En tiedä mitä teen?
Yläasteella olin aina yksin koulussa koko yläasteen ajan sillä olin todella masentunut, kavereita ei ollut yhtään ja kukaan ei koskaan jutellut koulussa ja koulussa oli sen takia todella ahdistavaa olla, joten tuli lintsattua usein, olin aina yksin, kukaan ei halunnut olla parini missään tehtävissä ja projektityöt tein aina yksin, mua ei siis kiusattu tai mitään oli ihan niinku kukaan ei ois huomannu mua, en ole ruma tai mitään luulen että minua pidettiin outona sillä masennuksen takia ja sen takia koska ei ollut kavereita niin en puhunut koulussa koskaan kenellekkään sillä kenelle olisin puhunut kun ei minullekkaan puhuttu, tämän takia en uskalla/halua enään opiskella joten on tullut pidettyä välivuosi ja nyt pitäisi mennä ammattikouluun? mutta en uskalla tai halua koska pelkään että joudun kokemaan saman uudelleen, ei edelleenkään ole kavereita mutta masennuksesta on päästy eroon melkein. Se että olin aina yksin koulussa pahensi masennustani joten en halua että sama rata alkaa uudelleen koulun takia.
Mielessäni pyörii että jos menen kouluun saatan itseni naurun alaiseksi tai joudun kokemaan saman uudestaan =[
En halua opiskella enään ikinä mutta ei elämässä pärjää ilman koulutusta niin en tiiä mitä teen?
Jo pelkkä ajatus koulusta pilaa päiväni ja saa minut masentuneeksi..
En ole kertonut mun masennuksestani tai tästä kenellekkään sillä tää on aika säälittävää? mulle naurettas vaan
Koulu ahdistaa
poika 17v
71935
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kuulostaa kurjalta. Kyllähän koulumaailma on aika julmaa, jos ei ole löytänyt laumaansa niin on kai tavallaan loukussa yksinäisyydessään,laumasieluisia ovat nuoret ihmiset,näinhän se on...kirjoituksestasi saa käsityksen että olet kypsä ikäiseksesi,kun osaat noin hyvin kuvata tuntemuksiasi.Varmasti tuommoinen ulkopuolisuus masentaisi ketä vain, mutta jospa kuitenkin menisit opiskelemaan,uudessa porukassahan saattaisi olla ihan hyviäkin tyyppejä.Koita jaksaa pinnistää elämään kiinni,kotiin hautautuminen ei varmaankaan paranna tilannettasi, ei millään pahalla, mutta muistelehan mitä koulusurmaajien elämänmenosta on kuultu...olisi varmasti hyvä puhua jollekkin tuntemuksistasi, kyllä vanhempasi varmaan ovat huomanneet ettet käy kavereilla,voisitko sanoa heille miltä sinusta tuntuu?Toivon sydämmestäni sinulle parempaa.
Mulla on ollu itsellä masennus ja muutamalla akverillani kun oltiin lukiossa. Kyllä se ymmärretän täysin. Se on ikävä juttu mutta ei se ystäviän saamista estä. Minulla ei ollut kavereita kun olin ylä-asteella. Vasta lukiossa niitä sain. Mene vain. Juttele muille. Sä et eroa muista. Ihmisiä siellä on :)
Minä olin hiljainen tyttö yläasteella ja tuntui, että olin muille vain ilmaa, oikeita kavereita ei ollu ja olin aina jotenkin ulkopuolinen. Ja sit mä olin myös mieluummin yksin, kuin sellasessa porukassa missä olis pitäny olla jotain mitä ei ole. Se olis vaan masentanu mua. Ei se minusta ole säälittävää mitä kerrot, vaan varmaan monella on yläasteella samanlaisia tuntemuksia, vaikkei ne niitä uskalla näyttää tai kertoa. Ja kun niistä asoioista voi olla niin vaikeaa puhua kenellekkään, niin siks ne myös masentaa. Vasta lukiossa ja vasta muutaman vuoden päästä sain oikeita ystäviä, kun tutustuin muutamaan kivantuntuiseen ihmiseen. Ja nyt ne on mun parhaita ystäviä, joille voi puhua vaikeistakin asioista ja joiden kanssa saa olla just sellainen kuin on. Jospa lähtisit kokeilemaan sitä ammattikoulua ja älä masennu, jos ei heti löydy sopivia kavereita. Toivon sun elämääs kaikkea hyvää!!
Hei sinä, otapa selvää sellaisesta asiasta kuin "oppisopimuskoulutus." Tai hanki jotain töitä muuten vaan.
Itselläni oli melko samallaista yläasteella, paitsi että olin koulukiusattu ja en kärsinyt masennuksesta. Yläasteen jälkeen menin lukioon ja päätin ottaa uuden minäpersoonan. Aloin juttelemaan ihmisille ja osallistuin keskusteluihin. Yläastehelvetin jälkeen lukiossa olo tuntui todella mukavalta, kun oli kavereita ympärillä, enkä jäänyt yksin. Ei välttämättä ole helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja alkaa sosiaaliseksi noinvain yläastekokemusten jälkeen, mutta suosittelisin ainakin kokeilemaan.
Olin oikeastaan koko ala-asteen ja yläasteen se luokan ujo ja hiljainen vaikka en oikeasti sellainen ole. Olen vain varautuva ja sanon asioita silloin kun on jotain järkevää sanottavaa. Ala-aste meni vielä hyvin kun oli aina se vähintään yksi kaveri. Yläasteella sitten riitaannuin kaverini kanssa joka alkoi sen jälkeen puhumaan minusta paskaa. Kukaan ei kuitenkaan onneksi sanonut minulle mitään siis haukkunut paitsi se kaveri tietysti piilo vittuili. Joka oli niin ärsyttävää, että joka päivä olisi tehnyt mieli kuristaa se kun näin sen. Jos nyt olisin samassa tilanteessa sanoisin sille suorat sanat, mutta tuolloin en uskaltanut.
Olin siis yksin kaikki välitunnit kun se yks ainoa kaverini masennuksen takia jäi pois koulusta. Välitunnit oli pahinta kun piti esittää, että en ole yksin. Se vei paljon voimia kun piti pitää mukamas jotain kulisseja vaikka kaikki tiesi.
Menin sitten amikseen ja päätin ekana päivänä löytää sellaisen henkilön luokalta joka voisi olla jotenkin samanlainen kuin minä. No sen kanssa aloi sitten juttelemaan ja vaikka aluksi keskustelut oli niin vaivaannuttavia ja tylsiä niin nyt hän on paras ystäväni ja se on niin hienoa. Kiitä joka päivä siitä, että minulla on ystävä joka ymmärtää ja on samanlainen kuin minä.
Ihan varmasti siis saat kavereita kun amiksessa kuitenkin ollaan jo aikuismaisempia ja jutellaan vähän kaikkien kanssa.
Elämäni menee nyt hyvin paitsi tietenkin puuttuu se rakkaus, jota en ole koskaan kokenut. Tuntuu vaan jotenkin niin oudolta olla poikien kanssa. En osaa olla luonteva enkä tiedä edes mistä puhua. Toivon mukaan minut löytää joku ihana poika johon saan tutustua sillä itse en tule löytämään ketään.
Meni vähän ohi aiheen, mutta olen varma, että saat ystäviä. Varsinkin tyttöystävän joka voi kannustaa sinua sitten koulun käynnissä ja rohkaista:)
Ei tuo ole säälittävää. Masennuksesta kannattaa puhua. Mikään tuskin muuttuu jos et puhu? Tai voi olla että löydät itsestäsi voiman jolla pääset eroon masennuksesta, mutta se olisi helpompaa löytää jonkun toisen ihmisen kanssa. Suosittelen psykologia. Ihan oikeesti, mäkin käyn sellaisella :D Mua se on auttanut, vaikka mulla ei nyt olekaan sama ongelma kuin sinulla. Mä olen tajunnut joitakin asioita ja saanut itseni muuttumaan rohkeammaksi ja sosiaalisemmaksi kuin ennen. Mulla taisi myös olla jotain kummallisia pelkoja sosiaalisista tilanteista..
Sun masennus saattaa johtua juuri tuosta yksinäisyydesta ..? Mutta mä en ole asiantuntija, joten en rupea arvuuttelemaan tässä mistä mikin johtuu. Sun pitää ensinnäkin puhua mielialastasi jollekulle, suosittelen vanhempia, jotka välittävät susta.
Nuorena juuri saattaa tulla hirveä ahdistus ja stressi opiskeluista ja muista aikuisten elämään liittyvistä jutuista. Kun on itsekin aikuistumassa, muttei ole vielä valmis, saattaa kaikki tuntua ylitsepääsemättömältä ja tosi monimutkaiselta. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kyllä sä pystyt opiskelemaan itsellesi ammatin kunhan päätät että pystyt. Vanhempiesi ja mahdollisesti (toivottavasti) myös psykologin avulla saat kukistettua masennuksesi ja pystyt toiminaan elämässäsi ja myös löytämään onnellisuuden :)
Psykologi oikeasti voisi auttaa sua, ja se, että käy psykologilla, ei ole mitenkään kummallista, monet nimittäin käyvät. Eikä se ole merkki siitä, että olisit hullu tai mitään sellaista. Suosittelen lämpimästi, että otat yhteyttä nuorisopsykiatrian poliklinikalle tai terveyskeskukseen/kouluterveydenhoitajalle, jolta saat lähetteen sitten polille. :)
Masennus on vain sairaus ja siitä parannutaan kuten muistakin sairauksista. Tsemppiä! Älä luovuta!