Hoh, kuinkahan aloittaisin...
En ole koskaan halunnut lasta tai äidiksi. En ainakaan muista. Leikin lapsenakin mieluummin palloilla, autoilla, palapeleillä ja pehmoeläimillä eläintarhaa kuin nukeilla tai perhettä. Sain mummoltani lahjaksi nukenvaunut ja nuken, mutta en muista leikkineeni niillä muuten kuin mummin mieliksi...
En viime keskiviikkoon mennessä ole koskaan ymmärtänyt mitä hohtoa ihmiset näkevät lapsissa, minulle lapset ovat aina merkinneet palloa jalassa, joka estää minua elämästä elämääni niin kuin minä haluan sen elää...
Raskauden ja vastasyntyneen ajattelu menee vielä aivan mainiosti, mutta siinä vaiheessa kun aletaan puhumaan (tai ajattelemaan) lapsen uhmaiästä, sairastelusta, tarhasta, koulusta, jne. iskee täysjarrutus päälle. En yksinkertaisesti pysty edes ajattelemaan itseäni lapsen kanssa noihin tilanteisiin.
No, yksi ystävistäni sai esikoisensa reilu kaksi vuotta sitten. Toinen lapsi syntyi viime syksynä. Heidän vanhempi lapsensa on aivan käsittämätön rasavilli, johon äidillä ei ole minkäänlaista kontrollia, eikä lapsi kuuntele tai tottele häntä ollenkaan. Tai ketään muutakaan, päinvastoin lapsi vain innostuu kielloista enemmän. Vain isäänsä lapsi tottelee.
Ennen lasten syntymää näimme tämän ystäväni kanssa meillä, heillä, kaupungilla piknikillä kesäisin tai ravintolassa talvisin, kävimme yhdessä ostoksilla, pyöräilemässä, uimassa... Ymmärrän kyllä, että lapsen saaminen muuttaa elämää, eikä sitä voi jatkaa enää samalla tavalla kuin ennen lapsen syntymää, mutta nyt tapaamisemme ovat _aina_ heillä, iltaisin tunnin tai pari, sillä lasten kanssa on kuulemma niin hankala lähteä yhtään mihinkään... Turha varmaan kertoakaan, että lapset ovat aina tapaamistemme aikaan kotona, eikä keskustelusta tahdo tulla mitään, kun vanhempi riehuu koko ajan ympärillä ja kiskoo leikkimään hänen kanssaan... Ihan mielelläni leikkisin hänen kanssaan, mutta jos sen teen, en saa oltua yhtään hänen äitinsä, minun ystäväni kanssa... =( Yhden ainoan kerran hän on käynyt erään yhteisen ystävämme syntymäpäivillä lapsensa kanssa, muuten heidän elämänsä on kotona neljän seinän sisällä ja omassa pihassa - pari kertaa vuodessa käydään ukilla ja mummilla, jotka asuvat muutaman sadan kilometrin päässä.
Lähinnä näitä syistä heidän perhe-elämänsä on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi omasta päätöksestäni jäädä lapsettomaksi, en todellakaan halua tuollaista elämää itselleni!
Mutta:
Viime viikon tiistaina toinen ystäväni sai esikoisensa. Kävimme katsomassa tuoretta perhettä synnytyssairaalassa. Tuoreen äidin ja isän ylpeys jälkeläisestään ja heistä huokuva hellyys tekivät minuun todellakin syvän vaikutuksen. En ole koskaan ennen nähnyt kenestäkään huokuvan sellaista rauhallisuutta ja hellyyttä.
Kaikesta aiemmin kertomastani huolimatta saan itseni kiinni ajattelemasta pientä tytärtäni tai poikaani ottamassa ensimmäisiä askeliaan, opettelmassa puhumaan, ensimmäisenä koulupäivänä... Eikä mikään enää jarruta minua! En todellakaan ole _koskaan_ ennen tuntenut näin.
Tosin eilen olin tapaamassa tuota toista ystävääni, josta kerroin ensin ja... Nyt ajatukseni ovat hyvin ristiriitaisia...
Eipä tässä sen enempää, kiva kun pystyin tänne purkamaan ajatuksiani, ehkäpä ne nyt ovat hieman selvempiä kuin hetki sitten...
En ole koskaan halunnut lasta tai äidiksi. En ainakaan muista. Leikin lapsenakin mieluummin palloilla, autoilla, palapeleillä ja pehmoeläimillä eläintarhaa kuin nukeilla tai perhettä. Sain mummoltani lahjaksi nukenvaunut ja nuken, mutta en muista leikkineeni niillä muuten kuin mummin mieliksi...
En viime keskiviikkoon mennessä ole koskaan ymmärtänyt mitä hohtoa ihmiset näkevät lapsissa, minulle lapset ovat aina merkinneet palloa jalassa, joka estää minua elämästä elämääni niin kuin minä haluan sen elää...
Raskauden ja vastasyntyneen ajattelu menee vielä aivan mainiosti, mutta siinä vaiheessa kun aletaan puhumaan (tai ajattelemaan) lapsen uhmaiästä, sairastelusta, tarhasta, koulusta, jne. iskee täysjarrutus päälle. En yksinkertaisesti pysty edes ajattelemaan itseäni lapsen kanssa noihin tilanteisiin.
No, yksi ystävistäni sai esikoisensa reilu kaksi vuotta sitten. Toinen lapsi syntyi viime syksynä. Heidän vanhempi lapsensa on aivan käsittämätön rasavilli, johon äidillä ei ole minkäänlaista kontrollia, eikä lapsi kuuntele tai tottele häntä ollenkaan. Tai ketään muutakaan, päinvastoin lapsi vain innostuu kielloista enemmän. Vain isäänsä lapsi tottelee.
Ennen lasten syntymää näimme tämän ystäväni kanssa meillä, heillä, kaupungilla piknikillä kesäisin tai ravintolassa talvisin, kävimme yhdessä ostoksilla, pyöräilemässä, uimassa... Ymmärrän kyllä, että lapsen saaminen muuttaa elämää, eikä sitä voi jatkaa enää samalla tavalla kuin ennen lapsen syntymää, mutta nyt tapaamisemme ovat _aina_ heillä, iltaisin tunnin tai pari, sillä lasten kanssa on kuulemma niin hankala lähteä yhtään mihinkään... Turha varmaan kertoakaan, että lapset ovat aina tapaamistemme aikaan kotona, eikä keskustelusta tahdo tulla mitään, kun vanhempi riehuu koko ajan ympärillä ja kiskoo leikkimään hänen kanssaan... Ihan mielelläni leikkisin hänen kanssaan, mutta jos sen teen, en saa oltua yhtään hänen äitinsä, minun ystäväni kanssa... =( Yhden ainoan kerran hän on käynyt erään yhteisen ystävämme syntymäpäivillä lapsensa kanssa, muuten heidän elämänsä on kotona neljän seinän sisällä ja omassa pihassa - pari kertaa vuodessa käydään ukilla ja mummilla, jotka asuvat muutaman sadan kilometrin päässä.
Lähinnä näitä syistä heidän perhe-elämänsä on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi omasta päätöksestäni jäädä lapsettomaksi, en todellakaan halua tuollaista elämää itselleni!
Mutta:
Viime viikon tiistaina toinen ystäväni sai esikoisensa. Kävimme katsomassa tuoretta perhettä synnytyssairaalassa. Tuoreen äidin ja isän ylpeys jälkeläisestään ja heistä huokuva hellyys tekivät minuun todellakin syvän vaikutuksen. En ole koskaan ennen nähnyt kenestäkään huokuvan sellaista rauhallisuutta ja hellyyttä.
Kaikesta aiemmin kertomastani huolimatta saan itseni kiinni ajattelemasta pientä tytärtäni tai poikaani ottamassa ensimmäisiä askeliaan, opettelmassa puhumaan, ensimmäisenä koulupäivänä... Eikä mikään enää jarruta minua! En todellakaan ole _koskaan_ ennen tuntenut näin.
Tosin eilen olin tapaamassa tuota toista ystävääni, josta kerroin ensin ja... Nyt ajatukseni ovat hyvin ristiriitaisia...
Eipä tässä sen enempää, kiva kun pystyin tänne purkamaan ajatuksiani, ehkäpä ne nyt ovat hieman selvempiä kuin hetki sitten...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Biologisia tosiasioita vastaan voi yrittää taistella järjellä, mutta aika todennäköistä on, että minunkin kaveripiirini "vauvat ovat yök" -naiset ennemmin tai myöhemmin saavat vauvakuumeen. Evoluutio on meidät sellaisiksi luonut, että tekee mieli lisääntyä :) Tai ainakin tehdä sitä mitä lisääntymiseen tarvitaan.
Lapsi ei ole pallo jalassa ikuisesti. Jossain vaiheessa kun hän on kasvanut voi käydä niin päin, että hän on sinulle lähes korvaamaton apu. Kyllä lapsen hankintaa voi siis perustella ihan itsekkäilläkin syillä, kuten yksinäisen vanhuuden torjumisella.
Ajatuksesi ovat kuin pääni sisältä. En voi sietää lapsia (ehkä hieman julmasti sanottu, mutta en osaa sanoa sitä muutenkaan), mutta silti huomaan joskus ajattelevani asioita: "jos minulla olisi oma lapsi". Nuo ajatukset pelottavat minua, sillä tiedän, etten ole läheskään valmis äidiksi. Ikääkin minulla on vasta 29, joten aikaa on odottaa.
Onko tämä sitten vauvakuumetta, vai vasta sen esiaste?
Ymmärrän ajatuksesi. Kaikki uusi aina pelottaa. Yksi juttu vaan "tökkäsi" ystävästäsi. Lapsi EI ole este menoille. Se on omasta itsestä kiinni... Tietty onhan se vaikeampaa lähteä esim. kyläilemään (ruoat, vaipat, lelut yms. mukaan) mutta en kyllä itse jaksaisi olla 4 seinän sisällä aina. Lapsi ei estä ystävien tapaamista vaikkakaan se ei ole niin helppoa kuin ennen lasta. Me kyläilemme myös lapsettomien pariskuntien luona, eikä ole kutsut loppuneet. Lapsi ei sido paikoilleen vaan antaa pikemminkin paljon mahdollisuuksia uuteen.....
Hyvä, että olet nähnyt myös toisen perheen.. Niin näet että meitä isiä/äitejä/perheitä on monenlaisia!
Mukavaa kevään jatkoa!
Näinhän se on, oma elämä on jokaisesta itsestään kiinni.
Mielessäni on kuva 'ihanneperheestä', jossa lapsi ei olisi este vanhemmilleen, eikä koko elämä pyörisi pelkästään lapsen ympärillä, vaan perhe olisi kokonaisuus, jonka osasia lapsi _sekä_ vanhemmat olisivat.
Ehkä tuo lapsivastenmielisyyteni johtuukin siitä, etten ole tällaisia 'ihanneperheitä' pahemmin nähnyt, vaan ne perheet joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat olleet enemmän tai vähemmän - yleensä enemmän - kuin vankilassa lapsen kanssa. Kaikki tekemiset ja järjestelyt ovat tuntuneet olevan lähes ylitsepääsemättömiä, kun "on tää lapsi...".
Tai voihan se olla niinkin, että lapsi onkin ollut vain tekosyy kieltäytyä. Ehkä nämä perheet ovatkin pitäneet kotona ja omissa oloissaan olemisesta niin paljon, etteivät ole halunneetkaan lähteä mihinkään tai tehdä mitään erityistä, mutta syystä tai toisesta eivät ole voineet tätä sanoa ääneen ja lapsi on sopiva tekosyy... Kuka tietää.
Nyt tuo 'omituinen' oloni on alkanut haalistua ja vanhat ajatukset tulla takaisin. Olen huojentunut - mutta kuitenkin pettynyt... Ota tästäkin nyt sitten selvää...
en voi ymmärtää ihmisiä (kuten ystäväsi) jotka lapsen saatuaan jumittuvat neljän seinän sisälle.
Omasta ystäväpiiristäni olen huomannut,että moni äiti on yksinäinen jos on kaiket päivät kotona kun esim.lapsi sairastaa. Minun ystäväni ainakin liikkuvat kaupungilla lapsineeen ja kyläilevät toistensa luona, se on äideillekin helpompaa kun lapsella on leikki-kavereita ja saa välillä itse hengähtää.
Jos se outo tunne palaa, voit alkaa miettiä mitä sinä tekisit lastesi kanssa, miten viettäisitte päivät ja onko sinulla sellaisia ystäviä, joiden luokse olet aina tervetullut(myös riehuvan apinalauman kanssa =) ) ja onko sinulla kavereita jotka auttavat kun apua tarvitaan...
kaikkea voi miettiä etukäteen, koska omasta mielestäni ainakin mielikuvilla on mukava "leikkiä"...
en tiedä tuliko tässä nyt mitään asiaa, mutta pointti on ehkä se,että ei lapsen takia tarvitse jumittua kodin vangiksi, lapsen kanssa voi tehdä melkein mitä tahansa, ja josku paljon enemmänkin kuin ilman lasta(ainakin täällä katsotaan pitkään ihmistä, joka istuu hiekkalaatikon reunalla itsekseen =) )