Nukke
Hotellin vastaanottoaulaan törmäsi mies, valittamaan moskiitoista huoneessaan, liikenteen melusta ja ilmastoinnin kelvottomuudesta. Hän keräsi ihmisten katseet itseensä, kaikkien paitsi minun.
Aulaan oli ilmestynyt toinen henkilö. Jäin katselemaan häntä hissikäytävän varjoissa. En muista nähneeni mitään vastaavaa. Tai ehkä olin, sillä olen nähnyt maalauksen, jossa kuvataan englantilaisen yläluokan tytärtä nojaamassa Ascotin laukkakilpailuissa aitaan. Hän katseli radalle. Oli kaunis kesäpäivä.
Hiljainen ja ujo varjoissa avaa pastellinvihreää päivänvarjoaan, pitää valkoisella hansikkaalla kiinni pähkinäpuisesta varresta ja kietoo toisella kädellä punosnarua reunapitsin ympäriltä vapaaksi. Hänen kasvojaan ei enää näkynyt, kaunis keltainen kangashattu peitti ne alleen. Silkkinauhaan oli sidottu pieni kimppu sinisiä kukkia. Päähineen alta pursusi kaikki Dürerin piirtämät kuparinpunaiset ja hohtavat laineet, jotka putosivat ylitse olan pitkin selkää keltaisella kesämekolla. Vain hänen kasvonsa näkyivät korkean kauluksen yllä, nostaessaan jälleen leukansa ylös.
Näky oli tyrmäävä, melkein huvittava. Mutta hänen astuessaan esiin hissikuilun varjosta, niin aulan väki teki hänelle tilaa. Kaikki tuijottivat hunnun takana kasvoja, jotka hohtivat valkoista utua. Niitä olisi kosketettava ollakseen varma että ne olivat todelliset. Kukaan ei tohtinut.
Sumuinen ja kirkas olento kahahti ohitseni valoon jääden sivummalta seuraamaan episodia. Yksi toisensa jälkeen ihmiset ymmärsivät tuijottavansa, ja siirtelivät silmiään toisiinsa ja muualle uskaltamatta aloittaa sipinää, supinaa ja muminaa. Nuori nainen hymyili levollisena. Hymy oli tuskin havaittava. Ilma oli viilennyt viisitoista astetta.
Minun aikani pysähtyi. Kello lopetti naksuttamasta ja tiputti viisarinsa kivilattialle. Haluaisin kuvailla noita kasvoja, mutta tiedän, etten pysty. Kuitenkin olen kuvaillut satoja ja taas satoja kasvoja ja kasvojen osia yhtä monelle sadalle ihmiselle, mutta näitä kyseisiä en kykene. Kuvailkoon kaikki hänet itse. Ehkä niin on parempi.
Koin lähes uskonnollisen näyn – kokemuksen - joka oli lähellä järjen ja tiedon kieltämistä, ja vain omien aistimuksiensa varauksetonta seuraamista ja hyväksymistä – kuin sokeutta. Tuo ristiriita, josta kohta puhun, oli lähes tuskallinen ymmärtää. Hän oli enemmän kuin yksi, sillä hetkellä millä hyvänsä kasvoilla saattoi vilahtaa ilkikurinen poika, ja taas jälleen, kuin itsestään, tilalle ilmestyi uneksiva nuori nainen. Ja samassa hetkessä nämä olivat jo toisin päin. Horjahdin. Luulin menettäväni otteen hetkeen. Hänen silmänsä kutsuivat minua, pyysivät luokseen rauhaan ja rakkauteen. Ne omistivat.
Olen mielestäni vahva ja rohkea ihminen. Mutta nyt olin laskeva katseeni alas lattiaan. Minut oli murskattu ääntäkään päästämättä, tekemättä mitään. Aurinko, joka itse ei kestä aurinkoa lainkaan, vaan palaa, niin kuin auringot palavat – tulena – oli löytänyt auringosta tummimman varjonsa.
Hotellin vastaanottoaulaan törmäsi mies, valittamaan moskiitoista huoneessaan, liikenteen melusta ja ilmastoinnin kelvottomuudesta. Hän keräsi ihmisten katseet itseensä, kaikkien paitsi minun.
Aulaan oli ilmestynyt toinen henkilö. Jäin katselemaan häntä hissikäytävän varjoissa. En muista nähneeni mitään vastaavaa. Tai ehkä olin, sillä olen nähnyt maalauksen, jossa kuvataan englantilaisen yläluokan tytärtä nojaamassa Ascotin laukkakilpailuissa aitaan. Hän katseli radalle. Oli kaunis kesäpäivä.
Hiljainen ja ujo varjoissa avaa pastellinvihreää päivänvarjoaan, pitää valkoisella hansikkaalla kiinni pähkinäpuisesta varresta ja kietoo toisella kädellä punosnarua reunapitsin ympäriltä vapaaksi. Hänen kasvojaan ei enää näkynyt, kaunis keltainen kangashattu peitti ne alleen. Silkkinauhaan oli sidottu pieni kimppu sinisiä kukkia. Päähineen alta pursusi kaikki Dürerin piirtämät kuparinpunaiset ja hohtavat laineet, jotka putosivat ylitse olan pitkin selkää keltaisella kesämekolla. Vain hänen kasvonsa näkyivät korkean kauluksen yllä, nostaessaan jälleen leukansa ylös.
Näky oli tyrmäävä, melkein huvittava. Mutta hänen astuessaan esiin hissikuilun varjosta, niin aulan väki teki hänelle tilaa. Kaikki tuijottivat hunnun takana kasvoja, jotka hohtivat valkoista utua. Niitä olisi kosketettava ollakseen varma että ne olivat todelliset. Kukaan ei tohtinut.
Sumuinen ja kirkas olento kahahti ohitseni valoon jääden sivummalta seuraamaan episodia. Yksi toisensa jälkeen ihmiset ymmärsivät tuijottavansa, ja siirtelivät silmiään toisiinsa ja muualle uskaltamatta aloittaa sipinää, supinaa ja muminaa. Nuori nainen hymyili levollisena. Hymy oli tuskin havaittava. Ilma oli viilennyt viisitoista astetta.
Minun aikani pysähtyi. Kello lopetti naksuttamasta ja tiputti viisarinsa kivilattialle. Haluaisin kuvailla noita kasvoja, mutta tiedän, etten pysty. Kuitenkin olen kuvaillut satoja ja taas satoja kasvoja ja kasvojen osia yhtä monelle sadalle ihmiselle, mutta näitä kyseisiä en kykene. Kuvailkoon kaikki hänet itse. Ehkä niin on parempi.
Koin lähes uskonnollisen näyn – kokemuksen - joka oli lähellä järjen ja tiedon kieltämistä, ja vain omien aistimuksiensa varauksetonta seuraamista ja hyväksymistä – kuin sokeutta. Tuo ristiriita, josta kohta puhun, oli lähes tuskallinen ymmärtää. Hän oli enemmän kuin yksi, sillä hetkellä millä hyvänsä kasvoilla saattoi vilahtaa ilkikurinen poika, ja taas jälleen, kuin itsestään, tilalle ilmestyi uneksiva nuori nainen. Ja samassa hetkessä nämä olivat jo toisin päin. Horjahdin. Luulin menettäväni otteen hetkeen. Hänen silmänsä kutsuivat minua, pyysivät luokseen rauhaan ja rakkauteen. Ne omistivat.
Olen mielestäni vahva ja rohkea ihminen. Mutta nyt olin laskeva katseeni alas lattiaan. Minut oli murskattu ääntäkään päästämättä, tekemättä mitään. Aurinko, joka itse ei kestä aurinkoa lainkaan, vaan palaa, niin kuin auringot palavat – tulena – oli löytänyt auringosta tummimman varjonsa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kiitos runostasi.
värikkään nautinnollinen kertomus.
onnistunut
... oh!
miksi poistit sen toisen tarinan,
ONNEKSI ehtisin lukemaan silloin !
Kiitos näistä teksteistäsi täällä, että saa lukea.
Kynäniekka!
Ai miksikö poistin? No, katsos kun sä tunnet mun tarpeeni pölistä kaikenlaista shittiä, ja me ollaan oltu jo niin kauan tuttuja tuntemattomia toinen toisillemme, että sä varmaan olet ajatellut mun heittelevän näitä jutskia ihan vaan tolleen "hatusta".
Ööö.
Joskus huomaa sanoneensa hieman liikaa, ja sitten toivoo, ettei kukaan olisi ehtinyt huomata mitä tapahtui. Näköjään tällä kertaa ei sitten käynyt näin, vaan sä olit siellä riveillä kompuroimassa jo niihin sotkeutuneena.
Mä joskus mietin, että meidän olisi pitänyt mennä naimisiin. Mutta nyt kävi niin, ettei me ehditty päästä tonkimaan toistemme muuttolaatikoita, ja kurkkimaan silmiin, että jottako siellä olisi ketään kotona.
Ajatus oli ainakin mun päässä hyvin elävä, hyvin kaunis. Pitää kirjottaa susta joskus jotain. En muistakaan kenenkään tehneen sitä koskaan ennen.
Kaunista koleaa kesäpäivää sinne jonnekin. Mä tulin just nepalilaselta teeltä: Ceylon, maito, sokeria ja inkivääriä. Oikein hyvää, mä suosittelen oikeassa seurassa ja täydellisessä, levollisessa atmosfäärissä.
tuonne novellipuolelle?
Sinänsä hyvä kertomus mutta väärä palsta?
On hyvin kaunis aamu, terveellisen näköinen.
Mutta tuossa ajattelin, että mikäköhän sun ammattisi on, koska niin himokkaasti aina haluaisit siirrellä asioita, ja muuttaa niiden kulloista järjestystä. Ensin ajattelin, että olet muuttofirmassa töissä. Hehän joutuvat kantamaan jatkuvasti laatikoita ja rukoilevat hissiä ja pianotonta asuntoa. Tai sitten hinaat vääri pysäköityjä autoja pois suojateiltä. Sellainen on ylevä ammatti. Toisaalta taas sisutussunnittelijan duuni olisi näistä vaihtoehdoista parhaiten palkattu, mutta silloin olisi oltava ihan oikeasti taitava ja lahjakas, eikä niin nirso geometrialle ja tunnettava Feng shui.
Ei, en keksi. Mutta tiedän millaista kotonasi on. Olen silmäsi kun nyt ympärillesi vilkaiset.