Toivottavasti tämä viesti herättää teissä kiusatuissa jotain ajatusta, lähinnä sen että teitäkin rakastetaan.
Elämässä ei ole kyse siitä mitä tekee tai mitä jättää jälkeensä. Todellisuudessa ne asiat ovat vai sattuman summia mihin ei voi valmistautua. Elämä saattaa muuttaa suuntaa, kohtaloa niin nopeasti että se ajaa ihmisen epätoivoon ja vielä epätoivoisempiin tekoihin. Ihmisen kokonais valtaiseen kuvaan kuuluisi löytää se piste jossa kaikki olisi täydellistä, edes hetken. Todellisuus kuitenkin karistaa tämän todellisuuden tuhkan suoraan helvettin. Tuntuu helvetin pahalta olla onnellinen pitkiin aikoihin edes jollain asteella. On outoa miten yksi ihminen voi saada toisen tajuamaan miten paljon hän on elämälleen menettänyt. Mikä ihme voi ajaa ihmisen niin sureen pimeyteen että ihminen alkaa inhomaan itseään ei ainostaan tekojensa takia vaan myös sen mitä hän tuntee itseään kohtaan. Miten ihminen saa itsensä tuntemaan niin huonoksi ettei voisi rakastaa toista omien tekojensa taustalta. Kyse ei ole koskaan ollut mailmassa siitä etteikö kukaan rakastaisi sinua tai ystäviäsi, vaan sitä miten pysyt ottamaan tuon rakkauden vastaan. On totta että elämä ei tule ovesta sisään vaan sitä pitää mennä vastaan. Kysymys kuuluukin miksi mennä jotain vastaan joka tahtoo vain satuttaa lopussa? Kuitenkaan et voi tietää mikä loppuu milloinkin. Elämän tuuliajossa on mahdoton yrittää kartoittaa mailmaa koska tänään saatat omistaa kaiken, huomenna olet yksin. Yksin siinnä helvetin kaivossa, mistä kipuaminen tapahtuu vihan, pelon, surun ja ennen kaikkeaan ajan kanssa. Mutta jokaisella kerralla kun olet päässyt ylös pohjalta ovat kätesi, vaatteesi, sielusi tahriintuneet siihen utuun jota elämä kylvää heikoilla hetkilläsi. Tämä utu on väsyttänyt sinut niin että pienikin vastatuulen vire lyö sinut takaisin pohjalle entistä lujempaa. Kaivo ei koskaan syvene itsestään, ihminen kaivaa itse syvemmän helvettinsä. Kuitenkin jokainen isku jonka elämä lyö päin kasvoja vie voimiasi kunnes et enää jaksa kiivetä ylös. Vaikka yrittäisit kovettaa itsesi ja piiloutua kuoreen et voi paeta elämää. Vahvimmankin ihmisen kuori alkaa painaa aikanaan ja murtuu. Tuo kilpi on kun pato joka pitää elämän virran käsissäsi, mutta padotkin murtuvat aikaan. Niin tapahtuessa et voi kun kohdata sen kaiken mitä olet paennut. Miksi siis vaivautua elämään? Jotta näkisi huomisen? Huomenna aurinko voi paistaa ja pitää sinulle päivää, kiitos kuitenkin tämän päivän tekniikan elämän usva tavoittaa sinut mistä vain. Silti yritämme taistella tiemme päivästä päivään, toivoen, toivoen jotain mitä emme ehkä koskaan saa. Kun se jokin sitten tulee kohdallesi et voi enää tietää kaiken kokemasi jälkeen mitä ajatella. Onko tämä nyt sitä elämää, vai uusi isku päin kasvoja? Ihminen ei enää osaa ottaa toisen pyyteetöntä rakkautta vastaan vaan kaataa kaiken sen mahdollisen kauniin ja ne unelmat jotka toista kantavat. Joudut siis elämään ristiriidassa, uskaltaakko antaa toisen rakastaa ja itse rakastua, uskaltaa ottaa vielä yksi osuma tai haavoittaa toista. Pelätä enemmän omaa varjoaan vai toisen haavoittamista? Jos kieltäydyt murskaat toisen unelmat kättelyssä ja viattoman ihmisen matka alkaa alas. Jos taas suostut, et voi enää tietää koska satutat toisen rakkautta tai sitä milloin itse joudut taistelemaan kaikkea sitä samaa vastaan jota olet yrittänyt varoa. Rakastamisesta tulee vasta rakastamista ongelmien myötä. Se että kaksi ihmistä rakastavat toisiaan ei tarkoita sitä että he katsovat toisiaan silmiin, se tarkoittaa sitä että he katsovat samaan suuntaan. Onko elämältä liikaa vaadittu olla onnellinen? Olen väsynyt seuraamaan kun ihmiset kinastelevat vieressäni, en edes jaksa itse vääntää kättä elämän kanssa. Sanoillani ei ole merkitystä kenellekkään, mutta jos voisin toivoisin että kaikki lukisivat tämän ja alkaisivat ajatella mitä on olla yhdessä, koska se on ainoa tapa selvitä tuulesta joka puhaltaa vastaan ja tahtoo kaata sen kaiken mitä olet tyynessä saanut kasattua. Itse en enää tiedä uskallanko antaa toisen enää välittää minusta, ehkä jos tietäsin mitä toinen tahtoo ja ajattelee, mutta saanko koskaan sitä tietää jos en uskalla seisoa toisen rinnalla. Tämän takia päädymme ikuiseen oravan-pyörään josta ei kukaan selviydy voittajana, toiset vain saavat suojan toisilleen. Mutta miksi elämässä ei riitä se että ongelmat kasaantuvat ilman apua, toisten ihmisten on pakko pilata muiden elämää ja nauraa. Tämä kaikki vain siksi että heidän kenkänsä tuntuisivat kevyemmiltä kaiken sen sumun ja usvan keskellä. Olemmeko me sitten eksyneet elämästämme niin pahasti että emme voi edes itsellemme antaa anteeksi? Vai onko mailma todella niin paha ja sairas paikka elää kuin kirjoitan? Mikäli näin on, en tahdo viettää aikaani täällä, en ainakaan rakastamieni ihmisten kanssa.
copyrights Kari "Rjak" Salminen
Elämässä ei ole kyse siitä mitä tekee tai mitä jättää jälkeensä. Todellisuudessa ne asiat ovat vai sattuman summia mihin ei voi valmistautua. Elämä saattaa muuttaa suuntaa, kohtaloa niin nopeasti että se ajaa ihmisen epätoivoon ja vielä epätoivoisempiin tekoihin. Ihmisen kokonais valtaiseen kuvaan kuuluisi löytää se piste jossa kaikki olisi täydellistä, edes hetken. Todellisuus kuitenkin karistaa tämän todellisuuden tuhkan suoraan helvettin. Tuntuu helvetin pahalta olla onnellinen pitkiin aikoihin edes jollain asteella. On outoa miten yksi ihminen voi saada toisen tajuamaan miten paljon hän on elämälleen menettänyt. Mikä ihme voi ajaa ihmisen niin sureen pimeyteen että ihminen alkaa inhomaan itseään ei ainostaan tekojensa takia vaan myös sen mitä hän tuntee itseään kohtaan. Miten ihminen saa itsensä tuntemaan niin huonoksi ettei voisi rakastaa toista omien tekojensa taustalta. Kyse ei ole koskaan ollut mailmassa siitä etteikö kukaan rakastaisi sinua tai ystäviäsi, vaan sitä miten pysyt ottamaan tuon rakkauden vastaan. On totta että elämä ei tule ovesta sisään vaan sitä pitää mennä vastaan. Kysymys kuuluukin miksi mennä jotain vastaan joka tahtoo vain satuttaa lopussa? Kuitenkaan et voi tietää mikä loppuu milloinkin. Elämän tuuliajossa on mahdoton yrittää kartoittaa mailmaa koska tänään saatat omistaa kaiken, huomenna olet yksin. Yksin siinnä helvetin kaivossa, mistä kipuaminen tapahtuu vihan, pelon, surun ja ennen kaikkeaan ajan kanssa. Mutta jokaisella kerralla kun olet päässyt ylös pohjalta ovat kätesi, vaatteesi, sielusi tahriintuneet siihen utuun jota elämä kylvää heikoilla hetkilläsi. Tämä utu on väsyttänyt sinut niin että pienikin vastatuulen vire lyö sinut takaisin pohjalle entistä lujempaa. Kaivo ei koskaan syvene itsestään, ihminen kaivaa itse syvemmän helvettinsä. Kuitenkin jokainen isku jonka elämä lyö päin kasvoja vie voimiasi kunnes et enää jaksa kiivetä ylös. Vaikka yrittäisit kovettaa itsesi ja piiloutua kuoreen et voi paeta elämää. Vahvimmankin ihmisen kuori alkaa painaa aikanaan ja murtuu. Tuo kilpi on kun pato joka pitää elämän virran käsissäsi, mutta padotkin murtuvat aikaan. Niin tapahtuessa et voi kun kohdata sen kaiken mitä olet paennut. Miksi siis vaivautua elämään? Jotta näkisi huomisen? Huomenna aurinko voi paistaa ja pitää sinulle päivää, kiitos kuitenkin tämän päivän tekniikan elämän usva tavoittaa sinut mistä vain. Silti yritämme taistella tiemme päivästä päivään, toivoen, toivoen jotain mitä emme ehkä koskaan saa. Kun se jokin sitten tulee kohdallesi et voi enää tietää kaiken kokemasi jälkeen mitä ajatella. Onko tämä nyt sitä elämää, vai uusi isku päin kasvoja? Ihminen ei enää osaa ottaa toisen pyyteetöntä rakkautta vastaan vaan kaataa kaiken sen mahdollisen kauniin ja ne unelmat jotka toista kantavat. Joudut siis elämään ristiriidassa, uskaltaakko antaa toisen rakastaa ja itse rakastua, uskaltaa ottaa vielä yksi osuma tai haavoittaa toista. Pelätä enemmän omaa varjoaan vai toisen haavoittamista? Jos kieltäydyt murskaat toisen unelmat kättelyssä ja viattoman ihmisen matka alkaa alas. Jos taas suostut, et voi enää tietää koska satutat toisen rakkautta tai sitä milloin itse joudut taistelemaan kaikkea sitä samaa vastaan jota olet yrittänyt varoa. Rakastamisesta tulee vasta rakastamista ongelmien myötä. Se että kaksi ihmistä rakastavat toisiaan ei tarkoita sitä että he katsovat toisiaan silmiin, se tarkoittaa sitä että he katsovat samaan suuntaan. Onko elämältä liikaa vaadittu olla onnellinen? Olen väsynyt seuraamaan kun ihmiset kinastelevat vieressäni, en edes jaksa itse vääntää kättä elämän kanssa. Sanoillani ei ole merkitystä kenellekkään, mutta jos voisin toivoisin että kaikki lukisivat tämän ja alkaisivat ajatella mitä on olla yhdessä, koska se on ainoa tapa selvitä tuulesta joka puhaltaa vastaan ja tahtoo kaata sen kaiken mitä olet tyynessä saanut kasattua. Itse en enää tiedä uskallanko antaa toisen enää välittää minusta, ehkä jos tietäsin mitä toinen tahtoo ja ajattelee, mutta saanko koskaan sitä tietää jos en uskalla seisoa toisen rinnalla. Tämän takia päädymme ikuiseen oravan-pyörään josta ei kukaan selviydy voittajana, toiset vain saavat suojan toisilleen. Mutta miksi elämässä ei riitä se että ongelmat kasaantuvat ilman apua, toisten ihmisten on pakko pilata muiden elämää ja nauraa. Tämä kaikki vain siksi että heidän kenkänsä tuntuisivat kevyemmiltä kaiken sen sumun ja usvan keskellä. Olemmeko me sitten eksyneet elämästämme niin pahasti että emme voi edes itsellemme antaa anteeksi? Vai onko mailma todella niin paha ja sairas paikka elää kuin kirjoitan? Mikäli näin on, en tahdo viettää aikaani täällä, en ainakaan rakastamieni ihmisten kanssa.
copyrights Kari "Rjak" Salminen
Vastaukset 1
Vanhimmat
.. oli kaunista!
Itse minua kiustataa, joskus.. ja syrjitään...
Toivottavasti minut pettänyt bestikseni lukee tuon teksin, ja tajuaa...