Nyt se sit tuli, KESÄ. Jotkut on onnellisiä juoksentelevatpihalla ja nauttivat kesästä. Mulle tää kesä tule taas olemaan sellanen 2kk mittanen kausi kotona nyhjäämistä ja sukulaisten vittuilun kuuntelemista perkele pöytäkonekkin meni rikki...
Siis, mitä mun elämästä tulee, jos jo 15weenä olen masentunut muista täysin eristäytynyt ja muutenkin arka... en uskalla alkaa harrastamaan mitään(ulkona tehtävää) harrastanhan mä koneella istumista, pienoismallien kokoamista(pikaliiman ja maalin katkuhan parantaa luonnollisesti mun oloa), leffojen katsomista ja musiikin kuuntelemista(ainoat jotka lievittää mun paskaa oloa vähänkin on AC/DC ja Lynyrd Skynyrd...) Ulkona en käy ku ostamassa leffan tai kaks, tai lisää pienoismalleja, tai pelejä... pääasia, että olen yksin...
Viimeksi olin jonku kanssa kontaktissa viime kesänä riparilla, yks tyttö antoi numeron, mutten ole sille soittanut, enkä edes kehtaa vuoden jälkeen ottaa mitään kontaktia, tokkopa mahtaa tyttö enää muistaa mua... lukiokin alkaa syksyllä, pitäis saada tää itsetuntokin nostettua pohjamudista siihen mennessä, etten näytä muille olevani heikko ja nynny, etten tule taas kiusatuksi ja syrjityksi...
Eniten mua harmittaa, etten uskalla enää edes lyödä tätä läppärin kantta kiinni, laittaa kenkiä jalkaan, ja lähteä vaikka kävelylle... pelkään että törmään johonkin mun entiseen koululaiseen ja saan kohdalleni taas tuijotusta...
Tiedän ettei ketään kiinnosta mun seura, eikä kukaan välitä musta, joten miksi edes vaivautua lähtemään ulos...
Loppuukohan tää koskaan?
Tää paska fiilis, tää mun syrjäytyneisyys, tää mun depis, tää mun eristyneisyys.
Voikohan musta kehittyä koskaan enää normaalia ihmistä, normaaleilla ystävyyssiteillä, normaalilla itsetunnolla ja normaalilla mielellä?
Olisin edes normaali, mutta ei, mun pitää tietenkin olla tällanen helvetin syrjäytynyt friikki, en edes haluaisi olla yksin...
Ps. Sori mun narsistisesta kirjotustyylistä ja typerästä purkauksesta, mutta kuitenkin...
Siis, mitä mun elämästä tulee, jos jo 15weenä olen masentunut muista täysin eristäytynyt ja muutenkin arka... en uskalla alkaa harrastamaan mitään(ulkona tehtävää) harrastanhan mä koneella istumista, pienoismallien kokoamista(pikaliiman ja maalin katkuhan parantaa luonnollisesti mun oloa), leffojen katsomista ja musiikin kuuntelemista(ainoat jotka lievittää mun paskaa oloa vähänkin on AC/DC ja Lynyrd Skynyrd...) Ulkona en käy ku ostamassa leffan tai kaks, tai lisää pienoismalleja, tai pelejä... pääasia, että olen yksin...
Viimeksi olin jonku kanssa kontaktissa viime kesänä riparilla, yks tyttö antoi numeron, mutten ole sille soittanut, enkä edes kehtaa vuoden jälkeen ottaa mitään kontaktia, tokkopa mahtaa tyttö enää muistaa mua... lukiokin alkaa syksyllä, pitäis saada tää itsetuntokin nostettua pohjamudista siihen mennessä, etten näytä muille olevani heikko ja nynny, etten tule taas kiusatuksi ja syrjityksi...
Eniten mua harmittaa, etten uskalla enää edes lyödä tätä läppärin kantta kiinni, laittaa kenkiä jalkaan, ja lähteä vaikka kävelylle... pelkään että törmään johonkin mun entiseen koululaiseen ja saan kohdalleni taas tuijotusta...
Tiedän ettei ketään kiinnosta mun seura, eikä kukaan välitä musta, joten miksi edes vaivautua lähtemään ulos...
Loppuukohan tää koskaan?
Tää paska fiilis, tää mun syrjäytyneisyys, tää mun depis, tää mun eristyneisyys.
Voikohan musta kehittyä koskaan enää normaalia ihmistä, normaaleilla ystävyyssiteillä, normaalilla itsetunnolla ja normaalilla mielellä?
Olisin edes normaali, mutta ei, mun pitää tietenkin olla tällanen helvetin syrjäytynyt friikki, en edes haluaisi olla yksin...
Ps. Sori mun narsistisesta kirjotustyylistä ja typerästä purkauksesta, mutta kuitenkin...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Menet pikku hiljaa aina kauemmaksi kodistasi, käy vaikka kirjastossa.. jne.
Olen aivan varma että jotakin ihmistä kiinnostaisi seurasi, sinun asenteesi on aika negatiivinen. Ja jos joku ihminen tuijottaa sinua niin tuijottakoot! Jätä sellaiset ärsyttävät ihmiset omaan arvoonsa tai tervehdi häntä hölmistyneesti niin johan loppuu.
Sinulla on vielä mahdollisuutta saada "normaali" itsetunto, mutta se vaatii aikaa ja työtä. Itsetuntoa voit kohottaa pienillä tavoitteilla. Esim. lähet käymään lenkillä, hymyilet tuntemattomalle.. yms.
Tsemppiä sulle! :)
Masennus on vielä semmonen juttu, jonka parissa sun vanhemmatkin on voineet olla.
Mä taisin olla vielä enemmän yksin.
Mitä sä muuten häviäisit jos soittaisit sille tytölle?
Et mitään, joten soita vaan.
Kesällä on paljon tapahtumia.
On seurakuntien järjestämiä, on nuorten iltoja ja vaikka mitä.
Jos pienoismallit kiinnostaa niin siitähän sä löydät hyvän aasinsillan, jonka avulla pääset tutuiksi uusien ihmisten kaa.
Näit pienoismallipiirei on kyl.
Puhumattakaan Warhammer harrastajist.
Nois Puolenkuun pelien liikkeis liikkuu just Warhammer tyyppei.
Kun on tuttu aihe niin sitten voi ehdottaa että mentäis vaikka Linanmäelle joku päivä.
Tuttujen kaa kannataa sopia asioita.
Ihan rohkeasti.
Mä tein niin että nettituttuja. joista yhtä en ollu ikinä tavanna, kutsuin mukaan leffaa.
Kyllä he myös lähti.
Siinä ei häviä yhtään mitään jos kysyy porukkaa ulos.
Ja mä olin monta vuotta kesäsin yksin.
Suomen Raamattuopiston kautta löysin paljon ystäviä.
Mene tapahtumiin ja nuorten juttuihin.
En oikein osaa sanoa mitään.
Aivot lyö tyhjää.
Et varmaan edes lue tätä viestiä, koska siitä on niin kauan kun kirjoitit oman tekstisi.
Joten voin rauhassa höpötellä omiani.
Lohdullista.
Mä ymmärrän sua. Liikaakin.
Tiedän minkälainen helvetti se on. Oma pieni maailma, josta ei pääse pois.
(En tiedä haluaisinko enää edes lähteä. )
En ole ikinä tarpeeksi. En ikinä riitä. En voisi ikinä olla niinkuin kaikki muut. Mä olen outo. Ruma. Friikki. ERILAINEN. EN OLE VITTU NORMAALI. Vihaan tuota sanaa. Vihaan sitä, miten elämäni on pelkkää paskaa. Vihaan sitä, että olen tälläinen.
En vain luota ihmisiin. En osaa olla niiden lähellä. En ole yksi niistä.
Hu0h.
Jos kyse olisi pelkästä tahdosta, niin en luultavasti olisi tälläinen sulkeutunut möykky. En osaa selittää. Sanat ei riitä kuvailemaan sitä..klfjalsfjlksad.
Paskat. En jaksa edes yrittää.
Alotan lukion ens viikolla. Mä kuolen sinne. Tukehdun. Hukun. En tajua miten selviän pitkistä koulupäivistä, yksin. En ymmärrä edes miten se on mahdollista olla suuren ihmisjoukon keskellä ja tuntea silti olonsa yksinäiseksi.
Plaah.
Paskaa tekstiä.
(Jota kukaan ei lue.)
Hihhihii.
SÄÄLITTÄVÄÄ.
Tästä tuli mun nimetön päiväkirjamerkintäni julkiselle sivulle. Hah.
Öö siis joo. Tää leves nyt ihan käsiin.
Samat tunteet on mullakin ollut.
Kun lukio alkoi ymmärsin että on vain hyväksi olla erilanen ja tietää että persoonaa löytyy.
Vaikka ensimmäiset päivät olis mitä olis niin seuraavat ajat on parempii.
Puhu muille.
Älä ota mitään ulkonäkö paineita kun lukiossa gootit, amisviiksiset, kovat urheilijat ja muut on kaikki samois porukois.
Mä aloin käydä lukion alettua nuorten raamiksis.
Sain sieltä ystäviä.
Ja itsetunto lähti myös siellä kohoamaan.
Jos asut pääkaupunki seudul niin Kauniaisis on nuorten raamis keskiviikkosin.
Alkaa jossain välis elokuuta.
MinäKIN luin, noin välihuomiona. Googletin nimimerkkiäsikin, josko löytäisin sattumalta sinut muualta. Toiset kirjoittaa tänne angstaus-tekstejä, toiset kuluttaa päiviään kahlaamalla niitä läpi. Varsinaista vertaistukea :D