mitä tehdä

vauva täyttää 3 kk.
koko hänen elämän aikana ei ole tullut hellyyttä tai henkistä tukea, vaikka olen sitä jopa ihan oikeasti rukoillutkin itkien. Kuuluu vain samat lauseet: "kuka muu on saanut niin paljon tukea kuin sä, mä oon jumankauta ollut täällä himassa koko ajan, tehny ruoat, käyttäny koirat lenkillä, siivonnu, käyny kaupassa. Ja ollu joka neuvolassa mukana. Ei kukaan muu ole saanut yhtä paljon tukea kuin sä."
Mut mä olen vain pyytänyt olkapäätä pahaanoloon, halausta kaipuuseen = henkistä tukea.

Mulla on maanisdepressiivinen sairaus -diagnoosi ja nyt oon ollu 1,5 vuotta ilman lääkkeitä raskauden ja hyvän olon vuoksi. Pelottaa että sairastun just ton takia, kun en saa tukea mitä tarvitsisin sekä siksi että ukko on ihan yks helvetti:

Jos mäolen huonolla tuulella ja sanon jostain ihan asiallisesti (esim. kun joku on jättänyt sotkut levälleen taikka haluaisin vain sitä tukea), niin ukko alkaa räyhää.
Huutaa et kato peiliin, ole hiljaa, sä oot sairas, sä oot hullu mee hoitoon, ja alkaa haukkua mua. Siis mä en oo nyt sairas mut pelkään et sairastun ja suututtaa ja loukkaa kun haukutaan hulluksi.
Sit mua alkaa itkettää ja välillä niin kova et tekis mieli mennä junan alle.
Siihen saan vastuaksena taas vittuilua ja rähinää "mitä sä siinä pillität, pitäisköhän munkin alkaa kaikesta pillittää" tms.
Mulla ei oo montaa ystävää enkä niitäkään halua kovin nähdä tän tilanteen vuoksi. En aluis sanoo näitä asioita kellekään, en jaksais. En ees mun siskoille.
Äidille oon jotain puhunut ja se on tukenu mua.

Mut siitäkin ukko sanoo "katkaise jo napanuora äitiis, aina pitää mennä äidin/isän luo pillittämään/puhuu paskaa musta."
Ja ukko on alkanu valehtelee mulle sellasia et muka mun äiti on sanonu jotain sille mikä ois mua vastaan (kuten et anna sille xxxxlle selkään) ja sit mulle tulee paha olo ku tuntuu etteikö äitiinkään voi luottaa. Siis ukko mustamaalaa mun ja äidin suhdetta. Tosin juttelin tosta äidin kaa ja se sanoi ettei oo tollasia sanonu ja et pitäis aina mun puolia.

Välillä kun tuntuu lohduttomalta ja pelottaa et miten tää kaikki vaikuttaa vauvaan, oon sanonu etten keksi muuta ku et muutan poi vauvan ja koirien kaa. Sit alkaa uhkailu, pelottelee et vie vauvan multa. Ja taas haukkuu ja vittuilee.
Siis melkein kaikki ne muutaman sanat mitä saan aikuista seuraa kotona, on rähjäämistä ja vittuilua. Ja sitä saa koko ajan pelätä et koska se taas alkaa.

Mä en jaksais enää. Pelottaa et sairastun ton takia. Ja peltottaa et vauva kärsii. Toisaalta toivoo et tää ois vaan väliaikaista ja et kohta helpottaa.

Niin siis en mäkään mikään ihanuus aina ole. Osaan valittaa, kitistä jne. Mut mielestäni ihan asiasta. Ja vaik yritän olla esim. viikon sanomatta pahsti, nin lopputulos on aina sama, ei mitään tukea.

Ja ukko valittaa ja huutaa et "tekee täällä kaiken". Et on joku orja ja mä vaan makaan ja laiskottelen.

Ekat vauvan 1,5 kk mä olin melko paljon ku mut oli leikattu enkä voinu tehdä mitään muuta kuin hoitaa vauvaa. Silti imuroin ja tein muutakin kotihommia, vaikkei ois saanutkaan.
Sen jälkeen oonkin sitte siivonnu, pessy pyykit, pessy ikkunat, istuttanu kukat, käyny kaupassa, laittanu ruokaa ja käynyt koirien kaa lenkillä. Mainittakoon et meidän vauva ei nuku päivällä unia kuin 3-4 kertaa noin tunnin verran.

Ja yhä edelleen ukko rähisee et tekee kaiken.
Liäsksi mun pitää jaksaa ymmärtää ukon poikaa joka kohta aikuinen ja asuu täällä. Se ei juurikaan tee mitään kotihommia vaan odottaa valmista. Ja jos siitä sanoo niin mä oon taas paska ja mulle rähistään.

Voisiko joku valoittaa mulle mitä tehdä ku musta tuntuu etten osaa katsoa tilannetta tarpeeks kaukaa nähdäkseni ratkaisua.

Ukko ei siis käy just nyt töissä. PUuhailee omia juttujaan. Ja räyhää mulle ja koirille.
Mä siis oon yrittäny kokeilla hyvällä ja pahalla (itsekin rähjäämällä) mut sama tulos aina, ei mitään hyvää.

Tässä yks päivä ku oli taas riitaa ni ukko alkoi rähjää ja sille tuli hullun kiilto silmiin, se menetti totaalisesti malttinsa ja näytti siltä et kohta mojauttaa seinään ison reiän. Onneks se lähti sillon menee. Mut mua alkoi pelottaa.

En tiedä kelle puhuis tästä. Jos joku tulis tähän raukoitteleeni ukko esittäis asiat niin kuin kaikki ois mun kuvitelmaa tai syytä. Se on hyvä suustaan ja osaa tollaset temput.
Se et ukko osaa puhua kääntäen asiat mun syyksi ja lisäksi mun sairaus pelottaa, et mä menetteäisin vauvan sille.
Toisaalta mulla ei oll sairassjaksoa enkä ole edes hoidon piirissa kun oon ollu nyt terveenä. Ja silloin ku oon ollu sairas, oon ollu melkein aina silti täissä ja hoitanut velvoitteeni, Ei kai sellaiselta voida ottaa lasta pois?Mun vanhemmat on ollu mulle hyvä tukiverkko sairauden kanssa.

Ukko muuttui etäiseksi silloin ku tulin raskaaksi vaikka sekin halus tätä lasta. Mut synnytyksen jälkeen se muuttui noin totaalisesti, ihan räyhäksi.

Ja mulla on vaan niin hemmetin yksinäinen olo. Toki, koska vauvan hoito onaika väsyttävää ja yksinäistä, mut siksi kaipaisin ukolta tukea.