En häpeä epävarmuuttani. Sitä, etten uskalla mennä tilaisuuden tullen joukon jatkoksi, vaan vetäydyn ennemmin syrjään. Tuota en häpeä, koska olen niin tottunut siihen että kaikenlaiset kiusaamiskokemukset ovat tehneet minusta vuosien varrella herkän tytön. Aran, epäluuloisen.
Olen nyt 22-vuotias nainen. Miten aikuisiällä edes voisikaan muuttua muunlaiseksi. Ja pitäisikö? Mitä varten? Miksei saisi olla sellainen kuin on? :D
Olen tottunut osaani. Tiedän, että elämääni rajoittaa takana oleva kokemus rankasta kiusaamisesta enkä voi muuttaa menneisyyttä. Hyväksyn sen. Olen nuori, kaunis ja älykäs nainen eikä minun todellakaan tarvitse olla joka tilanteessa suuna päänä äänessä. Ehkä saattaisin olla täydellinen, jos näiden ominaisuuksieni lisäksi toisin itseäni vieläpä rohkeasti esille. Täydellinen en halua olla. Se ei ole ihmismäistä. Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat täydellisiä. Rohkeita, älykkäitä, hyvännäköisiä. Heillä on sitten laajat ystäväpiirit ja elämä muutenkin loistaa. Minusta he ovat kaikessa "konemaisuudessaan" (suoriutumisessa) kuivia henkilöitä. Sellainenko haluaisin olla? Ei kiitos, sellaisena oleminen olisi tajuttoman tylsää.
Kun on kurjia kokemuksia elämässä, osaa arvostaa kaikkea hyvää ja kaunista. Auringonpaistetta, toisen käden pitämistä omassa kädessä, hymyä, naurua, yhteisiä hetkiä. Jos kaiken aina saa kuin liukuhihnalta, niin mitäpä kokemista siinä on..? Huonot muistot pistävät kunnioittamaan nykyisyyttä. Tajuamaan, että jotkut ihmiset ovat aarteita toisiin nähden.
Kyllä minunkin elämä on välillä tylsää ja harmaata, mutta se johtuu enemmänkin yksinäisyydestä kuin siitä että olisin kyllästynyt toisen seuraan. En tiedä, osaisinko edes kyllästyä kenenkään seuraan. Kun on ystävällinen ja hyväksyvä, eiköhän se riitä siihen, että viihdyn :) Olen vaatimaton, nöyrä, koska minulle on oltu ikäviä. Osaan arvostaa ihmistä ihan sellaisenaan, epätäydellisenä. Se on taito. En odota toiselta enempää kuin toinen on..
Niin että vaikka traumoja kannan, ei minulla ole pakkomielteistä tarvetta hankkiutua traumoistani eroon. Ne ovat tulleet osaksi minua. Toki voisin mennä terapiaan höpisemään, jos joku minulle maksaisi yksityisellä käynnit (uskon yksityisten olevan selvästi laadukkaampia). Eli ei minulla ole jyrkkää kieltäytymistä tai ylisuurta vaatimusta mennä terapiaan. Olen suhkoot rento asian suhteen.
Älkää ymmärtäkö väärin: en ole erakko. Kyllä minä yksittäisille ihmisille tlaisuuden tullen juttelen, mutta porukkaan en mene helpolla mukaan. Ihan siksi, että koulukiusaamiskokemukset tulevat mieleen (esim. se kun porukasta syrjittiin pois). Jos on useita ihmisiä mukana keskustelussa, kaikki ihmiset siis itselleni täysin vieraita, en pysty olemaan oma itseni. Sukulaiset ovat tietysti asia erikseen :)
Haluan sanoa, että älkää hävetkö kiusaamiskokemuksianne. Ne ovat osa teitä eikä niitä saa mitenkään ostettua teistä pois. Ne ovat ja pysyvät teissä (ellei sitten käy terapiassa kymmenen vuotta....). Onko se aina huono asia? Eikö se pistä nöyräksi, elämää kunnioittavaksi? No, nämä ovat minun mietteitäni =)
Tiedättekö mitä?
Mukava tyttö
2524
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Muuten, ovatko kaikki "suuna, päänä" kailottavat ihmiset, jotka ovat vieläpä turhan päiten epäystävällisiä, mielestänne todella avoimia ja luottavaisia? Eivätköhän heidän puheenaiheensa ole kuitenkin tarkkaan rajattuja ja pinnallisia, muiden asioista voi tietenkin puhua vapaammin...
kiusaajaluonteesta? Niin, onko kiusaajaluonne avoin ja luottavainen? No ei todellakaan, kiusaajaluonne ei usko mihinkään hyvään. Ihan vain talsii muiden päälle koska luulee ihmisten talsivan muuten hänen päälleen :D Itselläni ei ole ainakaan mitään tarvetta talsia kenenkään päälle. Jokainen voi ottaa ihan rauhallisesti..