Hei! Tulin tänne kun joskus olen ennenkin käynyt. Minua ahdistaa eikä ole oikein ketään, kelle puhua. Minä olen miniänä tässä talossa, siis vaikka VAIKKA kirjat on tehty. Virallisesti papereissa on minun ja miehen nimi, me omistamme tilan. Mutta mitä tekee 66v anoppi ja 70v appi, nämä asuu ja määrää kaikessa ja kaikesta. Koen että minua on jymäytetty ja kunnolla. Ne lupasi muuttaa,kun löytyy sopiva rivari. No, sopivia olisi ollut vaikka kuinka...mutta kun eivät kertakaikkiaan osaa lähteä. Asia on otettu useinkin( minun toimesta ) esille, aina ne siirtää ja siirtää. Ei meillä ole huonoja välejä, mutta kun ei ole yksityisyyttä! Ei sitä ikiomaa miehen kanssa. Mies sanoo, ettei hän voi alkaa häätämäänkään vanhempiaan, että koita nyt vielä vähän kestää...Olen kerran lähtenyt kotiini ja ollut siellä kaksi viikkoa. Anoppi tuli hakemaan takaisin. He tarvii minua. Minä vaan en ole heidän piikansa, ruoanlaittajansa,siivoojansa, pyykkienpesijänsä. Onko ketään muita teitä, että olisitte samassa jamassa? Täällä tuppukylässä, missä ei ole mitään on näin takapajuisia ihmisiä. Onneksi minulla on tämä tietokone ja pääsee edes netissä juttelemaan oikeitten ihmisten kanssa.Juuri nytkin niin pirun paha olla, ahdistunut mieli. Ei ole kuulkaa kivaa aina olla toisten silmien alla, niin että vain navettahommissa saa olla kahden miehen kanssa.
Pirun paha olla
miniä vain .
461979
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 46
Vanhimmat
23 vuotta oon samaa kestänyt ja kärsinyt, en ole miniä vaan se tilan tyhmyyksissäni ostanut "isäntä", ei ne sitä komenteluaan ikinä lopeta, räksyttävät suutaan joka asiasta.
Minkäs teet kun paskaan olet astonut, kiroile mielessäs ja kärsi.
Työ on kuitenkin vain työtä. Jos siitä menee ilo, sen tekeminen on raskasta. Joskus pitää tehdä kovia päätöksiä ja pysyä niiden takana. Miniällä sanoa suoraan anopille, että nyt lähdetään porukalla katsomaan ja OSTAMAAN asunto ja panna vain asia itse menemään eteenpäin.
Isännälle. En tiedä oletko perheellinen, mutta jos olet ja vanhemmillasi on syytinki, rakenna oma pieni mökki näköetäisyyden ulkopuolelle. Jos ei ole syytinkiä, aukaise suusi ja sano, että nyt lähdetään joko vanhusten hoivakotiin tai omaan asuntoon. Loppujen lopuksi helppoa, vaatii vaan sen, että ilmoittaa, nyt alkaa kaikilla oma elämä. Vaikka ovat omia vanhempia, napanuoran lopullinen katkaisu on tarpeen. Välit ovat kummasti paremmat sen jälkeen, kun tunteet hiukan viilenevät. Itse pidin puolen vuoden tauon vanhempien luona vierailuun, kun räyhääminen ja suun soittaminen meni mahdottomaksi. Nykyään välit kunnossa.
Enää ei rakennella yhtään mitä.
mökkejä niin vaan rakennella,se on vähintään 20000€ jos jonku huushollin rakentaa ja jos muutenkin on rahasta tiukkaa niin ei onnistu.
eikä kiinnosta pätkänvertaa enää, helppoa se on sivullisen laukoa mitä vaan.
mielellään kahdeksi etelän reissulle tai jonnekin satojen kilometrien päähän vähintään. Selkeytyy ajatus.
No eikös siinä talossa ole toista mökkiä tai yläkertaa, mihin voisit ne appivanhemmat siirtää tai itse siirtyä ukkosi kanssa, jos ei ne liiku.
kanssa kahden kesken. Luulisin, että sitä kautta asia alkaa parhaiten purkautumaan.
auta. Myykää tila, se voi olla se paras vaihtoehto.
Ei anneta,se otetaan.Oma asuinpaikka kummallekkin sukupolvelle n.kilometrin päähän toisistaan.Silloinkummallakin porukalla on riittävä naintirauha.
Huomioikaa että vanhempaa väkeä voi käyttää ilmaistyövoimana.Jos työkyky ei riitäkään ryskätöihin,niin rantteelle tai lapsien katsontaan kuitenkin.
Ja positiivista asennetta kehiin.Sillä pärjää jo pitkälle.
Puhuminen ei auta. Ei auta sano nauta. Jos vanhaväki ei osaa luovuttaa, eikä olla sekaantumati nuorten asioihin. Se on se luonne, sitä voi olla paha mennä muuttamaan vanhoilta.Ehdotan aloittajalle että kestä, kestä vaan, kerran sut palkitaan.Aika korjaa vanhat pois.Näin teki minun kohdalla ja monen muun.
...että jumprahuiti perheeseen oma rauha ja vanhukset eri talouteen. Ei tuosta tule mitään, että miehesi vanhemmat ovat vielä saman katon alla passattavana.
Itse olen ollut hieman samassa tilanteessa aikoinaan, kun silloisen vaimoni isä ei suostunut oikein mihinkään järjestelyihin, että meillä olisi ollut omakin elämä. Elimme täysin tuon vanhuksen ehdoilla ja viimein vaimoltani loppui täydellisesti kantti, että hän sairastui vakavasti. Samaa en soisi kenellekään tapahtuvaksi.
Tietysti vanhusten kannalta hyvä systeemi, kun voi pompotella nuoria mielin määrin ja on valmiit safkat pöydässä ja pyykit pesty jne. Eihän he siitä mihinkään lähde, kun huolto noin hyvin pelaa.
Nykyään meillä: Asumme nykyisen perheeni kanssa kotitilallani ja vanhempani asuvat 200 metrin päässä rakentamassani omakotitalossa omissa oloissaan, nykyisen vaimoni vanhemmat 200 kilometrin päässä omissa oloissaan omakotitalossaan vaimoni kotitilan vieressä. Meillä paras ratkaisu, lapset voivat käydä mummolassa lähellä ja molemmilla perheillä oma elämä. Näemme lähes päivittäin.
Aikoinaan tilanne, että sorruin hakemaan seuraa kirjeenvaihtopalstalta: no ei siinä mitään.
Muutama kerta tavattiin, ja tuli ilmoitus:
pikkuinen on tulossa.
Joopa niin.
Mutta kenen.
Menimme naimisiin.
Ne sisarukset jotka vielä kotona lähtivät ovet paukkuen.
Siitä saakka ollut viileät, hyvin viileät välit.
Aikoinaan vanhempia hoidettiin loppuun saakka.
Navetta, ulkotyöt, vanhempien hoivaaminen.
Omat lapset pieniä.
Apua ei tullut mistään.
Kaupunkilaistuneet sisarukset tulivat nenäänsä nyrpistämään kesäisin.
Lapset nyt lähteneet.
Sadan vuoden yksinäisyys.
Eivät tule enää sisaruksetkaan.
Eivät kai jaksa/ viitsi/halua.
Mutta se tuska mikä kaikesta on jäänyt.
Että melkein turhaan on rehkinyt.
Avioliitto kylmääkin kylmempi.
Mitään ei uskalla sanoa ettei mene kotitila jakoon.
Näitä Klaaroja ja Vihtoreita on maaseutu täynnä jotka elävät rakkaudettomassa liitossa ettei " tila mene jakoon".
Onko omaisuus arvokkaampi, kuin oma, onnellinen elämä?
Aika huono tilanne.
Oma rauha on jokaisella oltava, eikä elellä toisten neuvojen mukaan.
Uskon, että aika korjaa tilanteen ja asiat muuttuvat, kun anoppi ja appi luottavat tarpeeksi sinuun.
Kestämistä sinulle!
Aikanaan tulee hauta vastaan, sitten helpottaa.
mistä perkeleestä sen tietää, että helpottaa?
Jälkipolvi vielä piruuttaan lykkäävät samaan kuoppaan ko anoppi ja,,,
Olen 17 vuotta ollut samassa liemessä, muka emäntänä. Nyt tilanne rauhoittunut kun anoppi muuttanut keskustaan ja me perheineen jääty tilalle. Mutta kyllä päivittäin soittaa ja tivaa asioita ja ohjaa kun ei "nuoret" 4:kymppiset osaa tehdä. Meillä nyt navetta melkein tyhjä olosuhteiden pakosta ja itse lähdin muualle töihin. Niin pääsee karkuun edes ja ei ole pakko vastata puheluihin. Yllätys vierailuja anoppi harrastaa, että ei ilmoittele, tulee vain onhan hänellä asumisoikeus meillä... Mutta toivon jaksamista ja luulen että vielä löytyy kohtalotovereita kuitenkin Suomen maasta.
Joo, on se paha paikka. Maalaistaloon tulevalla nuorella emännällä pitäis olla ruostumatonta terästä kunto ja itsetunto. Niin kestää ja selvii aika pitkälle. Minä purin vaan hammasta ,aikoinaan, enkä alannut motkottaa tai riitelemään.Jälestäpäin oli hyvä havaita, etten räjähtänyt, milloinkaan.Kaikille se on uusi ja outo tilanne, kun tulee vieras taloon. Kestää jonkun aikaa, että jokainen hakee sen paikkansa. Kyl se siit lähtee, usko pois.
Meillä jäi molemmilta sukupolvien väli turhankin pitkäksi ja täytyy sanoa, että olemme harmitelleet monen monta kertaa sitä, että vanhukset ovat jo niin raihnaita että heidän piti muuttaa kirkolle ja toinen mamma on yhä vanhoilla päivillään vielä niin kiinni talonpidossa ettei pääse. Tulimme kohtuullisesti toimeen ja lastenhoitoapu korvasi kyllä mielipahat. Nyt kun ei ole kenelle lapsia jättää hetkeksikään, se kyllä tuntuu.
Eihän se helppoa ole uuden ihmisen tottua taloon ja sen väkeen, mutta meidän oloissa sitä yksityisyyttä on jo ihan liikaa.
Anoppi alkoi meillä pitämään järjestystä. Tila on minun kotitilani ja kokonaan omistuksessani, sekä avioehdolla kummankin omaisuudet suojattu, että...
Vanhempani asustelevat muualla ja käyvät jos käyvät, eivät juuri soittele puhelimella, jollei ihan joku hätä ole. Mutta anoppi alkoi tulla riesaksi, otettiin ensin lapsia katsomaan, että sain olla enempi toukopellolla, vaan alkoi sitten emännöimään ja päälle päsmäröimään. Vaimoni ei tietty uskaltanut sanoa omalle äidilleen mitään, mutta kiristeli hampaitaan ja alkoi selvästi kärsimään tilanteesta. Sanoin suoraan anopille, että ME hoidetaan täällä huushollin pito ja tämä on meidän kotimme, teemme kuten meitä mielyttää. Anoppihan veti herneen nenään välittömästi ja otti loukkauksena, kohta oli apiukko autolla anoppia hakemassa ja anoppi vielä lykkäsi rahaa kouraani "täysihoidosta", poistuivat sitten kiireesti. Vähän tätä vaimoni nuoremmat sisarukset moittivat minulta, etten olisi saannut noin tehdä, mutta heillekin sanoin samat sanat.
Jälkeenpäin palautin anopille ne hänen "täysihoitorahat", mutta en ole päästänyt häntä enään huushollimme emännäksi, eikä hän ole sen jälkeen yöpynyt kertaakaan meillä, eikä ihan vähällä tule yöpymäänkään, jos vain minusta se on kiinni. Olemme edelleen puhe väleissä ja olen kerran käynnytkin heidän luonnaan. Vaimoni on toki lasten kanssa käynnyt useamminkin.
Joten ottakaa nyt miehenne kanssa reilusti puheeksi asiat vanhemman väen kanssa ja selvitätte missä mennään. Ei ole mitään mieltä jäädä tuollaiseen tilanteeseen kitumaan.
ja oppia muille. Hyvin toimit, näin pelastit oman perheesi. joka on tärkeämpi kuin anoppi. Järkipuhe pitäisi kyllä tehota järkeviin ihmisiin.
tilanne sulla. Olen ollut vastaavassa.
Tuo selitys että 'ei löydy sopivaa asuntoa' on vain tekosyy. Ei ne halua lähteä. Paperilla luopuminen on tehty, henkinen luovutus ei ole ollenkaan valmis ja näyttää siltä ettei ne siihen kykenekään. Hakevat vain tekosyitä jäämiseen ja varmasti uskottelevat itselleen että ette pärjää ilman heitä.
Meillä meni myös siihen että milloin tahansa lompsittiin mihin tahansa huoneeseen, ja jos joskus vähän riideltiin -kuten parisuhteessa joskus tuppaa käymään- anoppi kipitti heti utelemaan että mikäs teillä nyt. Anoppi lisäksi kateili minun osaamistani, olen eri alan ammattilainen alunperin, eikä sietänyt että tein mitään paremmin kuin se. Pyrki oikein väkisin vääntämään asiat niin että hänen ansiotaan kaikki minun tekeminen. Ahdistuin todella pahasti. Eli käytännössä ei Omaa Elämää ollenkaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus siihen...
Meillä meni niin että räjähdin oikein kunnolla. Sanoin että nyt se on Loppu koko homma. Siitä se lähti ja nyt edellään rauhassa. Viisi vuotta on mennyt ja alkaa tuntua että voiton puolella ollaan.
Mitä enemmän annat valtaa muille ihmiselle oman elämäsi suhteen, sitä enemmän olet heikoilla. Valitettavasti.
kun vastauksia lukee...Yläkertaan asumaan jne, höpön löpön! Mielellään 100 km välimatkaa niin hyvä tulee! Nykymaailmassa ihmisillä on oikeus toteuttaa omaa itseään ja elää yksityistä elämäänsä rauhassa!
Olen monta tapausta nähnyt ja kuullut, kuinka on tehty tilakauppoja silmät ummessa ja ajattelematta mitään. Mitä villimpiä asumisoikeuksia ja käyttöoikeuksia tehdään tilakaupoissa. Joku asiaa tuntematon voi ihmetella, että miten tämä on mahdollista, mutta niin vain on, kun nuorempi sukupolvi haluaa niin kovasti saada jo tilan omiin nimiinsä ajattelematta tuon pidemmälle, kuinka sitten käytännössä toteutetaan ne kaupan ehdot. Onhan se tietty, jos ne vanhukset saadaan todella rajattua sinne yläkertaan, taikka talon toiseen päätyyn ja pidetään vissi ero talouksilla, mutta... kun homma alkaa riveämään ja sisaruksia alkaa ramppaamaan siellä "mummolassa" lomat ja vapaat, siis ne joilla ei ole vielä napanuora katkaistu. On yhteistä joulupöytää ja muuta, no eihän sinne mummolaan mahdu jne. Se onkin sitten tämä miniä, kun huomaa yllättäen vääntävänsä joulua joka vuosi koko komppanialle anopine ja isännän sisarusten puuttuessa kaikkeen muuhun paitsi itse toteutukseen.
Sisareni joutui tälläiseen hullutukseen mukaan aikoinaan miehensä kotitilan tiimoilta ja heillä oli täysi työ päästä siitä eroon korrektisti. Onnistuihan se siististi ja loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin, viettävät omaa elämää ja ovat viettäneet jo pitkään. Kehoitan muitakin tekemään samoin, asiallinen keskustelu asian osaisten kanssa, joku voi loukkaantuakin, mutta pidemmän päälle hekin tajuavat tilanteen.
Niin että ku tilakaupat oli tehty, eikös vaimon sukulaiset sekaantunut siihen. No tule nokkaa ja pokkaa, pakko oli sanoo, et nyt ,kaverit ootte väärällä tontilla sekoilemassa... o se meni lopulta sillä...että kannattaa olla TARKKANA.
Elin 15 vuotta samankaltaisessa tilanteessa ja samoissa tunnelmissa. Lopulta olin aivan loppu ja puhki. Niin loppu, että pahimpina hetkinä (kun luulin, että tilanteesta ei ole ulospääsyä) toivoin tulipaloa tai muuta isoa tilanetta, jotta asiat olisi ihan pakko järjestää uudestaan ja siis toisin. En tietenkään halunnut kenenkään kuolemaa tai loukkaantumista, mutta toivoin, että jokin ulkopuolinen tekijä ravistelisi palikat tarpeeksi hajalleen.
Olin siis aika epätoivoinen. Omaa yksityisyyttä ei ollut. Ikäänkuin oli oma koti, mutta ei ollut kuitenkaan. Pienistä asioista kasvoi valtavan suuria - niin painavia, että en olisi enää jaksanut niiden kanssa. Pelkäsin oman itseni puolesta. Pelkäsin, että en jaksa huolehtia tärkeimmistä asioista eli lapsista, perheestä ja työstä. Niin kovin se epäterve tilanne vei voimia, vaikka ulkopuolisen silmin (ja ehkä appivanhempienkin) saattoi näyttää, että mikäs minun on ollessa, kun saan niin paljon apua lastenhoitoon ym. Ja ihan oikeasti sain heiltä apua, mutta sillä avulla oli kallis hinta - täydellinen yksityisyyden puute.
Puoilison vanhemmat ovat täysjärkisiä ja ihan mukavia ihmisiä. Ja niin katson itsekin olevani. Liian lähekkäin asuminen (samassa pihapiirissä omissa asunnoissa) vaan sai meistä kaikista ne pahimmat piirteet esiin. Aikuisen itsenäisen ihmisen ei vaan kuulu elää niin, että joku pääsee näkemään ja havaitsemaan kaiken toisen elämästä. Kerrostalo ym on eri juttu - kyllähän sielläkin nähdään ja kuullaan, mutta intressit on toiset.
Tilakaupan yhteydessä tehtiin syytinki asumisoikeudesta, joten sikäli tilanne oli ihan selkeä. Heillä oli täysi oikeus olla ja elää siinä. Minä olin se, joka olin tunkenut toisten nurkkiin asumaan. Minä ihan itse olin tehnyt virheen.
Vuosikausia yritin ja yritin sinnitellä ja elää siinä, vaikka koko ajan voin pahoin. Tilanne söi voimia uskomattoman paljon.
Ehkä arvaatte, että nyt asiat ovat toisin. Vanhukset asuvat 20 km päässä ja välimme ovat asialliset ja hyvät. On pitkä tarina, että miten tähän päästiin. sanon vaan sen verran, että kyllä kannnatti nostaa kissa pöydälle ja järjestää asiat toisin. Joskus asiat etenevät pikku askelin oikeaan suuntaan, joskus täytyy kriisiyttää ja antaa vähän vauhtia.
Anyway on tärkeää kuunnella itseään ja huolehtia jaksamisestaan. Se on oikeus ja suorastaan velvollisuus. Muuten ei vaan jaksa.
Tokihan tilanteet voi tuntua aivan mahdottomilta, jos vaakakupeissa on oman perheen hyvinvointi ja toisaalta vanhusten "häätäminen" omasta kodistaan. Mutta jos asialle pitää tehdä jotakin, niin sille pitää. Suosittelen puolisoitten vankkaa yhteisrintamaa ja vakaata päätöstä. Sitten edetään varmaotteisesti, päättäväisesti ja riitelemättä. Fiksusti ja hienotunteisesti. Jos hyvin käy, niin tämä riittää ja asuminen järjestetään niin, että se on sopivampi kaikkien tilanteeseen.
Tiedän kyllä, että aina sopuisa eteneminen ei toimi eikä riitä. Silti asuminen on järjestettävä toisin - vaikka se tietäisi kriisiä ja selkkausta. Luultavasti niistä päästään yli aikanaan ja loppujen lopuksi kaikilla on parempi. Tai sitten tulee välirikko, mutta sekin on parempi vaihtoehto kuin jatkuvassa paineessa ja epätyydyttävässä tilanteessa eläminen.
Aloittajalle ja muille vastaavissa vaikeissa kuvioissa eläville: kuunnelkaa itseänne. Kun teidän on paha olla, niin se on vahva ja tärkeä viesti.
No voi kauheeta, ku lukee näitä juttuja. Voiko nykysuomessa olla vielä näin takapajuisaa? En lähtis ikään miniäksi en kyllä emännäksikään. Minä elän vaan itelleni ja tienaan itelle. En tee muille elämää. Ymmärrätteks te? Kyl jokaisen pitäis elää vaan itelleen, eikä passata ja piikoa muille. Kun on itsenäinen niin on ITSENÄINEN. Älkää hyvät leidit suostuko mihionkään mitä ette tahdo. Olkaa sen vertaa iteppäiset.
tuolta ei liveapua saa mutta kokeile kysyä neuvoja?
www.hotpotatoe.net
Minä oon avoliitossa ja miehen kotitilalla ollaan. Nyt on alannu kuulua kummia, miehen entinen muija haluis tulla takasin ja on käynyt meillä jo kylässäkin.Mitä minä teen? Jos niiden välillä alkaa vanha suola janottaan? Tää entinen myy maataloustarvikkeita, nii siksi kävi ja oli niin lipevää että.Ei tuumannu ees lähteä pois.Kyllä pitäis sen tajuta, mutta ei näemmä.On soitellu miehelle ja sellaista.Ei ole kivaa olla kun on epävarma olo. Mitä minä teen?
Oot selvästi luulotautinen. Tottakai maatalouskauppias soittaa ja käykin, kun on myyntimielessä liikkeellä. Sattui vaan olemaan ex muija. Kyllä oot luulotautinen ja mustankippee, en muuta sano. Sano sille ukolles, miltä susta tuntuu. Sittenpähän näät, mikä on totta ja mikä ei.
Tuollaistahan se on suomen suvessa elämä vielä monissa tiloissa ja taloissa.Isännyys on niin vaikea käsite että sitä ei voida ottaa eikä antaa toiselle.se on vaan perittävä tai se on geeneissä tai sen saa kun elää kovan elämän.kovaan elämään kuuluu että pystyy elämään muidenkin kanssa ja ymmärtämään hevosen liikkeitä.monet tuollaiset rasittavat suhteet ovat pitkän pettymyksen ja yksinäisyyden tulosta.maatalouden harjoittaminen on taidelaji jota enää harvat todellisuudessa osaavat hoitaa.Näin ainakin nämä tapaukset todistaa.ihminen joka antautuu tilan ja talon hoitoon ottaa suuren vastuun.perittyään tai saatuaan edullisesti tilan edelliseltä sukupolvelta he ottavat vastaan toisen elämäntyön.on aivan ymmärrettävää että jos talousasiat on päin helkkaria jo edelliseltä sukupolvelta on vanha pari odottamassa parempaa hokkuspokkus temppua tulevalta sukupolvelta.on yleinen harha että tila voidaan vaan siirtää jatkajalle samssa suvussa eikä tila joudu myyntiin.tuohan on monen suvun toive ja varsinkin isäntäväen ja emäntäväen mutta yleensä ei taito periydy vaikka luullaankin sen periytyvän automaattisesti.Tässä kirjoittajan tapauksessa aivan selvästi on taustalla rahan kireys ja talous on yleensä tiukilla.Myös tulevaisuus näyttää epävarmalta ja pimeän peitossa olevalta.Näin on ihmisten kanssa jotka eivät usko onnistuvansa koska heillä ei ole IDEAA.Idean löytäminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin esim jossain kursseilla kerrotaan.Taloudellinen vauraus tuo mukanaan monesti turvaa ja elämä on helpompaa.Kun Isäntä on epävarma ja tekee työtä velvoituksenomaisesti on hänen vaikea pitää vaimo onnellisena koska se vaatii taas sitä geeniä tai oivaltamista.nuoret miehet eivät valitettavasti ole vielä niin kypsiä että pystyisivät siihen .Yleensä tällaiset tilanteet ovat suomalaisessa kulttuurissa liian yleisiä.Meidän heimokulttuurimme on oikeasti kadonnut ja olemme niin yksilökeskeisiä että emme koe itseämme onnelliseksi esim vanhempien ihmisten seurassa.Vanhemmuus ei tuo enää mukanaan kunnioitusta koska tuo kunnioituskin on ansaittava.jos vanhemmat ja edellinen sukupolvi kokevat epäonnistuneensa elämässään he varmaan siirtävät paineita tulevalle polvelle.Todella surullista.Jos olisit isäntä antaisin sinulle isännän neuvon mutta olet vaimo ja sinun osasi on naisen osa.Miehesi ei vaan pysty tekemään sinua onnelliseksi ja voipi olla että olet väärällä alalla.Vaikka tuntuisi pahalta sanon sinulle että myös emännyys on geeneissä.se on sitkeyttä ja periksiantamattomuutta.se on tavallaan rakkautta maahan ja elämään ja siihen että elämän on jatkuttava.Tuo sitkeys ei anna periksi tässäkään tilanteessa jos olet todella syntynyt emännäksi.Sinun on vaan hankittava yhteistä aikaa miehesi kanssa ja lähdettävä vaikka metsään kävelylle ja vaellukselle.maalla elämiseen kuuluu eläminen luonnossa ja jos ympäristösi ei tarjoa sitä olet lirissä.Sinun on pyrittävä muuttamaan ympäristöäsi niin että sinun mahdollisuutesi lisääntyy ja että pystyt pitämään itsesi onnellisena ja antamaan lapsillesi hyvän lähtöpaikan ennekuin he lähtevät koittamaan siipiänsä.Et kuitenkaan loppujen lopuksi voi omistaa heitäkään vaan sinun on haettava ystäviä ja sielunsukulaisia ympäriltäsi niin että kun olet lopuksi vaikka ihan yksin tunnet tyytyväisyyttä.
Lähe nosteleen. Hanki ikioma elämä.
anoppi pitää asua niin kaukana ettei ääni kuulu
Minä olin aikoinani miniänä ja olipahan päällepäsmäri anoppi.Anoppini mielestä en osannut mitään tehdä oikein.No, siitä ei sen enempää...mutta päätin silloin, että jos joskus olen itse anoppi, en takuulla puutu miniöitten, vävyjen tekemisiin. Enkä ole puuttunut. Annan apua ja neuvoja, silloin kun niitä kysytään.Emmekä asu lastemme elämässä.Ja hyvin on mennyt.Miniäni jopa pyytävät mukaan mm. tallinnassa on käyty ja kylpylöissä kotimaassa.Hyvät välit meillä on. Ikinä emme ole pahasti toisillemme sanoneet. Itsehillintää pitää olla ja käyttää, niin pärjää pitkälle.
ite aikanaan kun talon ostin tein heti selväksi et vanhat pistää kamat kantoon ja muuttaa veke! kannatas varmaan sille sun ukolles tehä asia selväksi ja hankkii niille se rivari eikä kysellä enään yhtään mitään.
tai sitten muutatte ite sinne rivariin ja hoidatte tilaa sieltä käsin. monesti jo toi puhuminen ja suunnitelu auttaa... kun väännätte jutun ihan poskelleen ja alatte hankkiinkin sitä rivarii itellenne!
Olen ex ja sillä hyvä. Mentiin naimisiin ja saatiin lapsia, se tavallinen tarina. Niihin aikoihin, kun taloon tulin, oli appeni hiljan kuollut. Anoppi jäi siihen kanssamme asumaan, pieni ja hauraannäköinen ihminen. Mutta tarmokas ja sitkeä, kuin orjantappura. Hänellä oli kaikki langat käsissään ja hän hajoitti avioonnemme kirjaimellisesti. Puuttumalla kaikkeen ja kaikkien asioihin. Mieheni oli niin äitinsä tossun alla, että häneltä kuoli se vähäinenkin oma tahto.Jos keskustelimme, avioparina vaikkapa jostain hankinnoista, mies saattoi sanoa: en tiedä, pitää kysyä äitiltä. 7 ja puoli vuotta riitti. Lapset jäi isälle, paitsi nuorin. Nyt on uusi mies ja ei taatusti maalaiselämää enää, vaikka molemmat olemme maalta lähtöisin. Ymmärrän sata ja yksi prosenttia, aloittajaa. Niin ihmeellisiä asioita maalaisonnen auvosta löytyy, ettei uskoisikaan. Ne kun saataisiin kaikki kirjattua ylös, niin olisi se aika rankkaa luettavaa. Ei saa yleistää kuitenkaan, monilla homma toimii, eikä kahnauksia ole.Mutta onko se teidän mielestänne mies, joka ei saa napanuoraa irti? Minusta sellainen on isokokoinen poikarukka, tissiltä vieroitettu.
Mielestäni tässä on kysymyksessä vain ja ainoastaan sinun oma vika, miksi valitsit sellaisen miehen joa ei osaa sanoa äidilleen vastaan ja jonka asiat äiti on aina hoitanut.
Minun asioihini ei äiti ole koskaan puuttunut, kun en ole siltä koskaan mitään kysynyt, en voi sietää koko ämmää.
Joo o ymmärrän täysin tilanteesi, ei ole hyvä olla. Itse vietin lapsuuteni samanlaisessa huushollissa,eli isä oli täysin mummon tossun alla, kun oli syytinkiin ottanut, ukin ja mummon, niin kyllä me aika ahtaasti asustelimme, no ukkikuoli kun olin ihan pikkupoika ja mummi kun olin 15, eli eivät huonon kuntonsa vuoksi pystyneet auttamaan tilan töissä vaan vanhempieni piti paljon hoitaa heitä, ja työt seisoi välillä, ja porukoilla meni aika huonosti ja oli paljon stressiä.
Tilakaupat teimme nimiini 2004 vanhemmat rupes luopumiseläkkeelle, siinä tehtiin silla lailla, että vanhemmille jäi piha piiri (talo,aitta,liiteri, pihamaa) asuin tontiksi, jota en ostanut vaan rakennettiin minulle oma talo 100 metrin päähän. Ja niin oli aika hyvä poikamiehene pystyin työn lomassa joskus käymään ''mamman pöydällä syömässä, vanhemmat hoiti kiireisinä aikoina elukat, ja oli muutenkin aina apuna, mutta minulla oli kuiteskin oma talo.
No 2006 vuonna menin tyttö tai nais ystäväni kanssa naimisiin. Teimme AVIOEHDON, siten kuitenkin että vaimoni tuli myös asuin taloomme kans omistajaksi ja maksoi oman osuuden siihen lainarahalla.
Jä hyvin on elämä sujunut kun on nuo vanhukset omassa talossaan ja myö omassaan, voidaan viedä pikkuinen päiväksi hoitoon mummille.
Eli nyt potki siihen ukkoosi vauhtia ja laittakee ne muualle asumaan niin elämän laatu paranee, minusta on ihmeellistä että maalla pitää olla kaikessa niin vanhan aikasta ja jättää vanhemmille tila kaupoissa asuin oikeus taloon, vanhuksille oma mökki tai sitten pitäköön talosa, jä itelle uusi ja hienompi talo.
-Ei syytinkiin ketään asumaan. Vaan uudelle ja vanhalle parille omat talot vaikka läheltäkin niin saa työvoimaa, ja lapsen likkaa.
-Omaa rauhaa puolisoille( omia harrastuksi ym. vaikka toisella oma työ) niin saa vähän etäisyyttä niin suhdekkin toimii paremmin.
- Itse suosittelin tilan jatkajan ottamaan avioehdon naima kaupoissa, moni tila on revitty ilman sitä palasiksi ja niissä jaoissa ei tilanarvoa katsota samalla lailla kuin vanhemmilta ostaessa. Eli jos ei ole puhasta rahaa tilillä tilasta osa myyntiin tai kokonaan.
Mutta voimia vain aloittajalle toivottavasti on edessäsi paremmat ajat!
Ensiksi, KIITOS kaikille, jotka ootte kommenttejanne laittaneet. Asiat eivät ole muuttuneet juurikaan, toukokuisesta purkauksestani. Vanhaemännys, anoppini on nyt sairaalassa ja aika huonossa jamassa. En toivo kellekkään pahaa, enkä kuolemaa, mutta tuntuu että rukoukset on kuultu! Tilanteeni saattaa sittenkin muuttua jos anoppi toipuu, hänellä on muutto palvelutaloon. En kerro mikä tauti on, ettei vain tunnisteta.Oikeastaan minua harmittaa koko kirjoitukseni : ( Minullahan on loppujen lopuksi elämässä kaikki hyvin. Olen terve, on työ, on rakas perhe. Minulla ei ole kaikkea, mutta ei minulta mitään puutukkaan. Hyviä syksyjä teille kaikille vaan.
Mutta muuten minäkin haluan vastata, jos en sinulle, niin muuten keskusteluun.
Kuten joku sanoikin, niin oma onni on omissa käsissä. Itse tein niin, että asuin omassa asunnossani, vaikka olimme jo naimissa, sillä tiesin, etten mitenkään kestäisi samaa huushollia appivanhempien kanssa. Ja näin jatkettiin, kunnes väliaikaiseksi ratkaisuksi löytyi vuokratalo naapurista. Muutaman kilometrin autorallia harrastettiin reilut viisi vuotta, mutta olipahan ihan oma koti, jota asua.
Ja koska emme halunneet häätää appivanhempia omasta kodistaan, niin rakensimme itsellemme oman uuden talon metsän taa. Tilakeskukseen on nyt pari sataa metriä, ja homma toimii. Lapset pääsee mummon hoitoon kävellen ja meillä on oma rauha.
Kaikki ovat olleet koko ajan tyytyväisiä ratkaisuihin, eikä mitään riitoja ole tarvittu missään vaiheessa.
Aloittajalla ongelmana ei ole niinkään anoppi kuin se, ettei teillä ole yhteistä linjaa miehen kanssa. Sehän siinä oikeasti rassaa, että mies ei tue sinua ahdingossasi vaan on enemmän äitinsä puolella. Ja sille jollekin syytinkiä syyttäneelle sanoisin, että ei se syytinki estä hyvien ratkaisujen tekemistä. Voihan syytingin hoitaa niinkin, että ostaa vanhoille kirkonkylältä asunnon ja hoitaa heidän asumisensa niin. Tai kuten meillä, että antaa niiden vanhojen tosiaan asua siinä vanhassa kodissaan ja rakentaa itselle uuden. Meillä oli se "onni", että vanha tupa oli jo varsin kulunut ja monenmoisten remonttien tarpeessa, joten katsottiin järkeväksi rakentaa meille kokonaan uutta. Vanhoille ne vanhat puitteet kelpaavat tosi hyvin. Toivottavasti putket vaan kestää niiden eliniän....
Kuulostipa ikävän tutulta tuo aloittajan tilanne. Ei, en ole itse moisessa tilanteessa, mutta työni vuoksi käyn maatiloilla ja olen nähnyt kymmeniä tiloja, joissa tilanne on aivan kuvaamasi kaltainen. Itse asiassa en tiedä kuin kaksi maatilaa, joissa viljelijäpariskunnan parisuhde on tosi hyvällä pohjalla ja heillä on oikeasti jotain yhteistä. Molemmat pariskunnat ovat olleet pari vuosikymmentä naimisissa ja edelleen sieltä suhteestä löytyy se kipinä, mitä pitääkin. Mutta sitten nämä kaikki muut, ei voi kuin ihmetellä, mihin kaikkeen ihminen taipuukin perheen, yhteisön, perinteiden tai velkataakan alla. Kynnys "vain lähteä" on uskomattoman korkea ja vaatii todella lujaa luonnetta.
On varmasti myös vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni ja sanoa reaaliteetit omille vanhemmilleen. Silti se olisi tehtävä ja se ei kuulu sille, joka on tullut "vieraana" ko. taloon. Joku sanoi tuolla, että appivanhemmat 100 km päähän. Se ei ole järkevää, sillä tilalla tarvitsee aina apua, jos ei muuten, niin lasten hoidossa. Tällöin kohtuullisella etäisyydellä asuvat appivanhemmat ovat kullan arvoisia ja tuntevat myös olevansa hyödyksi. Se lisää myös viljelijäpariskunnan jaksamista, kun saa välillä huokaista esim. lasten hoidosta. Näköetäisyyttä ei kuitenkaan saisi olla. Mutta jokainen ratkaisee asian tavallaan.
Toivon kaikille maaseudulla onnettomissa suhteissa eläville jaksamista ja rohkeutta tehdä se ratkaisu. Kenenkään ei ole pakko tuhlata elämäänsä muiden eteen. Kenenkään ei ole pakko olla jossain muiden määrättävänä. Kun ratkaisun on tehnyt, se palkitsee. Tiedän, että ulkopuolelta on helppo neuvoa, mutta tekin tiedätte, että asialle ei voi tehdä mitään kukaan muu kuin te itse. Onnenne avaimet ovat teillä itsellänne. Rohkeutta!
Nin..ei kannata surra mitä on kirjoittanut! Asiasi on ihan paikallaan varsinkin esimerkkinä muille.Ja muista pysyä lujana jos jollain tavalla sinua velvoitetaan anopin hoitotyöhön.Sinun ja miehesi on aika alkaa elämään omaa elämää. Hyvää jatkoa ja valoisia vuosia maataloudenkin parissa!!!!!
Varmaan moni muukin painiskelee samanlaisten ongelmien parissa, ei haluaisi vaikuttaa itsekkäältä, eikä haluaisi ajaa ketään kotoaan pois, mutta silti haluaisi jo aloittaa oman elämän, ihan omassa kodissa, jossa ei ole muita päällepäsmäreitä.
En ota kantaa siihen, mikä on oikea etäisyys, toinen tarvitsee satametriä matkaa appivanhempiin, toiselle sata kilometriä ei vielä riitä, jokin järkevä matka noiden kahden väliltä, tai sitten jommalta kummalta puolen ....
Jokainen on joskus miniä, tai vävy, mikäli hyvin menee, niin sitten aikanaan myös anoppi tai appi, toivottavasti löydätte ratkaisuja, joita ei tarvitse myöhemmin katua.
samassa jamassa ollaan.käy lukemassa aloittaja suhteet ja sieltä appi ja anoppi ja sieltä mitä teen???
...latelen, vaikka tuskin ketään kiinnostaa.
En ole vaivautunut lukemaan muiden kirjoituksia, joten anteeksi siitä. Joudan harvoin täällä kirjoituksia lukemaan, on muuta elämää. Mutta...Mutta...
Mielestäni maalaistaloon avioituvan on ymmärrettävä, että se on tyystin erilaista, kuin oman kodin perustaminen esim. kaupunkiin. Jos sinulta puuttuu sosiaalisuutta ja sosiaalisiataitoja, niin kuin tuntuu nykynuorilta hyvin pitkälti puuttuvan, niin kyllä maalaistaloon soputuminen on vaikeaa.
Tulijan täytyy muistaa, että tulee toisten kotiin. Täytyy osata kunnioittaa ja arvostaa vanhemman väen elämää ja elämäntyyliä. Vanhukset joutuvat luopumaan paljosta, kun antavat ohjakset nuorempien käsiin. Toisilta luopuminen sujuu kivuttomasti, etenkin, jos on sairautta, mutta toisille luopuminen tuottaa tuskaa ja saa aikaan jopa sairastumista.
Nuorikko voi olla elämänsä voimissa ja haluaa muuttaa kaikki asiat kerralla mieleisekseen. Asiat pitäisi kuitenkin keskustella valmiiksi jo seurusteluaikana ja olisi hyvä valmistautua siihen ajatukseen, etteivät luopujat haluakaan muuttaa kirkonkylän "kopperoon" kuolemaa odottamaan. Jos ei kestä "neuvojia" ja "kyttääjiä" nurkissa, olisi viisainta jättää maalaistalo väliin ja mennä muualle. Neuvottelutaitoja ja sosiaalisuutta tarvitaan maatilaa asutettaessa.
Kun itse aikanani menin miniäksi maalaistaloon, olin sisäistänyt sen ajatuksen, että täällä on muitakin. Minä olin vain "yksi pala maalaistalon palapelissä". Ajan kuluessa päätäntävaltani lisääntyi, samalla lisääntyi vastuukin. Olin oppinut jo kotona, suurperheen lapsena, että hyvinvoinnin edellytys on YHTEISTYÖ. Kun koko perhe tekee työtä tilan hyvinvoinnin eteen, niin silloin saadaan tuloksia. Vanhaväki tekee niin paljon kaikkea "näkymätöntä" työtä, huolehtii lauduntamisesta, polttopuista, säilönnästä, siivouksesta, leivonnasta, kaitsee lapsia, ohjaa ja opastaa lapsia jne jne jne.
Minun mielestäni tilaa ei pitäisi nykyisin laittaa lainkaan tilalle muualta tulleen nimiin, vaan tulija saisi palkkaa tekemästään työstä. Liian usein avioero murskaa isonkin tilan kannattavuuden. Asuminen, ruoka ym. pidätettäisiin palkasta ja palkka olisi verovähennyskelpoista.
Tällaisin ajatuksin kohti uutta viikkoa....