Mun nimi on Proosa, kun olin vielä vauva isäni halusi nimekseni Proosa koska hänen lempisadussaan tytön nimi on Proosa. Mua on kiusattu nimestäni, ja joskus vannoin että kun tulen täysi-ikäiseksi, vaihdan nimen.
Mulla on yks ainoo ystävä, Petu, vuoden vanhempi kuin mä, 18. Me vietetään tosi paljon aikaa mun luona, siis vanhassa autiotalossa.
Mua on vaivannut masennus siitä asti kun lähdin kotoa.
Mä kävelin yksin puistossa, lähdin kävelylle miettimään asioita. Oli tumma yö, edes tähdistä jonkun rakentama vyö ei loistanut tummalta taivaalta.
Mä kuulin takaani raskaita askelia, ja näin tumman hahmon, pelkästään etuhiuksista koottu hyppyri loisti pimeässä.
-Proosaaaaah! Mitä helvettiä sä noin lujaa kävelet, en mä meinannu saaha sua lainkaa kii..
-Jaa..Petu.. Mä sanoin huokaisten -mun rauhaa oli rikottu-.
-Hei mihe sä meet?? Petu kysyi yhä huohottaen, se oli tainnut tehä oman maratooninsa.
-Mä? En mä mihinkään. Uskotsä jumalaan?
Petu katsoi hämmästyneenä muhun ja alkoi nauraa.
-Hei Proosa Proosa.. Mikä sulla on? Sä oot käyny ihan oudoks viimeaikoina.
Mä vaan hymähdin vastauksen, laitoin kädet taskuun ja jätin Petun sinne tyhmällä ilmeellään, ja läksin kotiin -mun omaan autiotalooni, jossa sä varmasti pelkäisit-.
Aamulla astuin koulun pihaan ja Petu tuli mua vastaan ja hihkaisi moi. Mä en välittänyt.
-Hei Proosa.
-Mä oon tosi pahoillani siitä eilisestä jos mä loukkasin sua jotenki... Petu sopersi.
-Niin mäkin.
En mä nyt jaksanut kiinnostaa Petusta, vaikka se on mun ainoo ystävä.
Koulupäivä oli täyttä paskaa, ja kun mä kotiin pääsin, rojahdin vanhaan lahoon puusänkyyni niin että se raksahti.
Joku tuli sisään, mä arvelin että Petu tuli kerjäämään anteeksantoa edelleenkin.
Oikeessa olin, se tuli sisään pyytämättä ja istui mun sängylle ja veti mut kainaloonsa.
-Mitä vittuu sä teet?! Mä huusin kun Petu otti mun käteni sen isoon kouraan.
-Katon sun elämänviivaa...Mihin saakka se menee?
Petu nosti mun hihaani, samalla kun yritin estää.
Se valahti aivan valkoiseksi kun se huomasi arvet kädessäni.
-M-mi-mitä hei nää on? Se siveli arpia. Viilteletsä?? Miks helvetissä?! Se huusi mun korvaani ja tyrkkäsi mut sivuun.
Kyyneleet valui mun poskeani pitkin, ja kätkin kasvoni tyynyyn.
Tartuin Petun hiuksiin ja raahasin sen ja sen äänekkään karjunnan ulos ovesta, ja paiskasin sen kiinni.
Ei..ei.. mitä helvettii mä oon tehnyt??
Raahannut mun ainoan ystävän ovesta ulos, en mä voi nyt menettää sitä, en mä voi, mulla ei oo ketään muuta. Luoja anna sen olla siinä oven vieressä vielä..
Vedin oven auki ja näin Petun, se piteli päätään ja nojasi toisella kädellä seinään.
-Petu anna anteeks, en mä tarkottanut..en mä..
Älä jätä mua nyt, mä oon niin masentunut ja..
Se otti mut syliinsä ja tunsin sen kyyneleet paidallani, ajatella iso mies itkee.
-Proosa, mistä asti? se sopersi hajanaisella äänellä.
Kannattaako jatkaa, vai tuhlaanko aikaa?
Mulla on yks ainoo ystävä, Petu, vuoden vanhempi kuin mä, 18. Me vietetään tosi paljon aikaa mun luona, siis vanhassa autiotalossa.
Mua on vaivannut masennus siitä asti kun lähdin kotoa.
Mä kävelin yksin puistossa, lähdin kävelylle miettimään asioita. Oli tumma yö, edes tähdistä jonkun rakentama vyö ei loistanut tummalta taivaalta.
Mä kuulin takaani raskaita askelia, ja näin tumman hahmon, pelkästään etuhiuksista koottu hyppyri loisti pimeässä.
-Proosaaaaah! Mitä helvettiä sä noin lujaa kävelet, en mä meinannu saaha sua lainkaa kii..
-Jaa..Petu.. Mä sanoin huokaisten -mun rauhaa oli rikottu-.
-Hei mihe sä meet?? Petu kysyi yhä huohottaen, se oli tainnut tehä oman maratooninsa.
-Mä? En mä mihinkään. Uskotsä jumalaan?
Petu katsoi hämmästyneenä muhun ja alkoi nauraa.
-Hei Proosa Proosa.. Mikä sulla on? Sä oot käyny ihan oudoks viimeaikoina.
Mä vaan hymähdin vastauksen, laitoin kädet taskuun ja jätin Petun sinne tyhmällä ilmeellään, ja läksin kotiin -mun omaan autiotalooni, jossa sä varmasti pelkäisit-.
Aamulla astuin koulun pihaan ja Petu tuli mua vastaan ja hihkaisi moi. Mä en välittänyt.
-Hei Proosa.
-Mä oon tosi pahoillani siitä eilisestä jos mä loukkasin sua jotenki... Petu sopersi.
-Niin mäkin.
En mä nyt jaksanut kiinnostaa Petusta, vaikka se on mun ainoo ystävä.
Koulupäivä oli täyttä paskaa, ja kun mä kotiin pääsin, rojahdin vanhaan lahoon puusänkyyni niin että se raksahti.
Joku tuli sisään, mä arvelin että Petu tuli kerjäämään anteeksantoa edelleenkin.
Oikeessa olin, se tuli sisään pyytämättä ja istui mun sängylle ja veti mut kainaloonsa.
-Mitä vittuu sä teet?! Mä huusin kun Petu otti mun käteni sen isoon kouraan.
-Katon sun elämänviivaa...Mihin saakka se menee?
Petu nosti mun hihaani, samalla kun yritin estää.
Se valahti aivan valkoiseksi kun se huomasi arvet kädessäni.
-M-mi-mitä hei nää on? Se siveli arpia. Viilteletsä?? Miks helvetissä?! Se huusi mun korvaani ja tyrkkäsi mut sivuun.
Kyyneleet valui mun poskeani pitkin, ja kätkin kasvoni tyynyyn.
Tartuin Petun hiuksiin ja raahasin sen ja sen äänekkään karjunnan ulos ovesta, ja paiskasin sen kiinni.
Ei..ei.. mitä helvettii mä oon tehnyt??
Raahannut mun ainoan ystävän ovesta ulos, en mä voi nyt menettää sitä, en mä voi, mulla ei oo ketään muuta. Luoja anna sen olla siinä oven vieressä vielä..
Vedin oven auki ja näin Petun, se piteli päätään ja nojasi toisella kädellä seinään.
-Petu anna anteeks, en mä tarkottanut..en mä..
Älä jätä mua nyt, mä oon niin masentunut ja..
Se otti mut syliinsä ja tunsin sen kyyneleet paidallani, ajatella iso mies itkee.
-Proosa, mistä asti? se sopersi hajanaisella äänellä.
Kannattaako jatkaa, vai tuhlaanko aikaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jatka vaan....mä ainaki haluun lukee jatkoa.