Linnut

Se ei käykään selville. Oikeasti linnut eivät hyökkäile ihmisten kimppuun. Olen aina pitänyt koko elokuvaa vähän teennäisenä, aiheeltaan liiaksi keksittynä. Minulle kun on tärkeää se että voin elokuvan jälkeen sanoa itselleni että juuri noin se voisi tosielämässä mennä. (Ei tietenkään scifit ja sormusten herrat).

Sanoisin että Linnut on aika huono elokuva mutta eihän Mestarin teoksista niin saa sanoa. Oikeastaan ainut Hitchcock-elokuva josta pidän on Vertigo, siihenkin lienee syynä että näin sen lapsena ja rakastuin päättömästi Kim Novakiin.

kannattaisi kysyä mikä on lintu?

Mikä tekee linnusta linnun? Lintuihin liittyy paljon merkillistä ja myyttistä. Linnut osaavat lentää, ja ihminen on aina halunnut lentää. Sen taidon ihminen on hankkinut itselleen mekaanisten vehkeiden avulla. Linnut ovat kuitenkin toista, ja niiden lento. Freud kertoo, että lentämisen tunne on sitä että ihminen kokee itsensä sekä kokonaiseksi, ehyeksi, että ihanan vapaaksi samaan aikaan. Tunne on seksuaalinen. Siinä yksi puoli lnnuista.

Ajattelepa, mitä jos linnuista tulisikin uhka? Sellaisena lintuja ei luonnostaan juuri nähdä. Päinvastoin: meillä on runsaasti sanontoja, joissa linnut ovat ystäviämme: "Ottaa siipiensä suojaan...", "Nousta siivilleen...", "Kokeilla siipiensä kantavuutta...", jne. Mitäpä jos linnut yhtenä päivänä osoittautuisivatkin joksikin aivan muuksi kuin se lemmikkipapukaijamme, joka piristää mieltämme viheltelemällä veikeästi häkissään?

Tämä myyttien maailma, jossa linnut ovat ihmiselle tärkeä ja merkitsevä symboli, toimii elokuvan lähtöasetelmana. Jos katsot filmin nyt uudestaan, huomaat, että ihmisen suhde lintuihin on pohjustettu heti alussa.

Sitten tarinaa lähdetään viemaan eteenpäin niin, että linnut muodostavat ikään kuin pilven ihmisten päiden yläpuolella - kun ilmassa on jännitettä ja myrskyn uhkaa, kokoontuvat linnut ja alkavat suorittaa hyökkäyksiään.

Filmin mies tapaa naisen, ja rakkaus syttyy. On kuitenkin mutkia matkassa: miehen äiti, joka on menettänyt oman aviopuolisonsa ja takertunut hieman liikaa poikaansa. Poika tuo tyttönsä näytille äitinsä luokse, ja draama on valmis. Äiti ei ole valmis ottamaan pojan nuorikkoa siipiensä suojaan, vaan on kahden vaiheilla: toisaalta hän rakastaa poikaansa, toisaalta haluaisi pojan kokonaan itselleen ja kokee tämän mukanaan tuoman naisen uhaksi.

Ihmissuhdekuvio on tämä. Ensimmäinen lintu aivan kuin yllättäen tulee taivaalta ja nokkaisee tyttöä. Esimakua siitä mihin juttu on kehittymässä.

Ohjaaja panee lintuihin tieteellisesti suhtautuvan ornitologin baarissa selittämään mitä linnut tekevät ja mitä ne eivät tee. Asiantuntija on itse vanha harppu - ei liene sattumaa - ja selitys on kuivahko: linnut eivät tee hyökkäyksiä. Ne eivät siihen kykene, eivätkä ne ole hyökkääviä. Vanhan naisen sympatiat ovat sataprosenttisesti lintujen puolella, hän on yhtä lintujen kanssa. Uskokoon ken tahtoo. Elokuva liikkuu eri tasolla: kohta seuraa tuollainen "mahdoton" hyökkäys.

Elämme pahassa maailmassa. Koti on lopulta ainoa turvapaikka, ja sinne elokuvan päähenkilötkin linnoittautuvat. Nyt he ovat kaikki saman katon alla, samojen seinien sisällä. Draama voi tiivistyä. Pojan äiti tunnustaa omat kipeät menetyksensä tytölle. Syntyykö yhteisymmärrystä, läheisyyttä? Ulkona linnut valmistautuvat hyökkäykseen. Kuulemme niiden ääniä. Radion uutiset antavat tapahtumiselle oudon metallisen, ulkopuolisen näkökulman. Siinä ei tunnu olevan mitään inhimillistä, ja todellisuuden kanssa sillä tuntuu olevan yhtä vähän tekemistä kuin lintutieteilijän puheilla baarissa.

Tyttö peittelee pojan väsyneen äidin lämpimään sänkyyn, ikään kuin ottaa tämän omasta puolestaan siipiensä suojaan. Mutta onko äiti vielä hyväksynyt tytön? Kuuluu lintujen ääniä ullakolta, ja tyttö lähtee tarkastamaan asiaa. Katto on rikottu ja linnut ovat päässeet sisään. Tyttö nokitaan verille. Poika pelastaa hänet - toteutuu suojelua koskeva valinta. Kun tyttö on lintujen uhri ja verissään, äitikään ei enää osaa kokea häntä uhkana vaan voi tehdä valintansa: nyt hän ottaa tytön lopullisesti siipiensä suojaan. Kiinnitä huomiota miten dramaattinen tämä ele elokuvassa on.

Kun ratkaisu on tapahtunut, lintujen hyökkäys asettuu. Loppukohtauksessa kahlataan potentiaalisen vaaran muodostavan lintulauman läpi autolle, jolla paetaan kohti uutta elämää. Häkkilinnut toki muistetaan ottaa mukaan.

Linnut on loistava elokuva, ja mestarin tuotannossa se edustaa sitä parempaa tasoa, jossa psykoanalyyttinen aines on onnistuttu punomaan itse tarinaan, eikä operoida pelkillä irrallisilla freudilaisilla efekteillä. Tällaisia elokuvia, joissa on erikseen tarinankuljetustaso ja erikseen syvätaso, voi pitää mestariteoksina.

Todellisen kunnianosoituksen psykoanalyysille teki Stanley Kubrick viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Eyes Wide Shut, jonka analysointia voitaisiin suorittaa kirjatolkulla. Siihen verrattuna Linnut on aika helppo tapaus. Mutta taitaa silti Linnutkin mennä yli monen ymmärryksen?

Kun ensimmäisen kerran näin Hitchcockin Linnut, ihmettelin lopussa, että: "Nytkö se jo loppui?". Mitään ei selitetty. Kaikki jäi avoimeksi. Mutta sittemmin olen tajunnut, että eihän asiaa voi järjellisesti edes selittää!

Jos suuri Hitchcock sisällyttäisi leffaan lopun, jossa kerrotaan lintujen olleen kirottuja tai ufoja, olisi koko elokuva pelkkää huuhaata. Jos selitykseksi todettaisiin tutkimusten perusteella todellakin lintujen ruoassa oleva vika tms, olisi elokuva ihan tylsä... Kuka nyt tekisi elokuvan pilantuneesta linnunruoasta, joka aiheuttaa lintujen sekoamisen? Jeejee.

Elokuvan itu perustuu ainakin minun mielestäni juuri siihen, että kukaan ei voi antaa valmista vastausta tapahtumiin, vaan jokainen saa kehittää oman teoriansa. Elokuvan eri tapahtumista ja viitteistä voi kehittää oman ideansa elokuvasta. Ei kaiken tarvitse aina olla niin valmiiksi pureskeltua.

Hitchcock on Freudinsa lukenut.

Ehkä elokuvat avautuvatkin siinä järjestyksessä: ensin Freud, sitten Hitchcock.

Tippy Hedren on aika sievä. Hän on muuten Melanie Griffithin äiti!