksinhuoltajuuden jälkeen olen taas sinkku. Tai ehkä vain luulen. Vanhimpien lasten lapset ovat jo nyt keksineet, että mummi on kiva tyyppi. Nuorten perheiden kasvava lastenvahdin tarve pitää kyllä huolen, että talossa on elämää tulevaisuudessakin :)
Täällä haukutaan yksinhuoltajia ja etenkin yhäitejä, mutta kuinka ollakaan yhäippäressukaksi haukutusta ei tulekaan yhmummoressukkaa, vaan ihan tavallinen isoäiti, joka hoitaa lastenlapsiaan. Yksinhuoltajuus menee siis ohi, turha sitä on surra. Lastenlapset pitävät mummon puuhassa monta vuotta eikä siinä kysellä huoltajuussuhteita. Toisin on etäisän, joka sotkee suhteensa lapsiinsa ja samalla lapsenlapsiinsa. Liian moni isä ei koskaan saa nähdä lastenlapsiaan osoitettuaa julmaa välinpitämättömyyttä lapsiaan kohtaan silloin kun vielä oli mahdollisuus rakentaa suhde. Isien kannattaisi vaalia suhdettaan lapsiinsa, vaikka se olisi kuinka vaatimiaton. Omien lasten lisäksi ei kannata menettää lapstenlapsiaankin.