Heips..
Ollaan avokkini kanssa seurusteltu puolisentoista vuotta, ja kaikenlaista "vahvistavaa" ollaan koettu.. Tuli viime keäsnä ei-suunniteltusti raskaaksi ja muutimme yhteen.. Sain kuitenkin keskenmenon, mikä lujitti kaiken sen surun keskellä välejämme valtavasti.. Mieheni on monesti puhunut kihloista.. Itse olen aina ajatellut että sitten vasta kun mies kosii ja häiden suunnittelu alkaa samantien.. Mutta jotenkin ajatukseni on muuttunut, kenties sen johdosta että pystyn ajattelemaan meneväni tuon miehen kanssa naimisiin ja viettää loppuelämäni hänen kanssaan..
Kovasti haluan sormuksen sormeen, en sen vuoksi, että se olisi vain joku sormus vaan merkkinä sitoumuksesta.
Silti jokin lyö vastaan ja tässä eräs päivä sen tajusin.. Isäni reaktio.. Avokkini on ensimmäinen vakava suhde.. Isäni ei pidä avokistani juurikaan, syynä että "vei minun nuorimman tytön", sama oli isosiskon ensimmäisen poikaystävän kohdalla "että kloppi vei multa tytön".
Emme ole isäni kanssa kamalan hyvissä väleissä, mutta silti kuitenkin koko ajan ajattelen, mitä isäni on mieltä asiasta ja lyön jarruja pohjaan..
Eikö tämä ole sairasta, evätä omat tunteet mietteissä, mitä isä sanoo? Kunnioitan isääni suuresti ja ajattelen, että hän varmaan samantien alkaa povaamaan, kauanko onneamme kestää ja menetän lopullisetkin yhteydenpidot isääni..
En nyt halua mitään kommenttia että ompa isäsi ääliö, tai vastaavaa, mutta onko minulle itselle oikein lykätä mahdollista kihlautumista vain sen takia, kun mietin isäni rekatiota? Miten saan isäni hyväksymään kihlauksemme ilman konflikteja?
ja onko puolitoista vuotta liian vähän aikaa kihlautuakseen?
Olen itse 20 ja avokkini 23.
Ollaan avokkini kanssa seurusteltu puolisentoista vuotta, ja kaikenlaista "vahvistavaa" ollaan koettu.. Tuli viime keäsnä ei-suunniteltusti raskaaksi ja muutimme yhteen.. Sain kuitenkin keskenmenon, mikä lujitti kaiken sen surun keskellä välejämme valtavasti.. Mieheni on monesti puhunut kihloista.. Itse olen aina ajatellut että sitten vasta kun mies kosii ja häiden suunnittelu alkaa samantien.. Mutta jotenkin ajatukseni on muuttunut, kenties sen johdosta että pystyn ajattelemaan meneväni tuon miehen kanssa naimisiin ja viettää loppuelämäni hänen kanssaan..
Kovasti haluan sormuksen sormeen, en sen vuoksi, että se olisi vain joku sormus vaan merkkinä sitoumuksesta.
Silti jokin lyö vastaan ja tässä eräs päivä sen tajusin.. Isäni reaktio.. Avokkini on ensimmäinen vakava suhde.. Isäni ei pidä avokistani juurikaan, syynä että "vei minun nuorimman tytön", sama oli isosiskon ensimmäisen poikaystävän kohdalla "että kloppi vei multa tytön".
Emme ole isäni kanssa kamalan hyvissä väleissä, mutta silti kuitenkin koko ajan ajattelen, mitä isäni on mieltä asiasta ja lyön jarruja pohjaan..
Eikö tämä ole sairasta, evätä omat tunteet mietteissä, mitä isä sanoo? Kunnioitan isääni suuresti ja ajattelen, että hän varmaan samantien alkaa povaamaan, kauanko onneamme kestää ja menetän lopullisetkin yhteydenpidot isääni..
En nyt halua mitään kommenttia että ompa isäsi ääliö, tai vastaavaa, mutta onko minulle itselle oikein lykätä mahdollista kihlautumista vain sen takia, kun mietin isäni rekatiota? Miten saan isäni hyväksymään kihlauksemme ilman konflikteja?
ja onko puolitoista vuotta liian vähän aikaa kihlautuakseen?
Olen itse 20 ja avokkini 23.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itselläni oli sama ongelma...ihastuin ja aloimme seurustella, 4kk:n päästä menimme kihloihin ja nyt huhtikuussa pidämme maistraattihäät...
Itse olen aina ollut myös "isän tyttö" ja kuunnellut tarkasti hänen mielipiteitään,mutta mielestäni se ei ole oikeaa elämää...ihmisillä on (tai pitäisi olla) vapaus päättää itse ja päätin valita kihlattuni...ymmärrän hyvin tunteesi, mutta sinun on tehtävä mahdoton päätös: kumpi on tärkeämpi, sinä vai isäsi?
Isäni oli aluksi vihainen,mutta nyt olemme jo puheväleissä...olen varma että myös sinun isäsi hyväksyy päätöksesi ajan myötä :)(kumpi se sitten onkin)
Itse olen 18 ja mieheni 23...
Terve,
Ymmärrän kyllä mietteesi. Itse en olisi voinut valita sellaista ihmistä, jota perheeni ei hyväksyisi. Lähinnä siitä syystä, että perhe on minulle niin tärkeä. Oma kultani ja isäni tulevat erittäin hyvin toimeen, mutta vaikeutensa oli heilläkin alussa. Ehkä isäni enemmänkin testasi, että onko hän tosissaan.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että isäsi varmasti rakastaa sinua syvästi ja haluaa sinulle vain parasta, siksi hän on huolissaan. Ehkä yhteinen aika voisi auttaa molempiin suuntiin. Molemmat oppisivat tuntemaan toisensa ja varmasti ajan myötä isäsi myös hyväksymään sulhosi, kun hän näkisi, että olette todella molemmat tosissanne ja rakastatte ja kunnioitatte toisianne.
Voimia ja jaksamista!
Sama täällä, isäni ei ole koskaan suoraan sanonut, mutta olen rivien väleistä ymmärtänyt ettei kihlattuni ole hänen mielestään paras vaihtoehto minulle. Minullakin on kyseessä ensimmäinen pitkä suhde.
En kuitenkaan ole välittänyt tästä sen enempää, vaikka kyllähän se joskus takaraivossa mietityttää. Mieheni on kuitenkin kiltti yms. eli ei voi olla kyse siitä, että hyväksyntää estäisi joku huono ominaisuus. Siksi en välitä. Uskon ja toivon, että isä pikku hiljaa tottuu ajatukseen. Ehkä sinullakin... Kannattaa kuitenkin ensisijaisesti kuunnella omia tunteitaan, koska sinähän sen miehen kanssa tulet elämään, ei isäsi.
Niin ja ei ole varmaan mitään oikeaa aikaa kihlautumiselle. Riippuu tilanteesta. Me menimme kihloihin kahden vuoden seurustelun jälkeen.
Miettikää kolme kertaaa haluatteko toden teolla viettää lopun elämänne rippileirillä tapaamanne miehen=pojan kanssa?? Se saattaa nyt tuntua oikealta valinnalta, enkä todellakaan halua kyseenalaistaa kenenkään rakkautta, mutta kantsii miettiä edes vähän sen ekan mielikuvan jälkeen!! t. tietämätön mude
En tiedä keihin viittasit mutta minulla ei todellakaan ole kyse mistään rippileirillä tavatusta ihmisestä. Olen 24-vuotias.
Koskaan ei nimittäin isäsi mielestä kukaan tule olemaan pikkutyttärelleen ihan tarpeeksi hyvä.
Oletko sitten ikuisesti yksin sen takia?
Menetkö miehesi vai isäsi kanssa naimisiin, mieti sitä...
Itse menin 19-vuotiaana kihloihin, myös 1,5 v:n seurustelun jälkeen, ja tämä oli eka vakava suhteeni. Isäni ei hyväksynyt poikaystävääni, koska oli tavallinen duunari, suoraan amiksesta töihin. Isäni olisi halunnut minulle "vertaiseni", yliopistolaisen, fiksun jne..
Muutimme vuoden päästä yhteen, isäni jotenkin sulatti sen kiukulla, mutta kun ilmoitin että menimme kihloihin, hän ei edes onnitellut! oli vain hiljaa ja sanoi että virheen teit. Minulla ei riitä kunnioitusta isäni mielipiteille. kai itse tiedän omat tunteeni ja mitä elämältäni haluan. Minua ei kiinnosta pätkääkään esim. se, että nyt kun haemme omistusasuntoa (3 vuoden jälkeen), isäni nyrpistää nokkaansa, ja pelkää jo tosissaan milloin tulee lapsenlapsia tuon epäkoulutetun älykääpiön ansiosta.
Älä välitä isäsi mielipiteistä. Jos vaikutat nöyrältä ja epävarmalta isäsi edessä, hän luulee että olet sitä myös poikaystäväsi kanssa, ja varmasti tulee palautetta. Onnea teille!