olen 25-vuotias nainen. elan hyvassa suhteessa ja asiat on muutenkin ihan mallikkaasti, on tyot, ystavat, harrastukset ja opiskelut. olen jostakin syysta karsinyt unettomuudesta ja vahvasta ahdistuksesta parisen vuotta. unettomuudesta jonkilainen diagnoosi, ahdistuksesta ei. en ole ahdistuksesta puhunut laakareille enka oikeastaan kenellekaan avomieheni lisaksi.
sain vihdoin laaketta unettomuuteen noin kuukausi sitten ja se on helpottanut tilannetta jonkin verran. nukun vahan paremmin ja mielialassa on ollut pienta parantumista. silti tuntuu etta tarvitsisin apua, en vain osaa selittaa mihin. ahdistukseni ja itseinhoni on kokonaisvaltaista vihaa itseani kohtaan ja selittamatonta tuskaa. ajattelen itsemurhaa ja kuolemaa lahes koko ajan ja se tuntuu ihanalta fantasialta. pelkaan joutuvani psykoottiseen tilaan ihan koska tahansa. lisaksi nukkumaanmeno on edelleen kammottavaa. saan unihalvauksia ja hallusinoin jatkuvasti, etenkin aamuyosta.
olen muuten sosiaalinen ja iloisena ja reippaana tunnettu ihminen. tuntuu etta valehtelen jatkuvasti kaikille ihmisille jotka tunnen, kun en pysty kertomaan olostani.
mita teen? odotanko etta tama menee ohi vai haenko apua? mista voin hakea apua?
sain vihdoin laaketta unettomuuteen noin kuukausi sitten ja se on helpottanut tilannetta jonkin verran. nukun vahan paremmin ja mielialassa on ollut pienta parantumista. silti tuntuu etta tarvitsisin apua, en vain osaa selittaa mihin. ahdistukseni ja itseinhoni on kokonaisvaltaista vihaa itseani kohtaan ja selittamatonta tuskaa. ajattelen itsemurhaa ja kuolemaa lahes koko ajan ja se tuntuu ihanalta fantasialta. pelkaan joutuvani psykoottiseen tilaan ihan koska tahansa. lisaksi nukkumaanmeno on edelleen kammottavaa. saan unihalvauksia ja hallusinoin jatkuvasti, etenkin aamuyosta.
olen muuten sosiaalinen ja iloisena ja reippaana tunnettu ihminen. tuntuu etta valehtelen jatkuvasti kaikille ihmisille jotka tunnen, kun en pysty kertomaan olostani.
mita teen? odotanko etta tama menee ohi vai haenko apua? mista voin hakea apua?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttua tarinaa kirjoitit. Olen hiukan yli nelikymppinen nainen ja kolmisen vuotta sitten aloin oireilla juuri mainitsemillasi tavoilla, minullakin se alkoi unettomuudella ja yleisellä ahdistuksen tuntumisella. Kaikenlaisia diagnooseja työterveyslääkärissä tehtiin, kunnes olin sitten niin poikki, että jouduin jäämään sairaslomalle. Diagnoosin lisäksi tarjoiltiin unilääkkeitä, jotka joskus auttoivat, joskus eivät.Kokeilin myös yhteensä kuutta erilaista masennuslääkitystä, joista ei valitettavasti tullut minkäänlaista vastetta.
Kaikkein pahinta on ollut kestää se, että kykenin aiemmin olemaan työporukan pirtein, iloisin ihminen. Tulin aina töihin jo etuajassa, koska tykkäsin keittää kahvit porukalle ennen heidän ilmaantumistaan, olin aina kaikkien tukena, hoidin nelilapsista perhettäni, en koskaan valittanut mistään ja osasin mielestäni tehdä kaiken mikä pitikin. Ja jos eteen tuli ongelmia, etsittiin ratkaisut niihin tuosta noin vaan. Toisaalta, tiesin jo aiemmin, että minulla on varmasti ns.kiltin tytön syndrooma ja vaikka mitä, mutta ne eivät haitanneet.
Nyt en pysty tekemään mitään ja olen pudonnut "normaalielämästä". Löysin vastikään yksityisen psykiatrin, joka sanoi minulle, että nyt kuulle, otetaan tavoitteeksi se, että nukut kunnolla ja pystyt kerran päivässä lähtemään ulos vaikka vaan roskista viemään. Hän sanoi myös, että on ikävää, että sinulla ei ole syntynyt kunnon hoitosuhdetta aiemmin, jos olisit tullut luokseni kolme vuotta sitten, olisit nyt jo työkykyinen.
Etsi kunnollinen psykiatri ja maksa siitä, jos vain mitenkään pystyt! Se takaa sinulle lääkärin, joka oikeasti ottaa asiakseen vaivasi ja saat katkaistua tuon kirjoittamasi tilanteen aiemmin kuin minä, joka tyydyin pitkään niihin unipillereihin! Olet nuori vielä, mutta se kun ei katso ikää. Ahdistus.
Kiitos sinulle kannustavasta vastauksesta. Varasin juusri ajan tk-laakarille, saas nahda mita tulee. Sain ajan jo huomisaamuksi, nyt kylla jannittaa. En tieda osaanko puhua laakarille rehellisesti jne.