Monet kirjoittelee tällä palstalla ettei ole pitänyt hoitoja olenkaan rankkoina. Kuinka erilaisia me ollaankaan. Mua on vaivannut alusta asti hotojen eettinen puoli, arkielämän suunitteleminen hoitojen ympärille ja oman kroppansa laittaminen peliin, tuntuu välillä että se on yleistä omaisuutta jota tutkitaan ja sorkitaan. Kukaan ei ole missään vaiheessa kysynyt miten kokee tai jaksaa hoidot (vaikka ollaan oltu yksityisellä klinikalla) eikä mun jaksaminen ole ollenkaan ensimmäisellä sijalla hoitoja suunniteltaessa, vaan mieheni mahdollisuudet ottaa töistä vapaata (joudutaan varaamaan koko päivän punktiota ja istutusta varten kun asutaan kauempana), klinikan aukioloajat ja kesätauot sekä oman työn vaativuus.
Olimme ensimmäisessä ivf:ssä helmikuussa ja sen epäonnistuttua meille ehdotettiin icsi:iä, koska munasoluni hedelmöittyivät huonommin kuin olisi pitänyt. Päätettin odottaa kuukausi ja kerätä voimia, sen jälkeen mieheni työ ei antanut periksi ja sen jälkeen klinikan kesäloma tuli vastaan. Tänään olisi pitänyt menkat alkaa jotta olisi ehtinyt tehdä hoidon ennen sulkemista. Ja arvatkaa onko alkanut? Vaikka mulla menkat käy yleensä kuin kello. Seuraavalla kierrolla on sitten vielä klinikan kesätauko, pitää kysyä onko mahdollista aloittaa lääkityksen ja käydä ultrassa "omin päin" ensimmäisen viikon ajan, muuten se menee elokuulle ja silloin taas mieheni työt eivät anna periksi. Ja nyt alkaa vielä stressaamaan se, että pitää saada hoidot mielellään tehtyä tän vuoden puolella, koska jos menee ensi vuodelle on taas maksettava omavastuu lääkkeistä.
Ja tähän päälle tietysti hoitojen aikainen sekoaminen. Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja meidän elämä on onnellista ilman lastakin. Mutta kuinkas vaan, hoitojen aikana vauvasta tulee yhtäkkiä potentiaalinen ja menkkojen alkamispäivänä tippuu aika korkealta. Vaikka kuinka yrittää pitää jalat maassa. En jaksanut mennä töihin ja itkua pillitin kun näin nalleja ruokakaupassa. Ja mulla ei edes ollut odotukset korkealla. Ennen hoitoja olin niin epäuskoinen niiden suhteen (onnistumisprosentti kuulemma n.33 % per yritys) että lääkäri rupesi kertomaan klinikan hyvistä tuloksista ja vakuuttamaan että hän tietää monta paria jotka ovat tulleet raskaaksi jopa ekalla yrityksellä...
Tähän lisäksi vielä mietintä siitä miten ja kuinka paljon kerrotaan ympäristölle. Ja nyt ei ole kyse mistään häpeämisestä, vaan siitä että yrittää rakentaa itselleen hyvät tukiverkostot joista voisi olla hyötyä hoitojen aikana. Mun työpaikalla on pakko kertoa kun muut tietää meidän tilanteen eikä valehtelu reissuista menis millään läpi. Hyvä niin, mutta ei niin kivaa kun työkaveri seisoo vessan oven äärellä joka kerta kun tulet sieltä ja kysyy "Noh?". Tai kun joudut vastaamaan joka ikisessä kohtaamisessa hoitojen sujumisesta tai niiden epäonnistumisesta. Tai kuuntelemaan ihmisten typeriä tarinoita kaverista/serkusta/siskosta jolla on "ihan sama tilanne" tai ehdotuksia siitä, miten meidän pitäisi ostaa koira tai lopettaa epätoivonen yrittäminen "koska niin meidän naapurit teki ja sillon niille tuli heti vauva!".
Joten kyllä se raastavaa on. Enemmän tai vähemmän.
Olimme ensimmäisessä ivf:ssä helmikuussa ja sen epäonnistuttua meille ehdotettiin icsi:iä, koska munasoluni hedelmöittyivät huonommin kuin olisi pitänyt. Päätettin odottaa kuukausi ja kerätä voimia, sen jälkeen mieheni työ ei antanut periksi ja sen jälkeen klinikan kesäloma tuli vastaan. Tänään olisi pitänyt menkat alkaa jotta olisi ehtinyt tehdä hoidon ennen sulkemista. Ja arvatkaa onko alkanut? Vaikka mulla menkat käy yleensä kuin kello. Seuraavalla kierrolla on sitten vielä klinikan kesätauko, pitää kysyä onko mahdollista aloittaa lääkityksen ja käydä ultrassa "omin päin" ensimmäisen viikon ajan, muuten se menee elokuulle ja silloin taas mieheni työt eivät anna periksi. Ja nyt alkaa vielä stressaamaan se, että pitää saada hoidot mielellään tehtyä tän vuoden puolella, koska jos menee ensi vuodelle on taas maksettava omavastuu lääkkeistä.
Ja tähän päälle tietysti hoitojen aikainen sekoaminen. Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja meidän elämä on onnellista ilman lastakin. Mutta kuinkas vaan, hoitojen aikana vauvasta tulee yhtäkkiä potentiaalinen ja menkkojen alkamispäivänä tippuu aika korkealta. Vaikka kuinka yrittää pitää jalat maassa. En jaksanut mennä töihin ja itkua pillitin kun näin nalleja ruokakaupassa. Ja mulla ei edes ollut odotukset korkealla. Ennen hoitoja olin niin epäuskoinen niiden suhteen (onnistumisprosentti kuulemma n.33 % per yritys) että lääkäri rupesi kertomaan klinikan hyvistä tuloksista ja vakuuttamaan että hän tietää monta paria jotka ovat tulleet raskaaksi jopa ekalla yrityksellä...
Tähän lisäksi vielä mietintä siitä miten ja kuinka paljon kerrotaan ympäristölle. Ja nyt ei ole kyse mistään häpeämisestä, vaan siitä että yrittää rakentaa itselleen hyvät tukiverkostot joista voisi olla hyötyä hoitojen aikana. Mun työpaikalla on pakko kertoa kun muut tietää meidän tilanteen eikä valehtelu reissuista menis millään läpi. Hyvä niin, mutta ei niin kivaa kun työkaveri seisoo vessan oven äärellä joka kerta kun tulet sieltä ja kysyy "Noh?". Tai kun joudut vastaamaan joka ikisessä kohtaamisessa hoitojen sujumisesta tai niiden epäonnistumisesta. Tai kuuntelemaan ihmisten typeriä tarinoita kaverista/serkusta/siskosta jolla on "ihan sama tilanne" tai ehdotuksia siitä, miten meidän pitäisi ostaa koira tai lopettaa epätoivonen yrittäminen "koska niin meidän naapurit teki ja sillon niille tuli heti vauva!".
Joten kyllä se raastavaa on. Enemmän tai vähemmän.
Vastaukset 9
Vanhimmat
hoidot ovat sekä henkisesti taloudellisesti että fyysisesti rankkoja. Polin aukiolot rassaa erityisesti, kun niin huonosti aina osuu ajat. Hoidot venyvät ja venyvät, kun ajat eivät täsmää. Itselläni kolme ivf hoitoa ja aikaa kulunut melkein kaksi vuotta. Henkisesti olen aivan poikki. Kaupassa olen monesti alkanut itkemään lasten vaatteita/leluja nähdessäni. Tosi vaikeeta liikkua siis julkisilla paikoilla. Olen jo miettinyt et pitäis hakea ammattiapua, itse asiassa lääkäri sitä ehdottelikin varovasti, kun viimeksi aloin vastaanotollakin itkemään, kun hän puhui henkisestä jaksamisesta. Pelkään kuitenkin et mahdollisuus adoptioon kärsii jos on käynyt jossain apua hakemassa henkisen puolen ongelmiin. Eli aika vaikea tilanne. Mies kyllä yrittää tukea mutta suurin suruni johtuu hänestä (haluaisin niin kovasti että hän saisi lapsen). Toivon toisinaan että jos hän ei saa lasta minun kanssa niin sitten jonkun muun kun tiedän miten lapsirakas hän on. Itse en ole kertonut hoidoista kenelläkään (siis vain minä ja mieheni tiedetään). Rankkaa se on sekin! monet loukkaa ja pahasti tietämättään asiasta - tavallaan oma vika siis. Meillä tukiverkoston rakennus vaikeaa kun kaikilla kavereilla ja oma ikäisillä sukulaisilla lapsi tai lapsia. Että ollaan oikein kunnolla erakoitumassa tässä maailmassa.
Toivoa ei enää ole paljon näiden hoitojen suhteen ja katse on jo adoptiossa.
Kaikki kokevat hoidot eri lailla. Fyysisesti ne ovat ollee minulle ennakko-odotuksiani paljon helpommat ja henkisestikin olen selvinnyt hyvin.
Itselleni hoitojen järjestäminen on ollut aika helppoa, kun klinikka on kävelyetäisyydellä työpaikalta ja kotiinkin on vain joitain kilometrejä. IVF ja PAS:it ovat mielestäni menneet helpommin, inseminaatioissa piti käydä paljon useammin tarkastuksissa. PASitkin olen käynyt päivän aikana töistä, ollut kolme varttia "asioilla" ja tullut takaisin.
Vaikka olen kokenut vuoden aikana varhaisen keskenmenon ja kohdunulkopuolisen raskauden, olen ihmeekseni selvinnyt niistäkin hyvin. Olen kyllä koko hoitojen ajan ajatellut, että aikaa raskaaksi tuloon ei ole enää paljoa ja epäonnistumisia voi tulla.
Nyt olen rv 11 0, tässä vaiheesa raskauskin on ultrasta ultraan menoa. Kun mitään oireita ei ole ja vaatteetkin mahtuvat päälle kuten ennenkin ja kokemusta on keskenmenosta, joka selvisi vasta pari viikkoa sikiön kuoleman jälkeen, on aina mahdollisuus, että kaikki ei olekaan hyvin. Olen käynyt neuvolassa ja alkuraskauden testeissä, mutta vielä en ole seurannut raskauslaskureista sikiön kasvua, ihan siltä varalta, että kaikki ei olekaan hyvin. Tuntuu jotenkin, että vasta ultran ja veriseerumikokeiden jälkeen vasta uskallan vähän suunnitella eteenpäin. En ole kuitenkaan kauheasti murehtinutkaan, kun tässä vaiheessa en pysty asiaan paljoa vaikuttamaan.
Vanhemmat tietävät, että olemme hoidoissa ja minun työtoverini, kun en pystynty enää IVF:n takia saatavaa sairaslomaa peittelemään. Ystävät eivät tiedä, koska en jaksaisi alituista kyselyä ja säälittelyä, eivätkä he olekaan pitkään aikaan kysyneet lapsista mitään. Olen kuitenkin ilmoittanut niillekin jotak tietävät hoidoista, että kerromme vasta kun on jotain kerrottavaa ja että arvostan, jos koko ajan ei olla kyselemässä. Keskenmenostakin oli helpompi kertoa kun akuutti vaihe oli jo ohi.
Vaikka en ole itse kovin paljoa itkeskellyt ja murehtinut hoitojen aikana, ymmärrän hyvin niitä, joille hoidot tulevat elämän keksipisteeksi ja pettymykset ovat raskaita kestää. Olemme niin erilaisia, eikä toisen tuskaa voi itse aina tajuta.
Hyvä kirjoitus, ap. Hyvin samanlaisissa tunnelmissa olen ollut mitä tulee tuohon henkiseen jaksamiseen ja muuhunkin. Mulle on tehty 2 icsiä ja 3 inseminaatiota. Yhdestä inssistä plussasin, sain kohtutulehduksen, ja se oli sitten siinä. Icseistä nega, samoin yhdestä icsin passista. Rahaa on palanut yli 10 000 euroa ja sillä rahalla sain kystia ja myoomia. Eli enää en lähde tuohon rääkkäykseen. Voin kahden hoidon aikana fyysisesti huonosti, ja joitakin lääkkeitä en kestänyt ollenkaan. Lääkitys piti lopettaa, koska päässä alkoi suhista. Nyt on täysi työ saada elimistö balanssiin. Aikaa se ottaa!
Koin hoidot myös nöyryyttävinä. Gyneillä käyntejä en tosin kokenut näin, koska he olivat aina ymmärtäväisiä, mutta apteekissa asiointi otti koville. Jotkut farmaseutit eivät katsoneet silmiin, jotkut nuoremmat katsoivat kuin myymälävarasta, pitkään ja merkitsevästi. Nämä asiat ovat niin herkkiä, että jokaisen katseenkin panee merkille!
Vaikeaa oli myös työkuvioiden yhteensovittaminen hoitojen kanssa. Mekin asutaan kaukana hoitopaikasta, joten koko päivä hoitoihin oli aina varattava. Miehen työ on vaativaa jnejne, eli meilläkin suurin stressi aiheutui siitä, voiko hän olla poissa "tärkeistä kokouksista" yms. turhauttavaa. Itsekin sain kehittää poissaoloistani varsinaista taidetta. Nooh, sovittelin lomiani ja pidin pois rästivapaita. Niillä sain taiteiltua itseni hoitoihin ilman, että kukaan sai tietää. Voi kele, sitä ärsytyksen määrää, kun kaikki tämä vaivannäkö meni hukkaan.
Varmaan minäkin kirjoittaisin hiukan kauniimmin, ellei elämästä olisi tullut hoitojen takia helvettiä. Nyt olen onnellinen siitä, että hoidot ovat ohitse ja elämä jatkuu. Vauva? En jaksa edes ajatella asiaa. Tulee, jos tulee.
olemme mieheni kanssa vasta parivuotta lasta yrittäneet ilman tulosta.. syyt tiedetään että miksi ei ole tärpännyt.. nyt ollaan menossa elokuun puolessa välissä hoitoihin kunnalliselle puolelle.. meillä luomu raskauteen on vain n.10% mahdollisuus eli inssillä aloitetaan ja lääkäri jo alustavasti puhui että tod. näk. keinohedelmöitykseen joudutaan..
tähän mennessä lääkkeistä ei ole tullut juuri minkäälaisia sivuvaikutuksia, mulla käytössä terolut ja muutaman kierron olen tässä vuoden aikana syönyt myös clomeja (kummatkin lääkkeet tehosivat hyvin)..
meillä on hyvä tukiverkosto (vanhemmille ja isovanhemmillemme olemme kertoneet tilanteestamme, läheinen ystävä pariskuntamme taistelee suurin piirtein samassa tilanteessa).. hoitoihin menoa helpottaa vielä entisestään se että oma anoppini on samalla myös esimieheni (joka tekee työvuorolistani, ja myös mieheni työvuorolistan) voi auttaa meitä niin paljon kuin mahdollista, hoitopäivien ja työpäivien yhteensovittamisessa (ja tekee sen vielä mielellään koska kaipailee jo lasten lapsia)..
itse olen hoitoalalla töissä ja vanhustyöntekijä ja eniten mua satuttaa henkisesti se kun ihmiset "loukkaa" sanoillaan tietämättään.. en viitsi joka ikiselle mummolle ja pappalle selittää meidän lapsettomuudesta ja kun olen vielä nuori niin lähes joka viikko joku kysyy että koskas me jo aletaan lapsia hankkia..
myös se satuttaa kun joku mamma rupeaa ylistämään hänen lapsen lapsiaan ja alkaa puhumaan että kyllä munkin olis jo korkea aika ruveta lapsia tekemään, oleppa siinä sitten ammatillinen ja selitä sille mummolle että ei se niin helppoa ole kaikilla, jonka jälkeen mummo rupeaa vielä enemmän utelemaan.. siinä kohtaa tekis mieli ottaa ja lähteä pois sanomatta mitään ja mennä vain itkemään taukotuvan vessaan tämän hetkistä tilannettaan.. mutta eihän niin voi tietenkään tehdä joten yritän siinä sitten itkua pidätellen kiertää koko asia ja puhua puuta heinää että saisin aiheen vaihdettua..
myös työkaverini tietävät tilanteeni ja he kuuntelevat jos haluan puhua asiasta ja jos en puhu niin sitten en puhu, eivät he utele.. joskus joku saattaa kysyä että oletteko edenneet lapsettomuus asiassa..
vaikka itselläni onkin hyvä tilanne ollut ainakin tähän mennessä, niin tiedän myös että kaikilla se ei yhtä helppoa ole,
joten heille kaikille toivotan kovasti jaksamista ja plussatuulia ja että asioilla on tapana järjestyä (ainakin jotenkin:)
Ihanaa (oikeastaan tosi harmi) että joku toinenkin kokee 100% samalla tavalla kuin minä. Luin kirjoittamaasi juttua ja itkin silmät päästäni taas kerran.
Huomenna on testin paikka ja se on viimeinen testi minkä ikinä teen. Olen päättänyt niin, en jaksa enää henkisesti yhtään enempää. Luomulla yrittäminen on niin paljon helpompaa, siinä on vaan vit..utus kerran kuussa hetkellisesti kun menkat alkaa. Tosin olen jo ajattellut, että en sitäkään enää viitsi odottaa. Olen miettinyt kierukan laittaoa, voi taas keskittyä omaan elämään eikä piinaan.
Kiitos vastauksistanne, ihanaa että löytyy kohtalotovereita :) Ajattelin vielä kertoa teille tarinan viime viikonlopusta. Olimme ristiäisissä ja meitä oli pyydetty kummeiksi. Osa sukulaisistamme tietää tilanteemme, mutta ei kaikki. Mieheni pitäessä kummilastamme sylissä siihen tulee eräs suskulaismies, joka ei teidä tilannettamme. Hän on muutenkin iljettävä, n. 60-kymppinen naistenmies, joka aiemmin päivällä katseli mua päästä varpaisiin ja kyttäsi mua sellaisella katseella kuin vain sovinistit osaa tehdä. No, se tuli siihen ja alkoi iljettävällä äänellään kaikkien sukulaisten edessä sanomaan että eikö sunkin pitäisi jo lapsia alkaa tekemään? Katso nyt miestäs, ihan selvästihän sekin yrittää tässä sulle osoittaa että nyt olis jo aika. Mä tuijotin sitä hetken ja sanoin kovaan ääneen: Joo, kyllä niitä lapsia tulee sitten heti kun koeputkihedelmöitykset onnistuu! Tiedätkö mitä ne on? Haluatko että mä kerron sulle? Sen hymy hyytyi eikä se oikein tiennyt miten toimia, sitten se vaan lampsi tiehensä typerä virne naamallaan.
Toisella kerralla multa ja mun mieheltä kysyttiin juhlissa kun oli lapsista puhe, että eikö me olla mietitty lapsia? Mä pamautin siihen että "mä oon 35 ja me ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä 7 vuotta, mitäs sä arvailisit???". Mun mielestä ei tartte pätkääkään sääliä niitä ihmisiä, joiden ajatusmaailma pyörii niin oman navan ympärillä etteivät tajua olla hienotunteisia muiden ihmisten elämää kohtaan.
Töissäkin oli eräs työkaveri jolla oli yksi lapsi ennestään. Se muuttui yhtäkkiä kiukkuiseksi ja kärttyisäksi ja antoi kaikkien muiden kuulla kunniansa. Se oli kuin kävelevä miinakenttä ja tätä kesti noin puoli vuotta. Sitten sen olemus muuttui ihan täysin ja eräässä kokouksessa se sitten ilmoitti onnellisena että nyt se on raskaana. Onnitteluvyöryjen jälkeen se totesi että "on kyllä ollut niin raskasta ja ikävä olla kun puoli vuotta ollaan yritetty eikä ole tärpänny". Niinpä...
Tsemppiä teille kaikille ja pitäkää lippu korkealla missä ikinä kuljettekaan.
Kiva lukea että on muitakin. Helpottaa tämäkin kun saa lukea muiden kokemuksia. Me käytiin 07 tutkimuksissa ja peräännyin viime hetkellä kun pelkään hoitoja. Mies ei tykänny ja parisuhde kovassa kriisissä. Nyt olen harkinnut että lähdetäänkö uudestaan, mutta olen saanut töitä eikä niistä irtaannuta 200 km päähän klinikalle hoitoihin tosta noin vaan...
Ja sukujuhlissa jäi äitini kommentti mieleen kun supisi toiselle sukulaiselle yhdestä lapsesta että "hän on koeputkilapsi". Tulipahan selväksi äitini asennoituminen asiaan. En ole kertonut omasta tilanteestani...
Kyllä tuosta osa tutulta kuullostaa. Yllättäen menkat eivät juuri silloin ala, kun pitäisi.Hormoonit heilahtelivat eestaas. Minullakin hoidettiin hoitojen välillä usein endometrioosia, ja hormoonit heilautettiin lääkkeillä ihan puolelta toiselle - vaihdevuosista mahdollisimman hedelmälliseen. Kyllä se otti välillä tiukille. Ja se, että odoteltiin kuukausikaupalla vaihdevuosioireiden kanssa, että päästäisiin taas yrittämään, kun endo rauhoittuisi.
Julkisella oli tosiaan vaikeata saada hoitoja laitettua sopiviin väleihin, kun oli niitä lomia. Yksityiselle se onnistui vähän paremmin. Julkisella myös joutui odottelemaan vähän pidempään, ja jotenkin tuntui, että resursseja hukattiin osaltaan, ja aikaa tuhraantui.
Nostan hattua ihmisille, joilla on välimatkaa hoitopaikkaan enemmän tai tarkemmin kellotettu työ, joka ei luista, että jaksavat käydä! Meillä tässä tilanteessa oli hoidot helppoja. Nyt, kun olen vaihtanut työpaikkaa, niin ei kävisi enää niin helposti meilläkään.
Sano sille työkaverillesi nätisti, että voisko joskus olla hiljaa, että kyllä sä kerrot, kun on jotain kerrottavaa! Minä tein virheen kertoessani tuskassani vähän liian avoimesti viime työpaikalla asiasta, ja sitten, kun niitä epäonnistumisia vaan tuli ja tuli ja tuli, niin alkoi harmittamaan, että olin ollut niin avoin. Ei olisi aina jaksanut niille vastailla. Eli suosittelen miettimään tulevaisuuteen, että mitä jos käykin niin, että onnistumista ei tule pian, niin ne ihmiset kuitenkin kyselevät. Kun osalle voi kertoa sitten, jos onnistuu, jos vielä haluaa. toisaalta taas avoin kertominen auttoi minua, koska ihmiset tiesivät missä mennään, mistä tuulee.
Ikävä kyllä noista tutuntutuntuttujen jutuista harvemmin pääsee eroon, niistä ihmetarinoista. Siihen auttaa musta huumori. Ajattelee, että se on taas jokin urbaani legenda :)
voisin kait puhua elämän henkisestä raastavuudesta.Alle 20vuotiaana tulin erittäin pahasti puoskaroiduksi fundamentalistisessa yhteisössä ja siitä selvittyäni ei ole kyllä tuntunut muut tuskat enää yhtään missään, jos sen aikaisiin aamusta iltaan kestäviin tuskatiloihin vertaa.
Lapsettomuus on useimmille vakava elämänkriisi.Oli se meillekkin sitä välillä, olin tosin oppinut "vatkaamaan" tunteitani ja hakemaan itselleni tukea, joten kriisi jäi kohdallamme yllättävän laimeaksi.Me onnistuttiin kovilla hoidoilla saamaan lapsi.Ajattelin alusta asti että kaikki tehdään mitä voidaan ja jos en saa lasta niin sitten en saa.Itsesääli ei auta eikä vertailu niihin joilla luulee menevän paremmin, vaan on jaettava niitä tunteita ja välillä oltava itseään kohtaan raudan luja.En oikein ole hyvä selittämään mitä tarkoitan, mutta turha on jäädä liikaa suremaan sellaista mille ei tosiaankaan mitään mahda.Lääketieteen keinot kannattaa kokeilla, koska suurin osa lopulta onnistuu.Henkisestä puolesta kannattaa huolehtia että jaksaa hoidot.Onnea kaikille hoitoihin!!!