Haluaisin mennä tekemään tuttavuutta uusien tyyppien kanssa, mutta aina mua alkaa arveluttaa. Entä jos ne tuumii että mitä toikin vammainen tohon tyrkkää sönköttämään?? Mä olen saanut aika monet torjunnat.
Ja sit jos joku - varsinkin terve - sattuu tulee juttelee mulle, mä alan heti miettii, et mitäköhän toi nyt musta haluaa, eihän terveet yleensä puhu vammaisille. Ainakaan mulle. Ois helppoo esim. bussissa mennä jonkun luo ja avata silleen luonnollisesti keskustelu tyyliin et onko tässä vapaata. Se ei ikinä onnistu. Homma menee oudoksi.
Onko nää kenellekään muulle tuttuja tunteita???????
Ja sit jos joku - varsinkin terve - sattuu tulee juttelee mulle, mä alan heti miettii, et mitäköhän toi nyt musta haluaa, eihän terveet yleensä puhu vammaisille. Ainakaan mulle. Ois helppoo esim. bussissa mennä jonkun luo ja avata silleen luonnollisesti keskustelu tyyliin et onko tässä vapaata. Se ei ikinä onnistu. Homma menee oudoksi.
Onko nää kenellekään muulle tuttuja tunteita???????
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo problematiikka on varmasti tuttua kaikille vammaisille. Ensiksi kannattaa muistaa ettei ne lähestymiset terveilläkään aina onnistu eli pakkeja tulee kaikille silloin tällöin sille ei voi mitään. Niin hullulta kuin se tuntuukin tuttavuuden tekemistäkin voi harjotella, riippuen tilanteesta niin voihan sitä ekaksi jo miettiä mitä aikoo höpistä ja kokemuksen myötä huomaa mikä toimii parhaiten. Tärkeintähän tossa on olla oma itsensä, ripaus itsevarmuuttakin tarvitaan ja sitähän kokemuksen myötä tulee. Ja yleensä huumorilla pääsee noista "oudoistakin" tilanteista eteenpäin.
Se miten terveet suhtautuu vammasiin riippuu ikävä kyllä myös vammasta. Olen itse huomannut sen kun olen toisen vammaisen kaverini kanssa liikenteessä. Hänen vammansa on paljon lievempi kuin minulla mutta vaikuttaa hänen liikkumiseensa. Usein tuntuu että koska minä istun pyörätuolissa ihmisten on helpompi hahmottaa ja "lokeroida" minut ja näin myös lähestyä. No tietenkin voidaan ajatella että onko tuo nyt sitten hyvä asia sekään jos ihmisen halu tutustua toiseen ihmiseen johtuu säälistä tai halusta tietää vammasta eikä tutustua ihmiseen sen takana. Mutta minkäs teet näin asiat vaan on, itse ajattelen niin että pääasia että jonkinlainen kontakti syntyy on mun tehtävä viedä asia oikeaan suuntaan siitä eteenpäin. Jos vamma vaikuttaa myös kommunikaatiokykyihin puhe yms. niin kyllähän siinä tilanteessa vaikeusaste nousee taas lisää molemmin puolin.
Tässäpä tätä höpinää taas tuli. Elikkä tunne on tuttu eikä siihen ole oikein muuta ratkaisua kuin mennä tulta päin ja toivoa että tapaa ihmisiä joiden kanssa asiat sujuu hieman keskivertoa helpommin. Ja kokemuksen myötä oppii miten toimia eikä epäonnistumisista tai ihmisten välillä todella ärsyttävästä asennoitumisesta kannata välittää.