Kuvasi albumissa, tuoksusi sekoittuu ilman kanssa. Tulee mahdottomaksi hengittää.
Piirrän hymyn menneisyydestä. Pelkään, mutta seuraan jokaista askeltasi, jotka jätit kotini nurkkiin. Juon lasistasi. Suutelen mielikuvissa, jossa pysyt. Ilman kipua palaan hitaasti nykyaikaan.
Kellon viisarit antavat elämänsignaaleja kiertäen joka kerta nopeammin.
Lähden kadulle, jossa sekoitan itseni kadonneisiin olentoihin. Kävelen ilman suuntavaistoa, jota minun pitäisi seurata. Saavun kapeille teille, umpikujat pakottavat itsepäisesti takaisin.
Kanssani on vain Che Guevaran T-paita, rikkinäinen, likainen, liimautuneena vartalooni. Takataskussa on kynä, muste lopussa ja rypistynyt paperi sormieni välissä.
Menen puutarhaan (ei mitään erikoista, vain puutarha). Makaan nurmikossa ja katselen aurinkoa.
Muistelen uudelleen menneisyyttäni (kuten tein aina, kuten teen aina). Tartun kynään ja kirjoitan "non sense" sanoja.
Paperin lehti, revin sen kappaleiksi ja heitän kauaksi (en oikein tiedä miksi, teen sen vain).
Jokeltelen jotain typeryyksiä ilman merkitystä.
Mutta sinun muistelemisesi...
Ah, miten tärkeinä pidit minun hullutuksiani, minun tekojani, mitä sanoin tai tein.
Muistan, että muutit jokaisen eleeni, jokaisen sanani (vaikka kuinka typerä olisin ollut), ja muutit niitä pieniksi valoiksi, jotka valaisivat koko yön.
Nousen ylös ja palaan kotiini. Katselen ympärilleni ja huomaan tavaroita pitkin lattiaa: kirjat, sinun kirjeesi, mailisi (ja minä en halunnut siivota muistaakseni sinut aina kun kävelen talon halki).
Kierrän itseni lakanaan ja tarkkailen kevyttä valoa, joka tulee läpi huoneeni ikkunasta. Istun lattialla alastomana, osa minusta valuu (mitä tunnen sinua kohtaan, tai se mitä luulen tuntevani sinua kohtaan.)
Luon selittämättömiä varjoja, kuolleita, jotka kävelevät ihossani jättäen merkin heidän elämästään.
Päivän valo on ohi, yön pimeys sukeltaa intimiteettiini (jo viety pois).
Kristallinen iibis tulee sisälleni liikkuen kaikkien suonieni läpi vieden minut totaaliseen hulluuteen.
En liiku lainkaan, pelkään, kunnes se vapautuu sisälläni ja asioista tulee ymmärrettäviä minulle ja maailmalle. Väsyin etsimään sinua yön tyhjyydessä ja syvimmässä yksinäisyydessä.
Piirrän uudestaan, mutta tällä kertaa piirros on todellinen: hymyt, jotka kulkevat taloni eteen.
Muistelen sinua, mahdollistaen, että meri ei ole mitenkään mielikuvituksellinen tai mahdoton purjehtia, mutta jotenkin makea ja hellä, mahdollistaen kellon tikityksen miellyttäväksi. Muistelen sinua jättäen kristallisen iibiksen lentämään kadonneiden ruumiiden, varjojen keskelle, kadoksissa elämän tyhjyydessä - ja surullisten, hetkellisten, selittämättömien eläinten keskelle.
Et ehkä ole vain hulluus, mutta makea muisto, jonka piilotan ja itsepäisesti säilytän kaappini laatikossa.
Ilidio Flores ( Suolahti)
Piirrän hymyn menneisyydestä. Pelkään, mutta seuraan jokaista askeltasi, jotka jätit kotini nurkkiin. Juon lasistasi. Suutelen mielikuvissa, jossa pysyt. Ilman kipua palaan hitaasti nykyaikaan.
Kellon viisarit antavat elämänsignaaleja kiertäen joka kerta nopeammin.
Lähden kadulle, jossa sekoitan itseni kadonneisiin olentoihin. Kävelen ilman suuntavaistoa, jota minun pitäisi seurata. Saavun kapeille teille, umpikujat pakottavat itsepäisesti takaisin.
Kanssani on vain Che Guevaran T-paita, rikkinäinen, likainen, liimautuneena vartalooni. Takataskussa on kynä, muste lopussa ja rypistynyt paperi sormieni välissä.
Menen puutarhaan (ei mitään erikoista, vain puutarha). Makaan nurmikossa ja katselen aurinkoa.
Muistelen uudelleen menneisyyttäni (kuten tein aina, kuten teen aina). Tartun kynään ja kirjoitan "non sense" sanoja.
Paperin lehti, revin sen kappaleiksi ja heitän kauaksi (en oikein tiedä miksi, teen sen vain).
Jokeltelen jotain typeryyksiä ilman merkitystä.
Mutta sinun muistelemisesi...
Ah, miten tärkeinä pidit minun hullutuksiani, minun tekojani, mitä sanoin tai tein.
Muistan, että muutit jokaisen eleeni, jokaisen sanani (vaikka kuinka typerä olisin ollut), ja muutit niitä pieniksi valoiksi, jotka valaisivat koko yön.
Nousen ylös ja palaan kotiini. Katselen ympärilleni ja huomaan tavaroita pitkin lattiaa: kirjat, sinun kirjeesi, mailisi (ja minä en halunnut siivota muistaakseni sinut aina kun kävelen talon halki).
Kierrän itseni lakanaan ja tarkkailen kevyttä valoa, joka tulee läpi huoneeni ikkunasta. Istun lattialla alastomana, osa minusta valuu (mitä tunnen sinua kohtaan, tai se mitä luulen tuntevani sinua kohtaan.)
Luon selittämättömiä varjoja, kuolleita, jotka kävelevät ihossani jättäen merkin heidän elämästään.
Päivän valo on ohi, yön pimeys sukeltaa intimiteettiini (jo viety pois).
Kristallinen iibis tulee sisälleni liikkuen kaikkien suonieni läpi vieden minut totaaliseen hulluuteen.
En liiku lainkaan, pelkään, kunnes se vapautuu sisälläni ja asioista tulee ymmärrettäviä minulle ja maailmalle. Väsyin etsimään sinua yön tyhjyydessä ja syvimmässä yksinäisyydessä.
Piirrän uudestaan, mutta tällä kertaa piirros on todellinen: hymyt, jotka kulkevat taloni eteen.
Muistelen sinua, mahdollistaen, että meri ei ole mitenkään mielikuvituksellinen tai mahdoton purjehtia, mutta jotenkin makea ja hellä, mahdollistaen kellon tikityksen miellyttäväksi. Muistelen sinua jättäen kristallisen iibiksen lentämään kadonneiden ruumiiden, varjojen keskelle, kadoksissa elämän tyhjyydessä - ja surullisten, hetkellisten, selittämättömien eläinten keskelle.
Et ehkä ole vain hulluus, mutta makea muisto, jonka piilotan ja itsepäisesti säilytän kaappini laatikossa.
Ilidio Flores ( Suolahti)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.